Siirry pääsisältöön

Olipa kerran prinssi

 


Tällä viikolla vietetään kuningas Charles III:en kruunajaisia ja vaikka olen vankka tasavallan kannattaja, istun tietysti television ääressä seuraamassa tätä historiallista tapahtumaa. Oma kiinnostukseni brittien kuningashuoneeseen alkoi aikoinaan Dianasta, mistä olen kertonut jo aiemmin. Kesä 1981, never forget...

Ja nyt olen lukenut Dianan nuoremman pojan Harryn omaelämäkerran 'Spare'. Kirjan nimi viittaa Harryn asemaan varamiehenä - siltä varalta jos isoveli ja kruununperillinen sattuisi kuolemaan ennen aikojaan. Tähän varamiehen osaansa Harry palaa kirjassaan säännöllisesti, sillä hänen on ollut vaikea löytää omaa paikkaansa -  varsinkin kun nuoren miehen omat suunnitelmat eivät ole kelvanneet hoville. Yksi Harryn toiveammatteja oli safarioppaan työ, Afrikka kun on ollut prinssille jo nuoresta pitäen tärkeä paikka, jopa jonkinlainen pakopaikka. Safarioppaan ammatin pojan isä tyrmäsi kuitenkin heti alkuunsa.

Olin ajatellut kirjoittaa tästä kirjasta hyvin samankaltaisin sanoin kuin Kirsin Book Club omassa arviossaan Varamies-kirjasta., joten en ala niitä ajatuksia tässä enää toistamaan. Mutta tässä muutama haja-ajatus:

Harry kertoo suhteestaan molempiin vanhempiinsa hyvin avoimesti ja kaikesta huolimatta lapsuus on tuntunut olleen hämmästyttävän tavallinen. Mummy ja Pa - näillä nimillä Harry viittaa vanhempiinsa. Ja isoäiti on tietysti Granny, jonka kanssa Harrylla tuntuu synkanneen erityisen hyvin. Tosin halailuasteelle tämä suhde ei näytä yltäneen.

Charles kutsuu poikaansa nimellä "darling boy", joka tuntuu läheiseltä mutta samalla myös hassulla tavalla vähän jäykältä. Isä kuuntelee ja tukee parhaansa mukaan, mutta juuri ratkaisevilla hetkillä Harry tuntee aina jäävänsä sivuun. Hovin tarpeet ja maine menevät lopulta kaiken muun ohi.

Dianan hautajaisissa esimerkiksi pojat pistetään kulkemaan arkun perässä miljardien tv-katsojien edessä. Dianan veli pitää suunnitelmaa "barbaarisena" ja hovi päättääkin laittaa vain Williamin kävelemään muiden miesten mukana. Ajatuksena oli Williamin esiintymisen avulla lieventää yleisön ankaraa kritiikkiä, jota hovi sai niskaansa heti Dianan kuoleman jälkeen. 12-vuotias Harry ei kuitenkaan halua veljensä olevan yksin, joten hän kävelee mukana.

Äidin kuolema - tai "katoaminen", kuten Harry läpi kirjan sanoo - on tarinan punainen lanka. Ja äidin kuoleman myötä paparazzeista on tullut Harryn elämän vihollinen numero yksi. Traaginen kuolema on pienen pojan mielessä saanut hurjat mittasuhteet ja jatkuva valokuvaajien metsästyskohteena oleminen ei helpota elinikäistä traumaa. Kameroiden laukaisuäänet rinnastuvat Harryn mielessä sotatantereen ääniin.

Ja kun Harry kuvaa omasta näkökulmastaan sitä mediaryöpytystä, mihin hänen nuorikkonsa kihlautumisen jälkeen joutuu, en ollenkaan ihmettele että pari päättää muuttaa aivan toiselle mantereelle. 

Ja tästä päästäänkin sitten siihen mitä olen usein pohtinut. Voidaanko nuorilta ihmisiltä enää vaatia tällaista sitoutumista ikivanhojen ja aikansa eläneiden instituutioiden palvelukseen? Mietin Ruotsin tulevaa kruununprinsessaa - hänkin ehkä jo nyt 11-vuotiaana ymmärtää, ettei voi tehdä elämänsä suuria päätöksiä ilman hovin päämiehen tai -naisen suostumusta.

Ja entäpä Alankomaiden kruununprinsessa, 19-vuotias nuori nainen, jonka toiveena on saada elää normaalia elämää ja opiskella ikätoveriensa kanssa. Kidnappausuhan takia hän kuitenkin elää tällä hetkellä suljettua elämää linnassa ja hoitaa opiskelunsa etänä. 

Alankomaissa tosin on jo hallituksen taholta käsitelty sitä mahdollisuutta, että joku tulevista kruununperijöistä saattaisi haluta avioitua samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa. "Hankala tilanne tulevan perillisen tuottamisen kannalta"; myöntää sikäläinen hallitus, mutta estettä sille ei näyttäisi olevan. Pieni askel sentään...

Jossain haastattelussa muistan Harryn sanoneen, että hän kaipaa "perhettä, ei instituutiota". Ja tämän kirjan luettuani ymmärrän hyvin mitä hän sillä tarkoittaa! Prinssi Harrylle ja perheelleen toivon kaikkea hyvää, samoin kuin nyt kruunattavalle isälleen. Mutta näille eri Euroopan maiden hovien "panttivankinaan" pitämille nuorille toivon pikaista vapautumista. Sukusiteeseen perustuva valtainstituutio on menneen maailman jäämistöä, siitä todistaa myös tämä hyvin surullinen Varamiehen tarina.

**

Prinssi Harry: Spare (Varamies) Random House 2023

Kommentit

  1. Varamiehen voisi ehkä lukea. Minulla on jostain käsittämättömästä syystä pehmeä kohta Britannian kuningas(kuningatar?)perheelle. Olen katsonut jonkin syväluotaavan sarjankin aikoinaan Netflixistä. Sinänsä Iso-Britannia on minusta perinteikkyydessään ainoa paikka, jonne kuninkaalliset enää sopivat. Toisaalta verikoiramainen lehdistö tekee maasta kauhean paikan olla kuninkaallinen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on kyllä kiinnostava poikkeus kuninkaallisista kertovien kirjojen joukossa, koska sen näkökulma on sisältäpäin. Aika kolkon kuvan se tosin antaa tuosta perheestä. Ja yllätys oli myös se miten paljon henkilökunta pelaa omaa valtapeliänsä. Hurjaa touhua tuo hovielämä edelleenkin!

      Poista
  2. Minä luin tämän kirjan jokin aika sitten. Blogijuttu jäi tekemättä, kun kirja piti palauttaa, enkä ole ollut oikein kirjoitustuulella.
    Oli kyllä mainettaan parempi kirja. Harry on aina viestinyt sitä, että haluaisi olla tavallinen ihminen toisten ikätovereittensa joukossa. Hän viihtyi sotilaanakin hyvin. Minusta hänen pitäisi nyt löytää jokin ei-niin-julkinen työ eikä tehdä mediatyötä, jos kerran haluaa välttää julkisuutta. Lienee vaikeaa, ellei vaimokin hakeudu toisenlaisiin töihin.

    Myös kruununperijöiden sisarukset kärsivät julkisuudesta. Voi miksi Madeleine ei jäänyt kauniiseen kotiinsa USA:han, jossa perhe sai elää rauhassa - mitä noista titteleistä. Varmaan lapsille olisi ollut parempi jatkaa entistä elämäänsä kuin tulla Ruotsiin titteleiden vuoksi.

    Moni on ennustanut, että Victoria on Ruotsissa viimeinen kuninkaalline hallitsija. Vi ska se.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä kirjaa ei tosiaan kannata tuomita pelkkien iltapäivälehtien otsikoiden mukaan! Kirja on hyvin rakennettu ja sujuvasti kirjoitettu (haamukirjoittaja lienee ollut mukana) ja vain tulevan vaimon astuessa näyttämölle kertojaääni äityy sokeriseksi. Mutta se nyt rakastuneelle Harrylle suotakoon 😀

      Saapa tosiaan nähdä miten täällä Ruotsissa asia etenee. Vielä ei ole mitään kovin vahvoja vaatimuksia kuultu, mutta kyllä se aina välillä pulpahtaa pinnan alta esiin, usein silloin kun kuninkaan suusta on päässyt taas joku sammakko...

      Poista
  3. Kyllähän tämä pitää lukea, mutta annan pölyn laskeutua ennen kuin kirjaan tartun. Täällä oli kauhea pöhinä ja älämölö jo ennen kirjan julkaisua ja sitten alkoi tihkua “paljastuksia” kirjasta ja Harry-meemit valtasivat somen. Kun kirja sitten julkaistiin, mölinää kesti parisen viikkoa ja nyt kirja on jo lähes unohdettu. :D Itse odottelen vielä hetken ennen kuin siihen tartun: tavoite olisi se lukea tämän vuoden puolella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täälläkin oli jonkin verran otsikoissa niitä yksityiskohtia kirjasta, joita media piti "mehukkaimpina", mutta mielestäni tässä kirjassa on kyllä ihan toinen, mielenkiintoisempi taso, mitä media ei ole noteerannut. Mikä taas vahvistaa Harryn omaa kertomusta siitä kuinka media metsästää vain niitä klikkiotsikoita...

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tove Alsterdal punoo menneisyyden kiehtoviksi kertomuksiksi

  Miten olinkin onnistunut unohtamaan Tove Alsterdalin ! Luin häneltä joskus aikoinaan dekkarin I tystnaden begravd (suomennos "Haudattu hiljaisuudessa") vuodelta 2012, mutta koska tämä oli kauan ennen kirjablogini perustamista niin en muista kirjasta muuta kuin, että se oli hyvä. Nyt olen onneksi löytänyt Alsterdalin uudestaan ja olen jälleen kerran otettu. Tosin Alsterdalin vuonna 2019 ilmestyneestä (ja tänä vuonna suomennetusta) dekkarista Blindtunnel (Salakäytävä) jäi vähän ristiriitaiset ajatukset. Alsterdal onnistuu erinomaisesti kirjan historiallisessa taustoituksessa ja löysin kirjan alunperin juuri siksi, että tarina sijoittuu entisen Sudeettialueen, nykyisen Tšekin tasavallan alueelle.  Salakäytävä-dekkarissa ruotsalainen aviopari Sonja ja Daniel etsivät uutta suuntaa elämäänsä erinäisten takaiskujen jälkeen ja päätyvät ostamaan vanhan ja ränsistyneen viinitilan yhdestä itäisen Euroopan maaseutukylistä. Eipä aikaakaan ja pariskunta on keskellä murhavyyhteä, jonka ...

Sirpaleita Anna-Leena Härkösen elämästä - ja vähän omastanikin...

Nyt se vihdoin tuli! Tilaamani Taskupainos! Kävin hakemassa kirjastosta ja 24 tuntia myöhemmin kirja oli luettu. Olisin lukenut nopeamminkin, jos työt ja kotihommat eivät olisi estäneet. Ja kirja oli muuten aivan liian lyhyt. Anna-Leena Härkösen tarinointia olisin jaksanut vähintään yhtä kauan kuin Pirkko Saisiotakin. Anna-Leena Härkönen on lempikirjailijani ja yksi niitä harvoja joita luen yhä uudestaan. Hän on myös lohtukirjailijani - samalla tavalla kuin makaronilaatikko on lohturuokani, jota pitää saada kun elämä kohtelee kaltoin. Katja Kallion ystävästään kirjoittama muistelmateos on onneksi täysosuma. Kirjan rakenne on tarkoituksella spiraalimainen, ei aikajärjestyksessä kerrottu ja se toimii todella hyvin. Kerronta on tajunnanvirtamaista - ikäänkuin istuisin saman pöydän ääressä kuuntelemassa Härkösen jutustelua.  Kirjan kerronta on puhtaasti Härköstä itseään, sillä Kallio ei tähän kirjaan ole halunnut haastatella muista ihmisiä. " Mua kiinnostaa sun kokemus elämästä. Että ...

Ranskattaretko eivät muka liho?

  Kävin taas kirpparilla, kukkaruukkuja vain ostamassa, mutta mukaan tuli tietysti myös muutama pokkari. Jotka tosin sitten vien taas luettuani takaisin, tästä paikallisesta kirpparista on tullut itselleni vähän sellainen maksullinen kirjasto. Mutta hyvään tarkoitukseen ne menevät onneksi roposeni. Nyt iski silmään pari ruotsalaista tietokirjaa, joista on niiden ilmestymisen aikoihin kohkattu enemmänkin. Ruotsalainen psykiatri David Eberhard kirjoitti v. 2006 kirjan siitä, miten ruotsalaisista on tullut "turvallisuusnarkomaaneja" (minkä teesin kyllä näin äkkilukemalta allekirjoitan, katsotaan olenko samaa mieltä luettuani koko kirjan). Toisessa kirjassa taas tiedetoimittaja Karin Bojs yhdessä Peter Sjölundin kanssa kertoo mistä ruotsalaiset ovat peräisin. Odotan mielenkiinnolla! Lisäksi löysin vielä yhden Niklas Natt och Dag -dekkarin, joihin olen halunnut tutustua jo kauan. Ja sitten siellä seistä törötti yksi suomenkielinen kirja, joka oli tietysti pakko ottaa, ihan jo pelk...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

1920-luvun klassikoita - Main Street (1920)

Uuden vuosikymmenen innoittamana kaivoin kirjahyllystäni Philipp Blomin kirjan "Fractures: Life and Culture in the West: 1918-1938", jossa Blom käy läpi maailmansotien välistä poliittista historiaa ja kulttuurin käännekohtia. Kirja oli todella inspiroivaa luettavaa mutta paikoin myös selkäpiitä karmivaa, sillä monessa kohtaa pystyi tekemään vertauksia oman aikamme yleiseen ilmapiiriin. Blomin kirja antoi minulle idean, että lukisin sadan vuoden takaisen 20-luvun bestselleritä tai muuten huomiota saaneita kirjoja ja kirjailijoita. Olen aina ollut kiinnostunut 1920-luvusta ja sen ajanhengestä mutta en ole aktiivisesti lukenut sen ajan kirjallisuutta. Päätin aloittaa vuodesta 1920 ja kyseisen vuoden (amerikkalainen) bestselleri olikin helppo löytää. Lokakuussa 1920 ilmestyi Sinclair Lewisin satiirinen pikkukaupunkikuvaus "Main Street", joka pongahti välittömästi myyntilistojen kärkeen ja herätti paljon keskustelua. Lewisin säälimätön kuvaus kuvitteellisesta Gop...