Siirry pääsisältöön

Löytöretkellä uuteen kieleen

 


Tämä näkymä kohtasi minut aiemmin tällä viikolla kun menin Tukholman yliopistolle kevään ensimmäiseen saksan tenttiini. Upea sää ja kukkivat kirsikkapuut olivat houkutelleet väkeä ulos ja yhtäkkiä huomasin miten hienosti campusalueella on suunniteltu ympäriinsä paikkoja, joissa voi istuskella. Näin jopa erään opiskelijan istumassa kirsikkapuun alla kirja kädessään - todellista yliopistoromantiikkaa!

Monet ovat kysyneet, että miksi juuri saksan kieli? En oikein tiedä itsekään miksi juuri tämä kieli - minua ovat aina kiehtoneet vieraat kielet ja olen käynyt alkeiskursseja ehkä noin kymmenessä kielessä. Uuden kielen oppiminen on kuin oppisi uudestaan lukemaan: alun täysin käsittämättömät kirjainjonot alkavat pikkuhiljaa avautua ja jos tarpeeksi pitkälle jaksaa tavailla, lopulta sanojen takaa avautuu uusi maailma.

Yksi elämäni hienoimmista kokemuksista on se, kuinka parikymmentä vuotta sitten muutin tänne Tukholmaan ja sukelsin ruotsin kieleen. Vaikka osasin ruotsia suomalaisittain keskimääräistä paremmin, oli se kuitenkin kova urakka. Kuuntelin ihmisiä, luin kirjoja ja katsoin televisiota kunnes noin viiden vuoden kuluttua huomasin yhtäkkiä, että osaan uida! Se oli käsittämättön tunne. Että ymmärrän vivahteita ja osaan niitä usein itsekin tuottaa. Osaan jopa ajoittain olla hauska tällä kielellä.

Luin juuri saksan kirjallisuuden kurssille Yoko Tawadan lyhytnovellin 'Von der Muttersprache zur Sprachmutter' ja sain pienen ahaa-elämyksen. Tawada on syntynyt vuonna 1960 Japanissa, jossa hän opiskeli yliopistossa pääaineenaan Venäjän kirjallisuus ja parikymppisenä hän muutti Saksaan. Työskenneltyään ensin isänsä liiketuttavan yrityksessä hän alkoi opiskella Hampurin yliopistossa saksan kirjallisuutta ja aika pian hän alkoi myös kirjoittaa, sekä japaniksi että saksaksi.

Novellikokelmassaan 'Talisman' Tawada kuvaa omaperäisellä tavalla matkaansa saksan kieleen ja kulttuuriin ja lukemani novelli kertoo erityisesti kirjailijan löytöretkestä uuteen kieleen. Suomalaisilla ja japanilaisilla on sama ongelma - meillä ei substantiiveja jaotella eri sukuihin, niinpä saksan kolme eri sukua (der, das, die) on ehkä se suurin kompastuskivi. Itse olen yrittänyt opetella näitä saksan sukuja korvakuulolta, osana itse sanaa mutta Tawadapa keksiikin jännittävän keinon.

Ylipäänsä ajatus siitä, että joku esine olisi mies- tai naissukupuolta on Tawadan mielestä todella outo, mutta hän päättää kuitenkin yrittää omaksua tuon ajatustavan. Hän ottaa esineen käteensä, katsoo sitä ja tuntee sen eri muodot ja mielessään yrittää saada esineeseen uuden ulottuvuuden, joka paljastaisi onko esine 'der' tai 'die'. Tai peräti neutraali 'das'.

Loistava keksintö! Alan itse kokeilla välittömästi tätä ajatusleikkiä, mutta jonkin ajan kuluttua huomaan vain toistavani ikiaikaisia stereotypioita siitä, minkälaisena miehet tai naiset nähdään. Lamppu - die Lampe - pyöreän muotonsa takia tietysti nainen! Jääkaappi - der Kühlschrank - tottakai mies, kylmä ja kova! Lopetan leikin lyhyeen, pohjoismaalaisena feministinä tämä ei tunnu hyvältä...

Mutta sitten se Tawadanin ajatushelmi - Tawadan analysoi miten ihminen on niin kiinni omassa äidinkielessään, että tällainen kielellä leikittely juuri omalla kielellä ei välttämättä onnistu. Mutta uusi, vieras kieli antaa mahdollisuuden ottaa etäisyyttä  ja ikäänkuin mahdollisuuden uuteen lapsuuteen. Ja tässä kohtaa ymmärrän miksi itse rakastan vieraiden kielten opiskelua. Uuden alun mahdollisuus, aivan kuten sain konkreettisesti kokea muuttaessani Tukholmaan. Ehkäpä kaipaan vielä muutamaa uutta ovea, joiden takana odottaa tuntematon maailma. Ilmassa on suuren löytöretken tuntua!

Ja nyt takaisin todellisuuteen ja saksan kielioppiin, jonka tentti odottaa parin viikon päästä. Der, das, die vahvoine ja heikkoine adjektiivintaivutuksineen. Ai niin, yliopisto on tietysti naispuolinen - die Universität - alma mater, tiedon kehto...

PS. Yoko Tawadanin käännetyin kirja 'Etüden im Schnee' löytyy myös suomeksi nimellä 'Muistelmat lumessa' (Fabriikki Kustannus 2019). 



Kommentit

  1. Ihailtavaa. Itse en halua mennä yhtään laajemmalle kielissä, vain syvemmälle siihen yhteen rakkaaseen, englantiin.
    Ruotsiksi olen lukenut viimeksi Alex Schulmanin kauniin isä-muistelman Skynda att älska, kun sitä ei vielä silloin ollut suomeksi ja saksaksi pystyn lukemaan jotain yksinkertaista jos haluan.
    Kielet avaavat maailmoja paremmin kuin mikään muu. Pohjaopintojen päälle vaikka vuosi aidossa ympäristössä, niin siitä pääsee jo hyvään alkuun paikallisten ihmisten ja kulttuurin ymmmärtämisessä.

    Onnea tentteihin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Marjatta!

      Suunnitelmissa on alkaa pikkuhiljaa koluta junalla Saksan eri osia ja kaupunkeja, teen tässä toukokuussa jo pienen testimatkan 😊

      Poista
  2. Hoffentlich hast Du es gut geschafft.. Jostain tuli tuo mieleen, ehkä se ei sovi tähän. Kielet olivat minullekin lempiaineita, mutta italiaan sitten jämähdin vuosikausiksi. Yritin n 10 vuotta sitten aloittaa portugalia, mutta italiabeibini tuli mustasukkaiseksi! En halunnut häivyttää italiaa, se alkoi näyttää ilmeiseltä portugalin opinnoissa. Saksa on jämpti ja selkeäsääntöinen kieli. Eräs italian opettajistani (italialainen siis) hihitteli riemastuneena saksalaisten italian lausumiselle. Bon gorno, sanovat kuulemma.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vielen Dank, Leena!

      Saksa on erittäin jämpti kieli, tykkään erityisesti sen kieliopista 😀

      Italia on upea kieli, ehkä jopa lempikieli kaikista opiskelemistani kielistä!

      Poista
  3. Minäkin pidän kielten opiskelusta, harrastuksena. En pyri noin vaativalle tasolle kuin sinä. Riittää, että osaan tarpeeksi lukeakseni kirjoja! Saksa on mukavan täsmällinen kieli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin on ollut tämä kieltenopiskelu aiemmin enemmän harrastustasolla, mutta se pääsi "retkahtamaan" tässä pandemian aikana - ja oikeastaan ihan vain sen vuoksi, että yliopistot alkoivat tarjota etäopetusta ja huomasin yhtäkkiä että näitä kurssejahan voi suorittaa myös kotoa käsin. Eli jotain hyvää pandemiasta 🙃

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pikkukaupungin ilot ja kirot - Philip Teirin Pietarsaari ja Stine Pilgaardin Jyllanti

  Marraskuun pimeydestä teitä tervehdin, rakkaat blogilukijani - tosin hiukan väräjävin koivin ja tukka pystyssä koronan kourista irti päästyäni. Kalenteriin katsominen  hermostuttaa, sitä saakin pistää tämän sairasviikon jäljiltä uusiksi. Mutta aivan ensimmäiseksi pistetään blogi ajantasalle! En pysty yleensä sairastellessani lukemaan, koska saan melkein aina silmä- ja päänsärkyä. Nytkin lepäilin lähinnä hiljaisuudessa tai radiosta musiikkiohjelmia kuunnellen. Mutta juuri ennen sairastumista minun piti tänne jo vuodattaa ajatuksiani kahdesta juuri lukemastani kirjasta ja yritän nyt saada kiinni niistä tunnelmista... Philip Teiriltä olen lukenut kai kaikki hänen romaaninsa ja olen niistä myös pitänyt. Tämän uusimman teoksen 'Eftermiddag i augusti' (suom. Elokuun varjot) laitoin tietysti sitten heti varaukseen. Nyt kirjan luettuani olen kuitenkin hiukan ehkä pettynyt, tämä uusin ei ollut nimittäin ihan samanlainen lukunautinto kuin Teirin aiemmat.  Vuonna 2020 ilmestynyttä...

Ann Napolitanin "Kaunokaisia" - raportti eletystä elämästä

  Seuraan tiiviisti myös saksankielisiä kirjallisuusmarkkinoita ja huomasin juuri ennakkopostauksen sveitsiläisen Charles Lewinskyn tänä syksynä ilmestyvästä kirjasta "Täuschend echt" (Petollisen todellinen), jossa mainostoimiston copywriter menettää kaiken - työn, rakkauden ja rahat. Hän onnistuu kuitenkin tekoälyn avulla tuottamaan romaanin, "tositarinan", josta tulee suurmenestys. On kuitenkin yksi henkilö, entinen rakastettu, joka tietää että tarina ei ole totta...  Mieltä kutkuttava aihe! Vaikka samalla iskee mieleen ajatus, että kuinkakohan monta tekoälyllä tuotettua romaania tuolla maailmalla jo liikkuukaan? Minulla on itse asiassa jo yksi vahva ehdokas, enkä ole edes yksin epäilykseni kanssa, minkä huomasin kun tutkin asiaa. Kyseessä on ehkä tällä hetkellä kirjasomen eniten hehkutettu kirja, amerikkalaisen Ann Napolitanon "Hello Beautiful" (Kaunokaisia), jonka myös lukupiirimme päätti lukea. Huom! Jos haluat välttää juonipaljastuksia tai jos pidit ...

Ludmila Engquistin tarina - Kuinka Ruotsin kansa tuli petetyksi

  Hei, kuulkaas tätä: olen lukenut urheilukirjan! En yleensä moisiin harhaudu, sillä (vähäisen) lukukokemukseni mukaan ne ovat usein aika yksitoikkoisia. Eikä vähiten sen vuoksi, että ne on yleensä kirjoitettu fanikirjoiksi. Eli kaikki on huippua ja hienoa ja mahtavaa. Ei, ei voi olla! Tämän Ludmila Engquistista kertovan kirjan päätin kuitenkin lukea, sillä hänen tarinansa on herättänyt niin paljon kysymysmerkkejä.  Ja Ludmilalla on kieltämättä paljon selittämistä, etenkin Ruotsin kansalle. Harvoin saakaan lukea näin nöyrästi kirjoitettua urheilijaelämäkertaa. Kuka sitten on Ludmila? Hän syntyi 1964 silloisessa Neuvostoliitossa, jossa lapset lokeroitiin koulussa automaattisesti tiettyihin lahjakkuusluokkiin. Ludmilastakin piti ensin tulla voimistelija, mutta sitten hänet siirrettiin yleisurheilun puolella. Lapselta itseltään ei tietenkään pahemmin kyselty mitä hän haluaisi tehdä. Ludmila ymmärsi kuitenkin varhain, että tässä voisi olla keino päästä pois. Lapsuutta väritti...

Kirjatulvavaroitus - ja pari sanaa tuoreesta nobelistista

  Onpa tullut taas luettua! Kirjoja on levällään joka nurkassa, lainakirjoja on tällä hetkellä kerääntynyt peräti neljästä eri kirjastosta ja muistutusviestejä tulee tasaiseen tahtiin, että aina on jonkun kirjan lainausaika päättymässä.  Useimpien lainausaikaa olen saanut pidennettyä, mutta aina välillä iskee kauhun paikka - kirjaan on toinen varaus ja se pitää palauttaa jo parin päivän päästä. Ja sitten paahdan hiki hatussa, että ehdin lukea. Mutta vain jos kirja on hyvä. Huonot kirjat palautan lukemattomina. Olen nyt vihdoinkin oppinut sen, että elämää ei tuhlata kirjoihin, jotka eivät niin sanotusti vedä.  Kirjapinossa on ollut yksi pikalaina, ruotsalaisen journalistin Martin Gelinin juuri ilmestynyt teos Imorgon är jag långt härifrån  (Huomenna olen kaukana täältä). Ja se olikin onneksi kirja, joka veti heti mukaansa. Gelin muutti 23 vuotta sitten unelmakaupunkiinsa New Yorkiin, mutta nyt muuttokuorma palasi takaisin Eurooppaan. Päätös ei ollut helppo, mutta amer...

Kärsitkö unettomista öistä? Hanki oma Saisio!

  Alan jo pikkuhiljaa toipua tuosta viimeisimmästä lukushokistani eli Ann Napolitanon Kaunokaiset-romaanista . Jonka siis jo ehdin julistaa tekoälyn kirjoittamaksi ja kaikin puolin kelvottomaksi kirjaksi.  Sitten osui käsiini Hanna Weseliuksen viime vuonna ilmestynyt romaani "Nimetön" ja tajusin, ettei minun ole tarkoituskaan lukea mitään napolitanoja tai ferranteja. Tarvitsen juuri tällaista sopivasti sekavaa, ajassa ja paikassa hyppivää kerrontaa, joka jättää myös tyhjiä aukkoja niin ettei mielenkiintoni herpaannu. Tekstin pitää hengittää! Nyt sen taas opin: kirjallisuuden harrastajan tärkein ominaisuus on osata tunnistaa oma kirjailijatyyppinsä, ettei tuhlaa tätä lyhyttä elämäänsä vääränlaiseen kirjallisuuteen. Weseliuksen "Nimetön" on koukuttava ja kiehtova tarina yhdestä pitkän iän saavuttaneesta naisesta ja hänen elämästään. Ja mitä kaikkea siihen elämään voikaan mahtua!  Olen itse saanut kunnian olla ystävä kahdelle lähes sadanvuoden ikään eläneelle naiselle...