Löytöretkellä uuteen kieleen

 

Tämä näkymä kohtasi minut aiemmin tällä viikolla kun menin Tukholman yliopistolle kevään ensimmäiseen saksan tenttiini. Upea sää ja kukkivat kirsikkapuut olivat houkutelleet väkeä ulos ja yhtäkkiä huomasin miten hienosti campusalueella on suunniteltu ympäriinsä paikkoja, joissa voi istuskella. Näin jopa erään opiskelijan istumassa kirsikkapuun alla kirja kädessään - todellista yliopistoromantiikkaa!

Monet ovat kysyneet, että miksi juuri saksan kieli? En oikein tiedä itsekään miksi juuri tämä kieli - minua ovat aina kiehtoneet vieraat kielet ja olen käynyt alkeiskursseja ehkä noin kymmenessä kielessä. Uuden kielen oppiminen on kuin oppisi uudestaan lukemaan: alun täysin käsittämättömät kirjainjonot alkavat pikkuhiljaa avautua ja jos tarpeeksi pitkälle jaksaa tavailla, lopulta sanojen takaa avautuu uusi maailma.

Yksi elämäni hienoimmista kokemuksista on se, kuinka parikymmentä vuotta sitten muutin tänne Tukholmaan ja sukelsin ruotsin kieleen. Vaikka osasin ruotsia suomalaisittain keskimääräistä paremmin, oli se kuitenkin kova urakka. Kuuntelin ihmisiä, luin kirjoja ja katsoin televisiota kunnes noin viiden vuoden kuluttua huomasin yhtäkkiä, että osaan uida! Se oli käsittämättön tunne. Että ymmärrän vivahteita ja osaan niitä usein itsekin tuottaa. Osaan jopa ajoittain olla hauska tällä kielellä.

Luin juuri saksan kirjallisuuden kurssille Yoko Tawadan lyhytnovellin 'Von der Muttersprache zur Sprachmutter' ja sain pienen ahaa-elämyksen. Tawada on syntynyt vuonna 1960 Japanissa, jossa hän opiskeli yliopistossa pääaineenaan Venäjän kirjallisuus ja parikymppisenä hän muutti Saksaan. Työskenneltyään ensin isänsä liiketuttavan yrityksessä hän alkoi opiskella Hampurin yliopistossa saksan kirjallisuutta ja aika pian hän alkoi myös kirjoittaa, sekä japaniksi että saksaksi.

Novellikokelmassaan 'Talisman' Tawada kuvaa omaperäisellä tavalla matkaansa saksan kieleen ja kulttuuriin ja lukemani novelli kertoo erityisesti kirjailijan löytöretkestä uuteen kieleen. Suomalaisilla ja japanilaisilla on sama ongelma - meillä ei substantiiveja jaotella eri sukuihin, niinpä saksan kolme eri sukua (der, das, die) on ehkä se suurin kompastuskivi. Itse olen yrittänyt opetella näitä saksan sukuja korvakuulolta, osana itse sanaa mutta Tawadapa keksiikin jännittävän keinon.

Ylipäänsä ajatus siitä, että joku esine olisi mies- tai naissukupuolta on Tawadan mielestä todella outo, mutta hän päättää kuitenkin yrittää omaksua tuon ajatustavan. Hän ottaa esineen käteensä, katsoo sitä ja tuntee sen eri muodot ja mielessään yrittää saada esineeseen uuden ulottuvuuden, joka paljastaisi onko esine 'der' tai 'die'. Tai peräti neutraali 'das'.

Loistava keksintö! Alan itse kokeilla välittömästi tätä ajatusleikkiä, mutta jonkin ajan kuluttua huomaan vain toistavani ikiaikaisia stereotypioita siitä, minkälaisena miehet tai naiset nähdään. Lamppu - die Lampe - pyöreän muotonsa takia tietysti nainen! Jääkaappi - der Kühlschrank - tottakai mies, kylmä ja kova! Lopetan leikin lyhyeen, pohjoismaalaisena feministinä tämä ei tunnu hyvältä...

Mutta sitten se Tawadanin ajatushelmi - Tawadan analysoi miten ihminen on niin kiinni omassa äidinkielessään, että tällainen kielellä leikittely juuri omalla kielellä ei välttämättä onnistu. Mutta uusi, vieras kieli antaa mahdollisuuden ottaa etäisyyttä  ja ikäänkuin mahdollisuuden uuteen lapsuuteen. Ja tässä kohtaa ymmärrän miksi itse rakastan vieraiden kielten opiskelua. Uuden alun mahdollisuus, aivan kuten sain konkreettisesti kokea muuttaessani Tukholmaan. Ehkäpä kaipaan vielä muutamaa uutta ovea, joiden takana odottaa tuntematon maailma. Ilmassa on suuren löytöretken tuntua!

Ja nyt takaisin todellisuuteen ja saksan kielioppiin, jonka tentti odottaa parin viikon päästä. Der, das, die vahvoine ja heikkoine adjektiivintaivutuksineen. Ai niin, yliopisto on tietysti naispuolinen - die Universität - alma mater, tiedon kehto...

PS. Yoko Tawadanin käännetyin kirja 'Etüden im Schnee' löytyy myös suomeksi nimellä 'Muistelmat lumessa' (Fabriikki Kustannus 2019).