Siirry pääsisältöön

Olipa kerran prinssi

 


Tällä viikolla vietetään kuningas Charles III:en kruunajaisia ja vaikka olen vankka tasavallan kannattaja, istun tietysti television ääressä seuraamassa tätä historiallista tapahtumaa. Oma kiinnostukseni brittien kuningashuoneeseen alkoi aikoinaan Dianasta, mistä olen kertonut jo aiemmin. Kesä 1981, never forget...

Ja nyt olen lukenut Dianan nuoremman pojan Harryn omaelämäkerran 'Spare'. Kirjan nimi viittaa Harryn asemaan varamiehenä - siltä varalta jos isoveli ja kruununperillinen sattuisi kuolemaan ennen aikojaan. Tähän varamiehen osaansa Harry palaa kirjassaan säännöllisesti, sillä hänen on ollut vaikea löytää omaa paikkaansa -  varsinkin kun nuoren miehen omat suunnitelmat eivät ole kelvanneet hoville. Yksi Harryn toiveammatteja oli safarioppaan työ, Afrikka kun on ollut prinssille jo nuoresta pitäen tärkeä paikka, jopa jonkinlainen pakopaikka. Safarioppaan ammatin pojan isä tyrmäsi kuitenkin heti alkuunsa.

Olin ajatellut kirjoittaa tästä kirjasta hyvin samankaltaisin sanoin kuin Kirsin Book Club omassa arviossaan Varamies-kirjasta., joten en ala niitä ajatuksia tässä enää toistamaan. Mutta tässä muutama haja-ajatus:

Harry kertoo suhteestaan molempiin vanhempiinsa hyvin avoimesti ja kaikesta huolimatta lapsuus on tuntunut olleen hämmästyttävän tavallinen. Mummy ja Pa - näillä nimillä Harry viittaa vanhempiinsa. Ja isoäiti on tietysti Granny, jonka kanssa Harrylla tuntuu synkanneen erityisen hyvin. Tosin halailuasteelle tämä suhde ei näytä yltäneen.

Charles kutsuu poikaansa nimellä "darling boy", joka tuntuu läheiseltä mutta samalla myös hassulla tavalla vähän jäykältä. Isä kuuntelee ja tukee parhaansa mukaan, mutta juuri ratkaisevilla hetkillä Harry tuntee aina jäävänsä sivuun. Hovin tarpeet ja maine menevät lopulta kaiken muun ohi.

Dianan hautajaisissa esimerkiksi pojat pistetään kulkemaan arkun perässä miljardien tv-katsojien edessä. Dianan veli pitää suunnitelmaa "barbaarisena" ja hovi päättääkin laittaa vain Williamin kävelemään muiden miesten mukana. Ajatuksena oli Williamin esiintymisen avulla lieventää yleisön ankaraa kritiikkiä, jota hovi sai niskaansa heti Dianan kuoleman jälkeen. 12-vuotias Harry ei kuitenkaan halua veljensä olevan yksin, joten hän kävelee mukana.

Äidin kuolema - tai "katoaminen", kuten Harry läpi kirjan sanoo - on tarinan punainen lanka. Ja äidin kuoleman myötä paparazzeista on tullut Harryn elämän vihollinen numero yksi. Traaginen kuolema on pienen pojan mielessä saanut hurjat mittasuhteet ja jatkuva valokuvaajien metsästyskohteena oleminen ei helpota elinikäistä traumaa. Kameroiden laukaisuäänet rinnastuvat Harryn mielessä sotatantereen ääniin.

Ja kun Harry kuvaa omasta näkökulmastaan sitä mediaryöpytystä, mihin hänen nuorikkonsa kihlautumisen jälkeen joutuu, en ollenkaan ihmettele että pari päättää muuttaa aivan toiselle mantereelle. 

Ja tästä päästäänkin sitten siihen mitä olen usein pohtinut. Voidaanko nuorilta ihmisiltä enää vaatia tällaista sitoutumista ikivanhojen ja aikansa eläneiden instituutioiden palvelukseen? Mietin Ruotsin tulevaa kruununprinsessaa - hänkin ehkä jo nyt 11-vuotiaana ymmärtää, ettei voi tehdä elämänsä suuria päätöksiä ilman hovin päämiehen tai -naisen suostumusta.

Ja entäpä Alankomaiden kruununprinsessa, 19-vuotias nuori nainen, jonka toiveena on saada elää normaalia elämää ja opiskella ikätoveriensa kanssa. Kidnappausuhan takia hän kuitenkin elää tällä hetkellä suljettua elämää linnassa ja hoitaa opiskelunsa etänä. 

Alankomaissa tosin on jo hallituksen taholta käsitelty sitä mahdollisuutta, että joku tulevista kruununperijöistä saattaisi haluta avioitua samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa. "Hankala tilanne tulevan perillisen tuottamisen kannalta"; myöntää sikäläinen hallitus, mutta estettä sille ei näyttäisi olevan. Pieni askel sentään...

Jossain haastattelussa muistan Harryn sanoneen, että hän kaipaa "perhettä, ei instituutiota". Ja tämän kirjan luettuani ymmärrän hyvin mitä hän sillä tarkoittaa! Prinssi Harrylle ja perheelleen toivon kaikkea hyvää, samoin kuin nyt kruunattavalle isälleen. Mutta näille eri Euroopan maiden hovien "panttivankinaan" pitämille nuorille toivon pikaista vapautumista. Sukusiteeseen perustuva valtainstituutio on menneen maailman jäämistöä, siitä todistaa myös tämä hyvin surullinen Varamiehen tarina.

**

Prinssi Harry: Spare (Varamies) Random House 2023

Kommentit

  1. Varamiehen voisi ehkä lukea. Minulla on jostain käsittämättömästä syystä pehmeä kohta Britannian kuningas(kuningatar?)perheelle. Olen katsonut jonkin syväluotaavan sarjankin aikoinaan Netflixistä. Sinänsä Iso-Britannia on minusta perinteikkyydessään ainoa paikka, jonne kuninkaalliset enää sopivat. Toisaalta verikoiramainen lehdistö tekee maasta kauhean paikan olla kuninkaallinen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on kyllä kiinnostava poikkeus kuninkaallisista kertovien kirjojen joukossa, koska sen näkökulma on sisältäpäin. Aika kolkon kuvan se tosin antaa tuosta perheestä. Ja yllätys oli myös se miten paljon henkilökunta pelaa omaa valtapeliänsä. Hurjaa touhua tuo hovielämä edelleenkin!

      Poista
  2. Minä luin tämän kirjan jokin aika sitten. Blogijuttu jäi tekemättä, kun kirja piti palauttaa, enkä ole ollut oikein kirjoitustuulella.
    Oli kyllä mainettaan parempi kirja. Harry on aina viestinyt sitä, että haluaisi olla tavallinen ihminen toisten ikätovereittensa joukossa. Hän viihtyi sotilaanakin hyvin. Minusta hänen pitäisi nyt löytää jokin ei-niin-julkinen työ eikä tehdä mediatyötä, jos kerran haluaa välttää julkisuutta. Lienee vaikeaa, ellei vaimokin hakeudu toisenlaisiin töihin.

    Myös kruununperijöiden sisarukset kärsivät julkisuudesta. Voi miksi Madeleine ei jäänyt kauniiseen kotiinsa USA:han, jossa perhe sai elää rauhassa - mitä noista titteleistä. Varmaan lapsille olisi ollut parempi jatkaa entistä elämäänsä kuin tulla Ruotsiin titteleiden vuoksi.

    Moni on ennustanut, että Victoria on Ruotsissa viimeinen kuninkaalline hallitsija. Vi ska se.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä kirjaa ei tosiaan kannata tuomita pelkkien iltapäivälehtien otsikoiden mukaan! Kirja on hyvin rakennettu ja sujuvasti kirjoitettu (haamukirjoittaja lienee ollut mukana) ja vain tulevan vaimon astuessa näyttämölle kertojaääni äityy sokeriseksi. Mutta se nyt rakastuneelle Harrylle suotakoon 😀

      Saapa tosiaan nähdä miten täällä Ruotsissa asia etenee. Vielä ei ole mitään kovin vahvoja vaatimuksia kuultu, mutta kyllä se aina välillä pulpahtaa pinnan alta esiin, usein silloin kun kuninkaan suusta on päässyt taas joku sammakko...

      Poista
  3. Kyllähän tämä pitää lukea, mutta annan pölyn laskeutua ennen kuin kirjaan tartun. Täällä oli kauhea pöhinä ja älämölö jo ennen kirjan julkaisua ja sitten alkoi tihkua “paljastuksia” kirjasta ja Harry-meemit valtasivat somen. Kun kirja sitten julkaistiin, mölinää kesti parisen viikkoa ja nyt kirja on jo lähes unohdettu. :D Itse odottelen vielä hetken ennen kuin siihen tartun: tavoite olisi se lukea tämän vuoden puolella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täälläkin oli jonkin verran otsikoissa niitä yksityiskohtia kirjasta, joita media piti "mehukkaimpina", mutta mielestäni tässä kirjassa on kyllä ihan toinen, mielenkiintoisempi taso, mitä media ei ole noteerannut. Mikä taas vahvistaa Harryn omaa kertomusta siitä kuinka media metsästää vain niitä klikkiotsikoita...

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ruotsalaisia rakastajia, suomalaisia Tukholmassa ja universumin sitkein ötökkä

  Nyt ollaan jo syvällä syksyssä, Tukholmassa on satanut viime päivät kaatamalla ja muutenkin on ankean harmaata. Onneksi pääsin piristämään itseäni pari viikkoa sitten Turun kirjamessuille. Ehdin sinne tosin vain puoleksi päiväksi, mutta ohjelma oli suunniteltu niin sujuvaksi, että sain mahdutettua käyntiini neljä mielenkiintoista keskustelua. Kirjojakin olisin ostanut vaikka kuinka, mutta nämä Tukholman kotikirjastoni ovat taas vaihteeksi kunnostautuneet suomalaisten uutuuskirjojen hankinnassa, joten ei tarvitse enää kantaa Suomesta kirjoja varastoon.  Tässä muutama viime viikkojen kirjastovaraukseni, jotka ylsivät luettujen listalle: Amanda Romare: Halva Malmö består av killar som dumpat mig (Puolet kaupungin miehistä on jättänyt mut, Johnny Kniga 2023) Ensin kirjavinkki täältä Ruotsinmaalta, tai oikeammin Skånesta. Luin kesällä Amanda Romaren uusimman romaanin Judas, jossa hän on pitkän sinkkuajan jälkeen löytänyt vihdoin rakkauden. Ihastuin kirjan huumoriin ja erityises...

Kirjat, nuo elämänlankani

  Luin jostakin, että tällä viikolla tapahtunut syyspäiväntasaus olisi sitten lopullinen piste kesälle. Aurinko lämmittää vielä tänään, mutta on siis vain käännettävä katse kohti syksyä. Paitsi ensin katsotaan vielä vähän taaksepäin: mitä kaikkea tulikaan kesällä luettua. Tässä kolme kirjakohokohtaa: ** Gisèle Pelicot: Hymni elämälle (Et la joi de vivre, 2026) En ollut ensin aikeissa lukea tätä kirjaa, sillä luulin saaneeni jo kaikki tärkeimmät tiedot uutisvirran kautta. Mutta tämä ennakkoluulo osoittautui vääräksi... Gisèle Pelicot on päähenkilö yhdessä tämän vuosituhannen alun tunnetuimmista rikostapauksista. Pelicot'n mies jää kiinni naisen salakuvaamisesta ja kun poliisi alkaa tutkia tarkemmin miehen tallenteita, paljastuu jotain vielä järkyttävämpää: aviomies on kymmenen vuoden ajan huumannut säännöllisesti vaimonsa ja tarjonnut tätä raiskattavaksi. Oikeudenkäynnissä syytettyjen penkillä istuu lopulta viitisenkymmentä miestä. Pelicot'n päätös antaa oikeudenkäynnin olla j...

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Kahden kulttuurin lähettiläät - Linn Ullmann ja Ranya ElRamly

Lokakuun lukuhelmiini kuuluvat nämä kaksi tytärten vanhemmistaan kirjoittamaa kirjaa. Toinen tyttärista on Liv Ullmannin ja Ingmar Bergmanin tytär Linn, kahden maan ja kahden kielen kasvatti. Toinen tytär on suomalainen Ranya Paasonen (joka julkaisi esikoiskirjansa tyttönimellään ElRamly), joka kertoo kasvamisesta kahden kulttuurin risteämässä, siinä välitilassa jossa pitää oppia vaikkapa kaksi erilaista tapaa kuoria appelsiini. Luin molemmat kirjat suurella mielenkiinnolla, kotonani on nimittäin kasvamassa tytär, joka kohtaa päivittäin nämä kulttuurien nokkakolarit. Kun isä vaatii, että syntymäpäiväsankarille tarjoillaan ruotsalaiseen tapaan aamupala sänkyyn ja äiti kauhistelee, että ei kai nyt sentään arkisena koulupäivänä. Tai kun jouluaattona klo 15 pitäisi katsoa miljoonien muiden ruotsalaisten tavoin tv:stä Kalle Ankaa samalla kun äiti hoputtaa joulusaunaan. Lisänä vielä kahden kielen lahja - tai taakka, riippuen aina tilanteesta. Linn Ullmann on omien sanojensa mukaan kir...

Rouva C, oletan?

Aivan ensimmäiseksi tämän lukijan piti päivittää sisäinen kuvansa Minna Canthista. Tiedättehän sen kuvan, jossa Canth istuu musta hattu päässä, suu viivana ja silmissä väsynyt katse. Sen, jossa Canth näyttää jo vanhukselta paitsi että hän ei ollut vanhus eikä koskaan edes yltänyt siihen ikään. Minna Canth kuoli vain 53-vuotiaana! Mutta seitsemän lasta, puolison varhainen kuolema ja taloushuolet olivat vanhentaneet Minnaa auttamattomasti. Minna Rytisalon Minna on nuori tyttö, opettajaseminaarilainen, kihlattu ja sittemmin aviovaimo. Vaimo, josta Ferdinand-puoliso salaa toivoo, että tämä olisi vähän enemmän kuin muut, "tasainen, vähempään tyytyvä". Mutta olihan hän kuitenkin alunperin rakastunut juuri Minnan temperamentiin, älykkyyteen ja nokkeluuteen. "Minä en ole vaimoni vartija", toteaa Ferdinand ja Rytisalo kuvaakin Canthien avioliiton harvinaisen lämpimänä - eikä pelkästään tuon ajan mittapuun mukaan. Rytisalon romaanissa kuvataan hyvin 1800-luvun asennei...