Siirry pääsisältöön

Olipa kerran prinssi

 


Tällä viikolla vietetään kuningas Charles III:en kruunajaisia ja vaikka olen vankka tasavallan kannattaja, istun tietysti television ääressä seuraamassa tätä historiallista tapahtumaa. Oma kiinnostukseni brittien kuningashuoneeseen alkoi aikoinaan Dianasta, mistä olen kertonut jo aiemmin. Kesä 1981, never forget...

Ja nyt olen lukenut Dianan nuoremman pojan Harryn omaelämäkerran 'Spare'. Kirjan nimi viittaa Harryn asemaan varamiehenä - siltä varalta jos isoveli ja kruununperillinen sattuisi kuolemaan ennen aikojaan. Tähän varamiehen osaansa Harry palaa kirjassaan säännöllisesti, sillä hänen on ollut vaikea löytää omaa paikkaansa -  varsinkin kun nuoren miehen omat suunnitelmat eivät ole kelvanneet hoville. Yksi Harryn toiveammatteja oli safarioppaan työ, Afrikka kun on ollut prinssille jo nuoresta pitäen tärkeä paikka, jopa jonkinlainen pakopaikka. Safarioppaan ammatin pojan isä tyrmäsi kuitenkin heti alkuunsa.

Olin ajatellut kirjoittaa tästä kirjasta hyvin samankaltaisin sanoin kuin Kirsin Book Club omassa arviossaan Varamies-kirjasta., joten en ala niitä ajatuksia tässä enää toistamaan. Mutta tässä muutama haja-ajatus:

Harry kertoo suhteestaan molempiin vanhempiinsa hyvin avoimesti ja kaikesta huolimatta lapsuus on tuntunut olleen hämmästyttävän tavallinen. Mummy ja Pa - näillä nimillä Harry viittaa vanhempiinsa. Ja isoäiti on tietysti Granny, jonka kanssa Harrylla tuntuu synkanneen erityisen hyvin. Tosin halailuasteelle tämä suhde ei näytä yltäneen.

Charles kutsuu poikaansa nimellä "darling boy", joka tuntuu läheiseltä mutta samalla myös hassulla tavalla vähän jäykältä. Isä kuuntelee ja tukee parhaansa mukaan, mutta juuri ratkaisevilla hetkillä Harry tuntee aina jäävänsä sivuun. Hovin tarpeet ja maine menevät lopulta kaiken muun ohi.

Dianan hautajaisissa esimerkiksi pojat pistetään kulkemaan arkun perässä miljardien tv-katsojien edessä. Dianan veli pitää suunnitelmaa "barbaarisena" ja hovi päättääkin laittaa vain Williamin kävelemään muiden miesten mukana. Ajatuksena oli Williamin esiintymisen avulla lieventää yleisön ankaraa kritiikkiä, jota hovi sai niskaansa heti Dianan kuoleman jälkeen. 12-vuotias Harry ei kuitenkaan halua veljensä olevan yksin, joten hän kävelee mukana.

Äidin kuolema - tai "katoaminen", kuten Harry läpi kirjan sanoo - on tarinan punainen lanka. Ja äidin kuoleman myötä paparazzeista on tullut Harryn elämän vihollinen numero yksi. Traaginen kuolema on pienen pojan mielessä saanut hurjat mittasuhteet ja jatkuva valokuvaajien metsästyskohteena oleminen ei helpota elinikäistä traumaa. Kameroiden laukaisuäänet rinnastuvat Harryn mielessä sotatantereen ääniin.

Ja kun Harry kuvaa omasta näkökulmastaan sitä mediaryöpytystä, mihin hänen nuorikkonsa kihlautumisen jälkeen joutuu, en ollenkaan ihmettele että pari päättää muuttaa aivan toiselle mantereelle. 

Ja tästä päästäänkin sitten siihen mitä olen usein pohtinut. Voidaanko nuorilta ihmisiltä enää vaatia tällaista sitoutumista ikivanhojen ja aikansa eläneiden instituutioiden palvelukseen? Mietin Ruotsin tulevaa kruununprinsessaa - hänkin ehkä jo nyt 11-vuotiaana ymmärtää, ettei voi tehdä elämänsä suuria päätöksiä ilman hovin päämiehen tai -naisen suostumusta.

Ja entäpä Alankomaiden kruununprinsessa, 19-vuotias nuori nainen, jonka toiveena on saada elää normaalia elämää ja opiskella ikätoveriensa kanssa. Kidnappausuhan takia hän kuitenkin elää tällä hetkellä suljettua elämää linnassa ja hoitaa opiskelunsa etänä. 

Alankomaissa tosin on jo hallituksen taholta käsitelty sitä mahdollisuutta, että joku tulevista kruununperijöistä saattaisi haluta avioitua samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa. "Hankala tilanne tulevan perillisen tuottamisen kannalta"; myöntää sikäläinen hallitus, mutta estettä sille ei näyttäisi olevan. Pieni askel sentään...

Jossain haastattelussa muistan Harryn sanoneen, että hän kaipaa "perhettä, ei instituutiota". Ja tämän kirjan luettuani ymmärrän hyvin mitä hän sillä tarkoittaa! Prinssi Harrylle ja perheelleen toivon kaikkea hyvää, samoin kuin nyt kruunattavalle isälleen. Mutta näille eri Euroopan maiden hovien "panttivankinaan" pitämille nuorille toivon pikaista vapautumista. Sukusiteeseen perustuva valtainstituutio on menneen maailman jäämistöä, siitä todistaa myös tämä hyvin surullinen Varamiehen tarina.

**

Prinssi Harry: Spare (Varamies) Random House 2023

Kommentit

  1. Varamiehen voisi ehkä lukea. Minulla on jostain käsittämättömästä syystä pehmeä kohta Britannian kuningas(kuningatar?)perheelle. Olen katsonut jonkin syväluotaavan sarjankin aikoinaan Netflixistä. Sinänsä Iso-Britannia on minusta perinteikkyydessään ainoa paikka, jonne kuninkaalliset enää sopivat. Toisaalta verikoiramainen lehdistö tekee maasta kauhean paikan olla kuninkaallinen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on kyllä kiinnostava poikkeus kuninkaallisista kertovien kirjojen joukossa, koska sen näkökulma on sisältäpäin. Aika kolkon kuvan se tosin antaa tuosta perheestä. Ja yllätys oli myös se miten paljon henkilökunta pelaa omaa valtapeliänsä. Hurjaa touhua tuo hovielämä edelleenkin!

      Poista
  2. Minä luin tämän kirjan jokin aika sitten. Blogijuttu jäi tekemättä, kun kirja piti palauttaa, enkä ole ollut oikein kirjoitustuulella.
    Oli kyllä mainettaan parempi kirja. Harry on aina viestinyt sitä, että haluaisi olla tavallinen ihminen toisten ikätovereittensa joukossa. Hän viihtyi sotilaanakin hyvin. Minusta hänen pitäisi nyt löytää jokin ei-niin-julkinen työ eikä tehdä mediatyötä, jos kerran haluaa välttää julkisuutta. Lienee vaikeaa, ellei vaimokin hakeudu toisenlaisiin töihin.

    Myös kruununperijöiden sisarukset kärsivät julkisuudesta. Voi miksi Madeleine ei jäänyt kauniiseen kotiinsa USA:han, jossa perhe sai elää rauhassa - mitä noista titteleistä. Varmaan lapsille olisi ollut parempi jatkaa entistä elämäänsä kuin tulla Ruotsiin titteleiden vuoksi.

    Moni on ennustanut, että Victoria on Ruotsissa viimeinen kuninkaalline hallitsija. Vi ska se.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä kirjaa ei tosiaan kannata tuomita pelkkien iltapäivälehtien otsikoiden mukaan! Kirja on hyvin rakennettu ja sujuvasti kirjoitettu (haamukirjoittaja lienee ollut mukana) ja vain tulevan vaimon astuessa näyttämölle kertojaääni äityy sokeriseksi. Mutta se nyt rakastuneelle Harrylle suotakoon 😀

      Saapa tosiaan nähdä miten täällä Ruotsissa asia etenee. Vielä ei ole mitään kovin vahvoja vaatimuksia kuultu, mutta kyllä se aina välillä pulpahtaa pinnan alta esiin, usein silloin kun kuninkaan suusta on päässyt taas joku sammakko...

      Poista
  3. Kyllähän tämä pitää lukea, mutta annan pölyn laskeutua ennen kuin kirjaan tartun. Täällä oli kauhea pöhinä ja älämölö jo ennen kirjan julkaisua ja sitten alkoi tihkua “paljastuksia” kirjasta ja Harry-meemit valtasivat somen. Kun kirja sitten julkaistiin, mölinää kesti parisen viikkoa ja nyt kirja on jo lähes unohdettu. :D Itse odottelen vielä hetken ennen kuin siihen tartun: tavoite olisi se lukea tämän vuoden puolella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täälläkin oli jonkin verran otsikoissa niitä yksityiskohtia kirjasta, joita media piti "mehukkaimpina", mutta mielestäni tässä kirjassa on kyllä ihan toinen, mielenkiintoisempi taso, mitä media ei ole noteerannut. Mikä taas vahvistaa Harryn omaa kertomusta siitä kuinka media metsästää vain niitä klikkiotsikoita...

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Reidar ulos muotista

  Muisto Lontoosta vuodelta 1988: ollaan opiskelukaverin kanssa lähdetty Tampereelta ex tempore -reissulle Lontooseen. Punta on edullinen ja kierrämme innolla kauppoja, erityisesti kirjakauppoja. Erään kaupan takaosassa huomaan hyllyllä kirjan, jonka tekijänimi hätkähdyttää pahemman kerran. Haen matkakumppanini paikalle ja kysyn onko hän kuullut koskaan tällaisesta tyypistä. Ei ollut hänkään. Selaillaan kirjaa ja ihmetellään. Kuka tämä tällainen Tom of Finland muka on?! Tämä muisto todistakoon puolestaan sitä Noora Vaaralankin kirjassaan esille tuomaa faktaa, että homoseksuaalisuus oli Suomessa vaiettu aihe vielä 90-luvulle asti. Toki tiesimme asiasta ja tiesimme myös jos lähipiirissä joku oli seksuaaliselta suuntautumiseltaan homoseksuaali. Mutta siitä ei puhuttu sen kummemmin.  Taiteilija Reidar Särestöniemi oli homoseksuaali. Hän mukautui aikansa yhteiskuntaan eikä tuonut suuntautumistaan mitenkään julki. Tosin hän ei myöskään sitä peitellyt, lähipiiri tiesi asiasta. Ja nä...

Seela Sellan käsikirja elämään

  Olen elämäkertojen ja muistelmien suurkuluttaja, ja tällä kokemuksella uskallan jo sanoa, että mielenkiintoisimmat muistelmat tulevat teatteri-ihmisiltä. Ja ne huonoimmat? Olen lukenut muutamat urheilijamuistelmat, eikä niistä sitten sen enempää. Olisiko niin, että huippu-urheilijaksi tullakseen on pistettävä arkinen elämä hyllylle odottamaan kilpaurheilijan uran päättymistä, kun taas hyväksi näyttelijäksi tullakseen on otettava kaikki oppi mitä elämä suinkin tarjoaa.  Tämän kirjoitettuani muistin välittömästi yhden poikkeuksen, eli viime vuonna lukemani ruotsalaisen pika-aiturin Ludmila Engquistin elämäkerran. Kirja on harvinaisen rehellinen kuvaus kilpaurheilun armottomasta maailmasta, jossa ainoa onnistumisen merkki on yltäminen korkeimmalle palkintokorokkeelle. Juuri tällaiset tarinat kiinnostavat minua, mitään fanikirjoja en kaipaa. (Tämän takia jäänee myös Sanna Marinin tuore omaelämäkerta osaltani lukematta.) Sitäkin suurempi nautinto oli lukea Seela Sellan lähes 700...

Kolmen saaren välissä – lapsen ääni vanhempien tarinassa

  Olen nyt elämäkerrallisten kirjojen pyörteessä. Ja ihan mielelläni, sillä mikäänhän ei ole ihmeellisempää kuin aito, eletty elämä. Tällä kertaa siitä pääsi minulle kertomaan Sophia Jansson. Kun katsoin kirjan kantta, tulkitsin automaattisesti kolme saarta tarkoittamaan kolmen perheenjäsenen erillisiä saarekkeita: äitiä, isää ja kertoja-Sophiaa. Mutta jo alkusivuilla kolme saarta saa myös konkreettisemman merkityksen, sillä tarinan miljöö jakautuu kolmella eri saarella koettuun: Tonga, Ibiza ja oma pikkusaari Suomenlahdella. Sophia Jansson on kirjoittanut intiimin kirjan omasta taustastaan ja vanhemmistaan Lassesta ja Nitasta, joista kuin kohtalon oikusta tulee isä ja äiti. Molemmat nimittäin rakastuvat tahoillaan oman sukupuolen ihmisiin. Mutta porvarillinen avioliitto solmitaan, kun lapsi on ilmoittanut tulostaan. Liitto ei kuitenkaan lopulta pääty hyvin, sillä äiti Nita kärsii pahasta alkoholismista ja hän kuolee vain 38-vuotiaana. Sophian elämäkin olisi voinut ajautua aivan to...

Joulun pehmein paketti on Petri Tamminen

  "Nuori mies janoaa rakkautta ", lukee kirjan takakannessa. Ja kirjan alku onkin dramaattinen kun tämä kyseinen nuori mies ihastuu kihlajaismatkallaan Prahassa paikalliseen nuoreen naiseen. Kihlattu saa jäädä, kun tarinan Petri antautuu viettiensä valtaan. Eikä tässä kaikki: jossain vaiheessa mietin jo, että onpas tässä varsinainen sarjarakastaja. On Maria, Minnaa, Liisaa - ja sitten tosiaan vielä se H siellä Prahassa. Mutta, hold your horses, jos luulit että kyseessä on perinteinen nuoren miehen kosiomatkoista kertova kirja niin erehdyt. Kirjan on kirjoittanut Petri Tamminen! Ja jos olet jo lukenut Tammista tiedät, että tarina etenee aivan oman logiikkansa mukaan. Tarinan "Petri" on siis rakastunut. Ja rakkaus saa ainakin näennäisesti vastakaikua. Tamminen, tuo  kotimainen versio nolojen tilanteiden miehestä Mr. Beanistä, kuljettaa meitä niin Tampereella, Turussa, Helsingissä, Kööpenhaminassa ja Prahassa. Tunteiden palo ajaa miestä palaamaan Prahaan kerta toisensa...