Siirry pääsisältöön

Olipa kerran prinssi

 


Tällä viikolla vietetään kuningas Charles III:en kruunajaisia ja vaikka olen vankka tasavallan kannattaja, istun tietysti television ääressä seuraamassa tätä historiallista tapahtumaa. Oma kiinnostukseni brittien kuningashuoneeseen alkoi aikoinaan Dianasta, mistä olen kertonut jo aiemmin. Kesä 1981, never forget...

Ja nyt olen lukenut Dianan nuoremman pojan Harryn omaelämäkerran 'Spare'. Kirjan nimi viittaa Harryn asemaan varamiehenä - siltä varalta jos isoveli ja kruununperillinen sattuisi kuolemaan ennen aikojaan. Tähän varamiehen osaansa Harry palaa kirjassaan säännöllisesti, sillä hänen on ollut vaikea löytää omaa paikkaansa -  varsinkin kun nuoren miehen omat suunnitelmat eivät ole kelvanneet hoville. Yksi Harryn toiveammatteja oli safarioppaan työ, Afrikka kun on ollut prinssille jo nuoresta pitäen tärkeä paikka, jopa jonkinlainen pakopaikka. Safarioppaan ammatin pojan isä tyrmäsi kuitenkin heti alkuunsa.

Olin ajatellut kirjoittaa tästä kirjasta hyvin samankaltaisin sanoin kuin Kirsin Book Club omassa arviossaan Varamies-kirjasta., joten en ala niitä ajatuksia tässä enää toistamaan. Mutta tässä muutama haja-ajatus:

Harry kertoo suhteestaan molempiin vanhempiinsa hyvin avoimesti ja kaikesta huolimatta lapsuus on tuntunut olleen hämmästyttävän tavallinen. Mummy ja Pa - näillä nimillä Harry viittaa vanhempiinsa. Ja isoäiti on tietysti Granny, jonka kanssa Harrylla tuntuu synkanneen erityisen hyvin. Tosin halailuasteelle tämä suhde ei näytä yltäneen.

Charles kutsuu poikaansa nimellä "darling boy", joka tuntuu läheiseltä mutta samalla myös hassulla tavalla vähän jäykältä. Isä kuuntelee ja tukee parhaansa mukaan, mutta juuri ratkaisevilla hetkillä Harry tuntee aina jäävänsä sivuun. Hovin tarpeet ja maine menevät lopulta kaiken muun ohi.

Dianan hautajaisissa esimerkiksi pojat pistetään kulkemaan arkun perässä miljardien tv-katsojien edessä. Dianan veli pitää suunnitelmaa "barbaarisena" ja hovi päättääkin laittaa vain Williamin kävelemään muiden miesten mukana. Ajatuksena oli Williamin esiintymisen avulla lieventää yleisön ankaraa kritiikkiä, jota hovi sai niskaansa heti Dianan kuoleman jälkeen. 12-vuotias Harry ei kuitenkaan halua veljensä olevan yksin, joten hän kävelee mukana.

Äidin kuolema - tai "katoaminen", kuten Harry läpi kirjan sanoo - on tarinan punainen lanka. Ja äidin kuoleman myötä paparazzeista on tullut Harryn elämän vihollinen numero yksi. Traaginen kuolema on pienen pojan mielessä saanut hurjat mittasuhteet ja jatkuva valokuvaajien metsästyskohteena oleminen ei helpota elinikäistä traumaa. Kameroiden laukaisuäänet rinnastuvat Harryn mielessä sotatantereen ääniin.

Ja kun Harry kuvaa omasta näkökulmastaan sitä mediaryöpytystä, mihin hänen nuorikkonsa kihlautumisen jälkeen joutuu, en ollenkaan ihmettele että pari päättää muuttaa aivan toiselle mantereelle. 

Ja tästä päästäänkin sitten siihen mitä olen usein pohtinut. Voidaanko nuorilta ihmisiltä enää vaatia tällaista sitoutumista ikivanhojen ja aikansa eläneiden instituutioiden palvelukseen? Mietin Ruotsin tulevaa kruununprinsessaa - hänkin ehkä jo nyt 11-vuotiaana ymmärtää, ettei voi tehdä elämänsä suuria päätöksiä ilman hovin päämiehen tai -naisen suostumusta.

Ja entäpä Alankomaiden kruununprinsessa, 19-vuotias nuori nainen, jonka toiveena on saada elää normaalia elämää ja opiskella ikätoveriensa kanssa. Kidnappausuhan takia hän kuitenkin elää tällä hetkellä suljettua elämää linnassa ja hoitaa opiskelunsa etänä. 

Alankomaissa tosin on jo hallituksen taholta käsitelty sitä mahdollisuutta, että joku tulevista kruununperijöistä saattaisi haluta avioitua samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa. "Hankala tilanne tulevan perillisen tuottamisen kannalta"; myöntää sikäläinen hallitus, mutta estettä sille ei näyttäisi olevan. Pieni askel sentään...

Jossain haastattelussa muistan Harryn sanoneen, että hän kaipaa "perhettä, ei instituutiota". Ja tämän kirjan luettuani ymmärrän hyvin mitä hän sillä tarkoittaa! Prinssi Harrylle ja perheelleen toivon kaikkea hyvää, samoin kuin nyt kruunattavalle isälleen. Mutta näille eri Euroopan maiden hovien "panttivankinaan" pitämille nuorille toivon pikaista vapautumista. Sukusiteeseen perustuva valtainstituutio on menneen maailman jäämistöä, siitä todistaa myös tämä hyvin surullinen Varamiehen tarina.

**

Prinssi Harry: Spare (Varamies) Random House 2023

Kommentit

  1. Varamiehen voisi ehkä lukea. Minulla on jostain käsittämättömästä syystä pehmeä kohta Britannian kuningas(kuningatar?)perheelle. Olen katsonut jonkin syväluotaavan sarjankin aikoinaan Netflixistä. Sinänsä Iso-Britannia on minusta perinteikkyydessään ainoa paikka, jonne kuninkaalliset enää sopivat. Toisaalta verikoiramainen lehdistö tekee maasta kauhean paikan olla kuninkaallinen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on kyllä kiinnostava poikkeus kuninkaallisista kertovien kirjojen joukossa, koska sen näkökulma on sisältäpäin. Aika kolkon kuvan se tosin antaa tuosta perheestä. Ja yllätys oli myös se miten paljon henkilökunta pelaa omaa valtapeliänsä. Hurjaa touhua tuo hovielämä edelleenkin!

      Poista
  2. Minä luin tämän kirjan jokin aika sitten. Blogijuttu jäi tekemättä, kun kirja piti palauttaa, enkä ole ollut oikein kirjoitustuulella.
    Oli kyllä mainettaan parempi kirja. Harry on aina viestinyt sitä, että haluaisi olla tavallinen ihminen toisten ikätovereittensa joukossa. Hän viihtyi sotilaanakin hyvin. Minusta hänen pitäisi nyt löytää jokin ei-niin-julkinen työ eikä tehdä mediatyötä, jos kerran haluaa välttää julkisuutta. Lienee vaikeaa, ellei vaimokin hakeudu toisenlaisiin töihin.

    Myös kruununperijöiden sisarukset kärsivät julkisuudesta. Voi miksi Madeleine ei jäänyt kauniiseen kotiinsa USA:han, jossa perhe sai elää rauhassa - mitä noista titteleistä. Varmaan lapsille olisi ollut parempi jatkaa entistä elämäänsä kuin tulla Ruotsiin titteleiden vuoksi.

    Moni on ennustanut, että Victoria on Ruotsissa viimeinen kuninkaalline hallitsija. Vi ska se.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä kirjaa ei tosiaan kannata tuomita pelkkien iltapäivälehtien otsikoiden mukaan! Kirja on hyvin rakennettu ja sujuvasti kirjoitettu (haamukirjoittaja lienee ollut mukana) ja vain tulevan vaimon astuessa näyttämölle kertojaääni äityy sokeriseksi. Mutta se nyt rakastuneelle Harrylle suotakoon 😀

      Saapa tosiaan nähdä miten täällä Ruotsissa asia etenee. Vielä ei ole mitään kovin vahvoja vaatimuksia kuultu, mutta kyllä se aina välillä pulpahtaa pinnan alta esiin, usein silloin kun kuninkaan suusta on päässyt taas joku sammakko...

      Poista
  3. Kyllähän tämä pitää lukea, mutta annan pölyn laskeutua ennen kuin kirjaan tartun. Täällä oli kauhea pöhinä ja älämölö jo ennen kirjan julkaisua ja sitten alkoi tihkua “paljastuksia” kirjasta ja Harry-meemit valtasivat somen. Kun kirja sitten julkaistiin, mölinää kesti parisen viikkoa ja nyt kirja on jo lähes unohdettu. :D Itse odottelen vielä hetken ennen kuin siihen tartun: tavoite olisi se lukea tämän vuoden puolella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täälläkin oli jonkin verran otsikoissa niitä yksityiskohtia kirjasta, joita media piti "mehukkaimpina", mutta mielestäni tässä kirjassa on kyllä ihan toinen, mielenkiintoisempi taso, mitä media ei ole noteerannut. Mikä taas vahvistaa Harryn omaa kertomusta siitä kuinka media metsästää vain niitä klikkiotsikoita...

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Carolina Setterwall: Toivotaan parasta (Låt oss hoppas på det bästa) (2018)

Jotkut kirjat on vain pakko lukea! Kun näin ensimmäisen jutun Carolina Setterwallin esikoiskirjasta Låt oss hoppas på det bästa (Toivotaan parasta) laitoin samantien varauksen kirjastoon. Kirja perustuu Setterwallin omaan elämään ja kokemukseen ja alkuasetelma on sydäntä raastava: eräänä aamuna kirjailija huomaa avopuolisonsa ja pienen vauvansa isän kuolleen äkillisesti yön aikana. Alkaa henkilökohtainen inferno, jota kirjailija purkaa kirjassaan lähes minuutin tarkkuudella, tuskallisen realistisesti. Kirja on hyvin lähellä Tom Malmquistin pari vuotta sitten ilmestynyttä kirjaa  Joka hetki olemme yhä elossa.  Puolison äkillinen kuolema ja pieni lapsi on yhdistelmä, joka jo ajatuksena järkyttää. Mutta kaikesta selviää, siitä nämä molemmat kirjat ovat tärkeitä todistuskappaleita. Malmquist ja Setterwall kuljettavat lukijansa läpi kiirastulen kohti katharsista ja molemmissa tapauksissa suljin kirjan takakannen rauhallisin mielin. Setterwallin tarinassa yksi pääteemoista on...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Kuolleen naisen ruumis kauppatavarana

  Olen joskus miettinyt, että entäpä jos minut murhataan. Yhtäkkiä kuvani ja epiteettini "Mari, 54" keikkuisivat jokaisen iltapäivä- ja verkkolehden etusivulla. Viimeiset elintuntini raportoitaisiin minuutin tarkkuudella, murhatapani analysoitaisiin, ruumiinosani kuvailtaisiin kaiken kansan kauhisteltavaksi. Ehkäpä mainittaisiin, että olen yhden lapsen äiti. Sehän myy aina hiukan lisää, jos äiti murhataan. Todennäköisesti tämän enempää ei elämästäni kerrottaisi. Mutta ruumiillani myytäisiin irtopainoksia.  Tämä tuli nyt taas mieleeni kun täällä Ruotsissa menneellä viikolla raportoitiin alkaneesta oikeudenkäynnistä, jossa uhrina oli 21-vuotias tyttö. Jos googlaan tytön nimen ja iän, saan heti esille hänen kuvansa ja kaikki yksityiskohdat tapauksesta. Erikoisen tästä tapauksesta tekee se seikka, että murhasta syytettyinä on kaksi samanikäistä nuorta naista. Esillä on myös kuvia, joissa uhri on yhdessä tulevan murhaajansa kanssa. Murhaajan kasvot on häivytetty, mutta uhrin kasvo...

Poimintoja kesäkirjapinosta - vuoden tähän mennessä paras, yllättävin sekä suurin pettymys

Lomatunnelmissa Nyt on kesä siinä vaiheessa, että loma on juuri alkanut ja edessä on ensimmäinen kesäreissu. Siitä lisää sitten myöhemmin. Mutta ennen kuin katoan lomakirjapinoni kanssa teille tietymättömille, lienee paikallaan käydä lyhyesti läpi mitä kirjapino on tähän mennessä tarjonnut. On hyvä saada lukemani kirjat tänne bloginkin arkistoihin koska, kuten olen jo niin monasti huomannut, muisti on lyhyt. Hämmästyn yhä vain useammin vanhoja blogipostauksiani lukiessani mitä kaikkea on tullutkaan luettua ja mitä ajatuksia kirjat minussa ovat herättäneet. Mukavaa kun saa yllättää itsensä näin jälkikäteen! *** Nautinnollinen elämäkerta taiteilijaparin elämästä ja rakkaudesta Aloitan tämän vuoden toistaiseksi parhaalla kirjalla: Siri Hustvedtin Ghost Stories . Se sai minulta Goodreadsin tilastoihin merkittynä peräti viisi tähteä. Täyttä tähtimäärää en usein anna, mutta tässä kirjassa osui kohdallani kaikki oikeaan: upea tarina ja vieläpä elämäkerta, hienosti kirjoitettu, mielenkiint...

Terveisiä nuoruudesta!

Kun täti-ihminen saa luettavakseen nuoren miehen omaelämäkerrallisen teoksen, reaktiot menevät vuoristorataa. Ihastuksesta hämmästelyyn, naureskelusta ("voi kuule, kun tulet tähän ikään") kunnioitukseen ("vau, että se ymmärtää jo tuossa iässä!"). Päällimmäinen ajatukseni kirjan kannet suljettuani on kuitenkin ihailu siitä kuinka avoimesti Donner kertoo elämästään ja ajatuksistaan. Tunsin lukiessani vahvasti, että kirjailijan ääni on aito ja rehellinen. Donner kutsuu kirjaansa "omaelämäkerralliseksi esseeksi" ja hän kirjoittaa tekstejä 14 eri tunteen inspiroimana. Kappaleiden teemoja ovat esimerkiksi yksinäisyys, häpeä,  katkeruus ja itsekkyys. Donner sekoittaa tekstiinsä sekä hyvin omakohtaisia kokemuksia että yleisempää pohdintaa. Tack vare min ungdom vågar jag leverera förhastade påståenden som jag senare kommer att ångra, men för en stund lever de kanske och skapar något nytt. Välillä tekstissä vilahtaa myös se kuuluisa "virtahepo" ...