Kadonnutta isäsuhdetta etsimässä

 

Olen sattumoisin juuri lukenut kaksi kirjaa, joita molempia leimaa voimakas isän kaipuu. Molemmat kirjailijat ovat rakentaneet teoksensa oman traumansa ympärille ja molemmissa kirjoissa nostetaan päähenkilöksi isä. Se poissaoleva ja arvaamattomasti käyttäytyvä isä.

Otto Gabrielssonin kirja isästään Jörn Donnerista on saanut paljon julkisuutta, mutta en ole kuitenkaan huomannut mitään kovin kauhistelevia kommentteja, sillä kaikkihan me ”tiedämme”, millainen persoonallisuus Donner oli. Mutta kirjan lukeminen teki silti kipeää. Gabrielsson kuvaa tarkasti ne pettymyksen ja tuskan tunteet kun isä, jälleen kerran, pettää odotukset.

Kun esimerkiksi paljon odotettu isän vierailu, joka sattumalta ajoittuu joulunpyhiin, kulminoituu isän vaimon laukustaan kaivamaan wienerleipään. Mitään muuta lahjaa pojalle ei ole osattu edes ajatella. Voiko sitä selvemmin lapselleen edes osoittaa, että hän ei ole minkään arvoinen. Korkeintaan yhden wienerleivän.

Ymmärrän täysin Gabrielssonin tarpeen saada kirjoittaa tämä kirja, tai ”viimeinen kirje” isälleen, kuten hän on kirjansa otsikoinut. Lähtölaukaus tekstille näyttää olleen pappa-Donnerin julkaisema päiväkirja ”Mammutti”, jossa hän kuvaa Ruotsissa asuvaa poikaansa ”erehdykseksi”. Tähän lausahdukseen Gabrielsson palaa kirjassaan kerta toisensa jälkeen ja se on selvästi ollut koko tämän prosessin moottori.

Lapsen kokemus isättömyydestään on Gabrielssonin Rikkaruoho-kirjassa kuvattu niin syvästi, että se koskettaa vaikka ei tuntisikaan kirjeen vastaanottajan mediapersoonallisuutta. Gabrielsson kirjoittaa rehellisen avoimesti eikä säästele itseäänkään. Hän tietää olevansa ”passiivinen” ja ehkä jopa altis mielenterveydellisille ongelmille. Opinnot eivät etene ja yksinäisyys leimaa.

Usein hän toivookin, että juuri isä auttaisi häntä mutta se toive on turha. Kuitenkin ne muutamat hetket, jolloin isältä on tullut huomaavainen ja lämmin sana, ovat kuin kultajyviä, joita Gabrielsson kantaa sisällään. Isä näki minut!

Gabrielsson vertaa itseään isänsä muihin lapsiin, varsinkin kahteen nuorimpaan, jotka hänen käsityksensä mukaan ovat saaneet lakisääteisen osuutensa isästä. Mutta onko todella näin? Gabrielssonin kuvaamat tapahtumat pistävät ainakin minut epäilemään, että tällä kyseessä olevalla isällä ei ehkä ole minkäänlaista taitoa olla ”isä”. Olihan hän itsekin menettänyt isänsä aivan pienenä.

Gabrielssonin analyysi, että isän henkinen kehitys olisi pysähtynyt teini-iän tasolle, onkin ehkä aivan oikea ja silloin lienee turha edes odottaa muuta kuin tappioita yrityksessä luoda aikuinen suhde isään. Kirjan lopussa Gabrielsson tulee samaan lopputulokseen ja hän heittää hyvästit isälleen. On aika jatkaa elämää, ilman turhia kuvitelmia isästä.

 

Varför verkar det vara ett genomgående tema att pappor är både det värsta och det underbaraste som finns? Hur kommer det sig att de trots sin egoism blir så fruktansvärt viktiga? Varför skriver inte jag själv en bok om min mamma, hon som ändå varit den som tagit hand om mig? Kan det vara så att en förälder måste varit lite frånvarande för att man ska få utifrånperspektiv nog att skriva om dem? (Charlotta von Zweigbergk: Dippen & jag, 2017)

 

Sattumoisin olin löytänyt kirjastosta ruotsalaisen Charlotta von Zweigbergkin kirjan alzheimeriin sairastuneesta isästään ja luin sen heti Gabrielssonin kirjan jälkeen. Kirjassaan ”Dippen & jag” toimittajana ja kirjailijana tunnetuksi tullut von Zweigbergk kertoo omasta isäsuhteestaan ja varsinkin isän viimeisistä sairauden leimaamista vuosista.

Päällisin puolin von Zweigbergkin isäsuhde vaikuttaa aivan toiselta kuin Gabrielssonin. Toki hänenkään isänsä ei ollut ydinperheisä, sillä vanhemmat erosivat kun kolme tytärtä olivat aivan pieniä. Isä perusti uuden perheen ja sai kaksi tytärtä lisää. Mutta von Zweigbegrkin muisteluista käy ilmi, että kaikki viisi lasta olivat tiiviisti isän elämässä mukana, varsinkin lomilla ja juhlapäivinä.

Isä, jota tytär kutsuu Dippeniksi, rakastaa lapsia ja lapset rakastavat vastavuoroisesti myös häntä. Mutta isä on myös hiukan arvaamaton. Hän saattaa alkaa pilailla lapsen kustannuksella tai yhtäkkiä unohtaa antamansa lupauksen. Isä on valovoimainen hurmuri, johon kaikki naiset ihastuvat vuorollaan. Myös pikku-Charlotta haluaa olla isän prinsessa, mutta asema sisarussarjan keskimmäisenä tekee sen vaikeaksi. Charlotta jää usein sivuun eikä häntä kuunnella.

Von Zweigbergk saa mahdollisuuden tiivistää isäsuhdettaan kun hän hankkii asunnon Gotlannista, jossa myös isä asuu. Sattumoisin pian tämän jälkeen isällä todetaan alzheimer, mistä alkaa loiva ja lopulta jyrkkääkin jyrkempi alamäki kohti loppua. Ja tässä vaiheessa kirjailija paljastaa tunteita, jotka muistuttavat hyvin paljon Gabrielssonin kirjassaan kuvaamia. Rivien välistä ilmentyvä mustasukkaisuus sisaruksia kohtaan ja loputon odotus, että isä näkisi juuri minut, sävyttävät myös tätä tekstiä.

Itse menetin isäni kun olin vain 14-vuotias enkä ole koskaan päässyt prosessoimaan omaa isäsuhdettani näin pitkälle. Olen osaltani jopa hiukan kateellinen esimerkiksi näille kahdelle kirjailijalle, vaikka ymmärrän että olen myös säästynyt paljolta tuskalta. Ja tosiaan, olihan minulla äitikin! Kaikki ne äidit, jotka harvoin saavat näin intohimoisia kuvauksia lapsiltaan! Vai satunko vain huomaamaan ne kirjastonhyllyiltä loistavat isäkuvaukset, koska kärsin itsekin isän kaipuusta?

Nämä molemmat kirjat pistivät paljon ajatuksia liikkeelle ja myös muistoja omasta isästäni. Olenkin liikuttunut siitä, että olen päässyt kurkistamaan näin avoimesti kahteen lapsuuteen ja kahden isän persoonallisuuteen. Elämä ei mene aina niin kuin Strömsössä ja ehkä ihan hyvä niin, sillä mistäs sitä muuten voitaisiin kirjoittaa näin syväluotavaa kirjallisuutta!

**

Otto Gabrielsson: Vildhavre. Sista brevet till pappa

(Rikkaruoho. Viimeinen kirje isälle)

Schildts & Söderströms 2020

 

Charlotta von Zweigbergk: Dippen & jag

Ordfront 2017