Siirry pääsisältöön

Kadonnutta isäsuhdetta etsimässä

 

Olen sattumoisin juuri lukenut kaksi kirjaa, joita molempia leimaa voimakas isän kaipuu. Molemmat kirjailijat ovat rakentaneet teoksensa oman traumansa ympärille ja molemmissa kirjoissa nostetaan päähenkilöksi isä. Se poissaoleva ja arvaamattomasti käyttäytyvä isä.

Otto Gabrielssonin kirja isästään Jörn Donnerista on saanut paljon julkisuutta, mutta en ole kuitenkaan huomannut mitään kovin kauhistelevia kommentteja, sillä kaikkihan me ”tiedämme”, millainen persoonallisuus Donner oli. Mutta kirjan lukeminen teki silti kipeää. Gabrielsson kuvaa tarkasti ne pettymyksen ja tuskan tunteet kun isä, jälleen kerran, pettää odotukset.

Kun esimerkiksi paljon odotettu isän vierailu, joka sattumalta ajoittuu joulunpyhiin, kulminoituu isän vaimon laukustaan kaivamaan wienerleipään. Mitään muuta lahjaa pojalle ei ole osattu edes ajatella. Voiko sitä selvemmin lapselleen edes osoittaa, että hän ei ole minkään arvoinen. Korkeintaan yhden wienerleivän.

Ymmärrän täysin Gabrielssonin tarpeen saada kirjoittaa tämä kirja, tai ”viimeinen kirje” isälleen, kuten hän on kirjansa otsikoinut. Lähtölaukaus tekstille näyttää olleen pappa-Donnerin julkaisema päiväkirja ”Mammutti”, jossa hän kuvaa Ruotsissa asuvaa poikaansa ”erehdykseksi”. Tähän lausahdukseen Gabrielsson palaa kirjassaan kerta toisensa jälkeen ja se on selvästi ollut koko tämän prosessin moottori.

Lapsen kokemus isättömyydestään on Gabrielssonin Rikkaruoho-kirjassa kuvattu niin syvästi, että se koskettaa vaikka ei tuntisikaan kirjeen vastaanottajan mediapersoonallisuutta. Gabrielsson kirjoittaa rehellisen avoimesti eikä säästele itseäänkään. Hän tietää olevansa ”passiivinen” ja ehkä jopa altis mielenterveydellisille ongelmille. Opinnot eivät etene ja yksinäisyys leimaa.

Usein hän toivookin, että juuri isä auttaisi häntä mutta se toive on turha. Kuitenkin ne muutamat hetket, jolloin isältä on tullut huomaavainen ja lämmin sana, ovat kuin kultajyviä, joita Gabrielsson kantaa sisällään. Isä näki minut!

Gabrielsson vertaa itseään isänsä muihin lapsiin, varsinkin kahteen nuorimpaan, jotka hänen käsityksensä mukaan ovat saaneet lakisääteisen osuutensa isästä. Mutta onko todella näin? Gabrielssonin kuvaamat tapahtumat pistävät ainakin minut epäilemään, että tällä kyseessä olevalla isällä ei ehkä ole minkäänlaista taitoa olla ”isä”. Olihan hän itsekin menettänyt isänsä aivan pienenä.

Gabrielssonin analyysi, että isän henkinen kehitys olisi pysähtynyt teini-iän tasolle, onkin ehkä aivan oikea ja silloin lienee turha edes odottaa muuta kuin tappioita yrityksessä luoda aikuinen suhde isään. Kirjan lopussa Gabrielsson tulee samaan lopputulokseen ja hän heittää hyvästit isälleen. On aika jatkaa elämää, ilman turhia kuvitelmia isästä.

 

Varför verkar det vara ett genomgående tema att pappor är både det värsta och det underbaraste som finns? Hur kommer det sig att de trots sin egoism blir så fruktansvärt viktiga? Varför skriver inte jag själv en bok om min mamma, hon som ändå varit den som tagit hand om mig? Kan det vara så att en förälder måste varit lite frånvarande för att man ska få utifrånperspektiv nog att skriva om dem? (Charlotta von Zweigbergk: Dippen & jag, 2017)

 

Sattumoisin olin löytänyt kirjastosta ruotsalaisen Charlotta von Zweigbergkin kirjan alzheimeriin sairastuneesta isästään ja luin sen heti Gabrielssonin kirjan jälkeen. Kirjassaan ”Dippen & jag” toimittajana ja kirjailijana tunnetuksi tullut von Zweigbergk kertoo omasta isäsuhteestaan ja varsinkin isän viimeisistä sairauden leimaamista vuosista.

Päällisin puolin von Zweigbergkin isäsuhde vaikuttaa aivan toiselta kuin Gabrielssonin. Toki hänenkään isänsä ei ollut ydinperheisä, sillä vanhemmat erosivat kun kolme tytärtä olivat aivan pieniä. Isä perusti uuden perheen ja sai kaksi tytärtä lisää. Mutta von Zweigbegrkin muisteluista käy ilmi, että kaikki viisi lasta olivat tiiviisti isän elämässä mukana, varsinkin lomilla ja juhlapäivinä.

Isä, jota tytär kutsuu Dippeniksi, rakastaa lapsia ja lapset rakastavat vastavuoroisesti myös häntä. Mutta isä on myös hiukan arvaamaton. Hän saattaa alkaa pilailla lapsen kustannuksella tai yhtäkkiä unohtaa antamansa lupauksen. Isä on valovoimainen hurmuri, johon kaikki naiset ihastuvat vuorollaan. Myös pikku-Charlotta haluaa olla isän prinsessa, mutta asema sisarussarjan keskimmäisenä tekee sen vaikeaksi. Charlotta jää usein sivuun eikä häntä kuunnella.

Von Zweigbergk saa mahdollisuuden tiivistää isäsuhdettaan kun hän hankkii asunnon Gotlannista, jossa myös isä asuu. Sattumoisin pian tämän jälkeen isällä todetaan alzheimer, mistä alkaa loiva ja lopulta jyrkkääkin jyrkempi alamäki kohti loppua. Ja tässä vaiheessa kirjailija paljastaa tunteita, jotka muistuttavat hyvin paljon Gabrielssonin kirjassaan kuvaamia. Rivien välistä ilmentyvä mustasukkaisuus sisaruksia kohtaan ja loputon odotus, että isä näkisi juuri minut, sävyttävät myös tätä tekstiä.

Itse menetin isäni kun olin vain 14-vuotias enkä ole koskaan päässyt prosessoimaan omaa isäsuhdettani näin pitkälle. Olen osaltani jopa hiukan kateellinen esimerkiksi näille kahdelle kirjailijalle, vaikka ymmärrän että olen myös säästynyt paljolta tuskalta. Ja tosiaan, olihan minulla äitikin! Kaikki ne äidit, jotka harvoin saavat näin intohimoisia kuvauksia lapsiltaan! Vai satunko vain huomaamaan ne kirjastonhyllyiltä loistavat isäkuvaukset, koska kärsin itsekin isän kaipuusta?

Nämä molemmat kirjat pistivät paljon ajatuksia liikkeelle ja myös muistoja omasta isästäni. Olenkin liikuttunut siitä, että olen päässyt kurkistamaan näin avoimesti kahteen lapsuuteen ja kahden isän persoonallisuuteen. Elämä ei mene aina niin kuin Strömsössä ja ehkä ihan hyvä niin, sillä mistäs sitä muuten voitaisiin kirjoittaa näin syväluotavaa kirjallisuutta!

**

Otto Gabrielsson: Vildhavre. Sista brevet till pappa

(Rikkaruoho. Viimeinen kirje isälle)

Schildts & Söderströms 2020

 

Charlotta von Zweigbergk: Dippen & jag

Ordfront 2017

Kommentit

  1. Zweigbergkin kirjaa en ole lukenut, mutta Otto Donnerin kirja vaikutti minuun vahvasti. Otto palaa usein tuohon Mammutin kohtaan, jossa Jörn määrittelee hänet erehdykseksi. Tämähän on ihan kauhea asia. Riidan tuoksinassa voi kiivastuksissaan päästää suustaan sammakoita, mutta kirjaa tehdessä on aikaa harkita ja se on tarkistettu ja oikoluettu. Kirja on julkinen ja tuo sana on häpäisy! Kyllä kustannustoimittaja olisi voinut pysähtyä tähän kohtaan ja kysyä, onko pakko olla näin rehellinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, noin pitkälle en itse edes ajatellut mutta olisi mielenkiintoista tietää kävikö Donner keskustelua asiasta kustannustoimittqjansa kanssa. Donneria itseään ei asia tuntunut vaivaavan mutta olisi tosiaankin tarvittu joku "aikuinen", joka pitää ohjat käsissä.

      Mutta nähtyäni sen viime vuonna ilmestyneen dokumenttielokuvan "En film om Jörn Donner" ymmärrän, että Donnerila oli sisällään joku sellainen valtava mustuus, joka tuli ulos ylimielisyytenä ja ilkeytenä. Ja se kohdistui sitten jopa omiin lapsiinkin. Eikä mies itse ymmärtänyt, että hänen olisi kannattanut lukita ne päiväkirjansa visusti kassakaappiin. /Mari

      Poista
    2. Näin se on ollut. Hyvä, että pojat näyttivät löytäneensä toisensa hautajaisten yhteydessä. Ei heistä kukaan, edes ne pojat, joiden kanssa hän eli, varmaan ole saaneet sitä lämpöä ja kiinnostusta, mitä isältä yleisesti saadaan.
      Niin keskenkasvuista, että Donner ylpeili "siittämiskyvyllään", eikä välittänyt siittämisensä tuloksista.
      No, onhan tuota, mutta julkinen hylkääminen oli tässä se, mikä tuntuu erityisen julmalta. Jos hän olisi kirjoittanut, että on pahoillaan siitä, miten vähän aikaa on liiennyt lapsille, niin asia olisi ollut siedettävä. Eikös se ollut vielä niin, että Otto oli kavereilleen ylpeillyt kuuluisalla isällä kertomatta, miten vähän tältä sai (ylijääneen viinerin), ja nyt hän tuli nolatuksi, kun onkin "erehdys".

      Poista
  2. Minusta tuntuu, että isäsuhde on hyvin monella ongelmallinen. Joskus olen jopa miettinyt, onko se osa isä-lapsisuhdetta että joutuu niin rankasti peilaamaan itseään juuri isään. Näitä mainitsemiasi kirjoja en ole lukenut, mutta kuten totesit, Donnerilla itselläkin oli ongelmia isyyden kanssa, isättömänä poikana joka ei kai sitten ollut valmis eikä halukas isäksi, kuin vasta vanhemilla päivillään. Minusta on turha syyttää Donneria siitä, että hän on rehellinen, vaikka tahditon hän kyllä on. Toisaalta tahdittomuus on joskus tarkoituksellista, kun halutaan tökkiä yhteiskunnan kipupisteitä. Valitettavasti oma avioton poika joutui siitä kärsimään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rehellinen voi ja pitääkin olla mutta tahdikkuus pitäisi aina säilyttää. Ja kun on perhesuhteista kyse niin ne pitäisi ehkä jättää julkisten lausuntojen ulkopuolelle tykkänään?

      Yritin muuten lukea Gabrielssonin kirjaa niin, etten olisi ajattellut sitä varsinaista kirjan isää vaan pikemmin lukenut tätä kuvauksena kaikista niistä isistä, jotka ovat kieltäneet lapsensa. Ja sen tason myös kirjoittaja on mielestäni aika hyvin tavoittanut. Gabrielsson pitäytyy paljolti juuri omissa lapsen kokemuksissaan, mikä tekee tästä kirjasta niin kipeän. /Mari

      Poista
    2. Olen samaa mieltä siitä tahdikkuudesta. Ja aion Gabrielssonin kirjan lukea, ehkä pitäisi se Mammuttikin. On siis sikäli liian aikaista kommentoida, mutta minusta Gabrielsson vaikuttaa rohkealta mieheltä, kuka ties hän on siinä mielessä juurikin isänsä poika?
      Nämä hankalat isäsuhteet ovat joka tapauksessa kiinnostavia, kun, heh, omakohtaistakin kokemusta on.

      Poista
    3. Aivan sama ajatus kävi minullakin mielessä kun luin Gabrielssonin kirjaa - isänsä poika, joka ei myöskään pelkää sanoa suoraan mitä ajattelee. Kirjassa saa nimittäin muutama muukin julkisuuden henkilö kuulla kunniansa :)

      Poista
  3. Joo, niitä sammakoita pääsee varmaan jokaisella vanhemmalla suusta. Oma isäni sähähti kerran hampaittensa välistä niin pahasti, että kirjoitettuna ja tilanteesta irrotettuna se kuulostaisi kauhealta. Hän oli uupunut ja kiivastunut. Haudoin mielessäni kauan sitä tietoa, että hänestä olisi parempi ettei minua olisi, mutta myöhemmin ajan mittaan ymmärsin paremmin. Onneksi en ollut nuori elämäkertakirjoittaja.
    Aika muuttaa käsityksiä. Jos Otto Gabrielsson olisi odottanut muutaman vuoden, niin ehkä hän ei enää olisi halunnut kirjoittaa tätä kirjaa, vaan olisi päästänyt irti ja todennut: sain sen minkä sain.

    Sekin, miten erehdyksestä puhutaan, on tärkeää. Se ei loukkaa mitenkään, jos lapsi saa tietää, ettei ollut suunniteltu, mutta olikin sitten hyvin odotettu. Asiasta voi vaikka vitsailla lämpimästi.
    Se, että henkilötiedoissa toteaa kylmästi, että osa lapsista oli erehdyksiä, on tavattoman julmaa. Miksi sellainen tieto olisi lukijalle tärkeää?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mietin myös tuota samaa ja toivon todella, että Gabrielssonkin pystyy vielä ottamaan etäisyyttä (jos se nyt edes on mahdollista kun on vanhemmista kyse!) ja toteamaan, että kävi todella huono tuuri, että isäksi osui juuri tämä isäksi sopimaton/haluamaton tapaus mutta se ei tee lapsesta vähemmän arvokkaampaa.

      Mutta kirja on järkyttävän osuva todiste siitä minkäläinen valta meillä vanhemmilla on lapsiimme nähden. Voimme heitä sekä nostaa että musertaa, ja se käy niin pienillä sanoilla, ettei sitä aikuinen edes tajua.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Kahden kulttuurin lähettiläät - Linn Ullmann ja Ranya ElRamly

Lokakuun lukuhelmiini kuuluvat nämä kaksi tytärten vanhemmistaan kirjoittamaa kirjaa. Toinen tyttärista on Liv Ullmannin ja Ingmar Bergmanin tytär Linn, kahden maan ja kahden kielen kasvatti. Toinen tytär on suomalainen Ranya Paasonen (joka julkaisi esikoiskirjansa tyttönimellään ElRamly), joka kertoo kasvamisesta kahden kulttuurin risteämässä, siinä välitilassa jossa pitää oppia vaikkapa kaksi erilaista tapaa kuoria appelsiini. Luin molemmat kirjat suurella mielenkiinnolla, kotonani on nimittäin kasvamassa tytär, joka kohtaa päivittäin nämä kulttuurien nokkakolarit. Kun isä vaatii, että syntymäpäiväsankarille tarjoillaan ruotsalaiseen tapaan aamupala sänkyyn ja äiti kauhistelee, että ei kai nyt sentään arkisena koulupäivänä. Tai kun jouluaattona klo 15 pitäisi katsoa miljoonien muiden ruotsalaisten tavoin tv:stä Kalle Ankaa samalla kun äiti hoputtaa joulusaunaan. Lisänä vielä kahden kielen lahja - tai taakka, riippuen aina tilanteesta. Linn Ullmann on omien sanojensa mukaan kir...

Ruotsalaisia rakastajia, suomalaisia Tukholmassa ja universumin sitkein ötökkä

  Nyt ollaan jo syvällä syksyssä, Tukholmassa on satanut viime päivät kaatamalla ja muutenkin on ankean harmaata. Onneksi pääsin piristämään itseäni pari viikkoa sitten Turun kirjamessuille. Ehdin sinne tosin vain puoleksi päiväksi, mutta ohjelma oli suunniteltu niin sujuvaksi, että sain mahdutettua käyntiini neljä mielenkiintoista keskustelua. Kirjojakin olisin ostanut vaikka kuinka, mutta nämä Tukholman kotikirjastoni ovat taas vaihteeksi kunnostautuneet suomalaisten uutuuskirjojen hankinnassa, joten ei tarvitse enää kantaa Suomesta kirjoja varastoon.  Tässä muutama viime viikkojen kirjastovaraukseni, jotka ylsivät luettujen listalle: Amanda Romare: Halva Malmö består av killar som dumpat mig (Puolet kaupungin miehistä on jättänyt mut, Johnny Kniga 2023) Ensin kirjavinkki täältä Ruotsinmaalta, tai oikeammin Skånesta. Luin kesällä Amanda Romaren uusimman romaanin Judas, jossa hän on pitkän sinkkuajan jälkeen löytänyt vihdoin rakkauden. Ihastuin kirjan huumoriin ja erityises...

Rakas vihattu lähiöni

Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa. Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista. Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada ky...

Kun Greta Gustafsson Hollywoodiin lähti

Gurra ja Moje oli sellainen pari, että 1920-luvun tukholmalaisympyrät olivat heille auttamattomasti liian pienet. Moje eli Mauritz Stiller oli ohjannut suurfilmin Gösta Berlingin taru, johon hän oli löytänyt nuoren teatteriopiskelijan Gurran eli Greta Gustafssonin. Tuosta ajasta kertoo esimerkiksi Lena Einhorn kirjassaan   Blekingegatan 32 . Gretalla oli suhde opiskelijaystäväänsä Mimi Pollackiin mutta se ei estänyt häntä tuntemasta vetoa temperamentiseen Mauritziin. Ja tunne oli molemminpuolinen, Stillerin homoseksuaalisuudesta huolimatta. Stiller oli päättänyt tehdä Gretasta tähden ja ensimmäinen etappi tällä tiellä vei Berliiniin, jossa Greta tähditti 1925 tehtyä skandaalielokuvaa  Die freudlose Gasse . Seuraava elokuvaprojekti oli jo sovittu, mutta Konstantinopolissa aloitetut kuvaukset jouduttiin keskeyttämään talousvaikeuksien vuoksi. Tässä vaiheessa avautuu uusi ovi - Hollywood. Ja juuri tästä hetkestä alkaa tarina kirjailijapari  Kerstin Gezeliuksen ja A...