Siirry pääsisältöön

Yhdet annokset Stroutia ja Härköstä, kiitos!



Nyt teen jotain todella epäreilua. Aion verrata kahta kirjaa, joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa muuta kuin, että satuin lukemaan kirjat peräjälkeen ja osittain lomittain. Ja että molemmissa kirjoissa on kertojana nainen. Ja että molemmilla on hankala sekä isä- että äitisuhde. No, ymmärrätte nyt ehkä kuitenkin  miksi tuli halu verrata kirjoja keskenään...

But I think I know so well the pain we children clutch to our chests, how it lasts our whole lifetime, with longings so large you can't even weep. (Lucy Barton)

Kirjojen päähenkilöt Lucy ja Jane ovat luonteiltaan hyvin erilaisia. Lucy Bartonia kuvailisin harkitsevaksi, sopeutuvaksi ja lähiympäristöään tarkkailevaksi. Jane Käsmä taas on kyyninen, suulas, avoin uusille kokemuksille vaikkakin perusnegatiivinen sävy värittää hänen elämäänsä. Elisabeth Stroutin Lucy oli helppo lukukaveri mutta Anna-Leena Härkösen Jane taas suorastaan ärsyttävä.

Lucy on kirjailija, kuten kirjan kuluessa käy ilmi. Hän ei tuo ammattiaan esille sen laajemmin mutta tapa, jolla hän kohtaa ihmiset ja uudet tilanteet paljastaa, että hän on kirjailijan ammatille tyypillinen tarkkailija. Lucy lähtee mukaan kohtaamisiin ilman ennakkoluuloja, jolloin tilanne saa kehittyä omalla painollaan. Lucyn kohtaaminen äitinsä kanssa, monen vuoden jälkeen, on suorastaan ällistyttävän rauhallinen. Jossain vaiheessa jo epäilin, että onko kaikki vain Lucyn kuvitelmaa. Hänhän on kuitenkin pitkäaikaispotilaana sairaalassa ja ehkä toive saada äiti sairasvuoteen viereen on niin vahva, että hän hallusinoi koko tilanteen?

Matkatoimistovirkailija-Janen äitisuhde on puolestaan arkisen läheinen. Jane pitää äitiään parhaana ystävänään mikä äiti-Ursulan mielestä menee jo tietyn rajan yli. Hän ei haluaisi kuulla tyttärensä kaikkia avioliittohuolia! Mutta Jane leväyttää kaikki tiskiin eikä suotta jätä asioita hautumaan sisimpäänsä. Kieltämättä houkutteleva tapa käsitellä ongelmia mutta lähipiirille ehkä turhan rankka?

Niin, ne avioliittohuolet - Lucyn avioliitto on ajautumassa väistämättömään välirikkoon vaikka se tuntuu tapahtuvan ilman sen suurempaa draamaa. Tosin avioliitto ei ollut Lucyn tarinan pääosassa, kuten hän huomauttaa mutta jäin miettimään kuinka paljon liiton rikkoutumiseen vaikutti Lucyn ilmiselvä ulkopuolisuus ja tarkkailijan osaan jättäytyminen?

Janen avioliitto voisi olla hajoamassa jollei tämä kyseinen aviopari olisi näin "härkää sarvista"-toimiva pari. Seksielämä on väljähtynyt, kumpaakaan ei tunnu hirveästi kiinnostavan ja avioliitto on muuttunut enemmän kimppakämppäkaveruudeksi. Janen mies Mikki on kuitenkin keksinyt keinon - kokeillaan parinvaihtoa! Jane hätkähtää ehdotusta mutta lähtee mukaan. Tilanne ei kuitenkaan etene suunnitellun mukaisesti ja Jane huomaa yllättäin olevansa orastavassa suhteessa ravintolassa tapaamansa Valman kanssa. Jane ihastuu ja on valmis katsomaan kuinka pitkälle suhde naisen kanssa voisi edetä. Tässä vaiheessa on Mikin vuoro hätkähtää..

Sekä Janella että Lucylla on lähellään ihmisiä, jotka ovat merkityksellisiä, vaikkakaan kummallakaan ei ole tietoisesti "parasta ystävää". Lucy kertoo tapaamistaan, itselle tärkeistä henkilöistä mutta ystävyyssuhteiksi niitä ei ehkä kuitenkaan voi kutsua. Tapaamiset tuntuvat olevan satunnaisia ja harvoin tapahtuvia. Janella se sijaan on ympärillän ihmisiä, joita tapaa usein ja vaikka hän näennäisesti vähättelee näitä suhteita niin ne ovat selvästi kuitenkin tärkeitä. Tärkein on siskopuolen tytär Pihla, joka lienee ainoa ihminen josta Jane puhuu poikkeuksetta kunnioittavasti. Kaikki aikuisläheiset sen sijaan saavat osakseen Janen kriittisen katseen.

Minun on vaikea ystävystyä. Aina joku piirre ihmisessä alkaa vaikuttaa ylipääsemättömältä. Niuhottaminen. Kaikkitietäväisyys. Kännissä imbesilliksi muuttuminen. Parempi katsella etäämmältä.  (Jane Käsmä)

Sekä Stroutin että Härkösen romaaneissa avainasemaan kohoaa isäsuhteet. Lucy kiertää aihetta kuin kissa kuumaa puuroa emmekä lopulta ehkä pääse oikein selville siitä, mitä heidän välillään on joskus tapahtunut. Vaikkakin pahat aavistukset valtaavat lukijan mielen...

Jane sen sijaan ei jätä meitä epätietoisuuden valtaan! Isä-Jonnen saamattomuus, tyylittömyys ja kaiken puolin isäksi sopimaton olemus kuvaillaan moneen otteeseen. Joten älkää takertuko liikaa siihen kustantajan heittämään syöttiin parinvaihtoseksistä, sillä lopulta tämäkin tarina kertoo pohjimmiltaan ihmisen kaipuusta rakastavaan vanhempaan.

Minä olen tyttö, josta isät eivät välitä. Minulta puuttuu jotakin. Kaikilta puuttuu, mutta minulta puuttuu jotain erityisen oleellista. (Jane Käsmä)

Ja kuin oikean antiikin draaman rakennetta seuraten näyttämölle heitetään... enpäs paljastakaan mitä sieltä tulee, saatte lukea itse kirjasta! Vaikka Härkösen sepittämä juonenkäänne on kaikin tavoin epäuskottava ja tarua ihmeellisempää niin olin ihan tyytyväinen, että kaikki päättyi happy endiin. Elisabeth Strouthin Lucynkin tarinassa uskon ja toivon, että loppu oli onnellinen.

Mutta näin lopuksi, leikitäänkö vähän keittiöpsykologia? Sillä oliko tässä vertailussa muuten mitään järkeä? Jos pitäisi nyt suositella jompaa kumpaa näistä kahdesta kirjasta niin valintani osuisi ehdottomasti Elisabeth Stroutin "Nimeni on Lucy Barton" -romaaniin. Strout sommittelee tarinan sellaisella herkkyydellä ja taidolla, että lukijana ei voi kuin huokaista ihastuksesta.

Mutta jos unohdetaan kaunokirjallisuus ja mietitään, että kumpi näistä haluaisi itse olla? Lucy vai Jane? Hermostuin kieltämättä Lucyn varovaisuuteen ja hienotunteisuuteenkin. Häntähän oli petetty ja lyöty laimin, miksei hän vaatinut enempää läheisiltään? Niin paljon elämätöntä elämää, toteuttamattomia unelmia...

Elämä Janena taas tuntuu todella vapauttavalta! Kaiken voin sanoa, mitään ei tarvitse sensuroida, impulsiivisuus on sallittua ja uuden kokeileminen suorastaan pakollista. Ja lopulta kaikki on hyvin! Härkönen tuntuu kirjoittavan yhtä ja samaa henkilöhahmoa, sillä tunnistan Janen hänen aiemmista kirjoistaan. Tai kuten Elisabeth Strout asian ilmaisee:

"You will have only one story", she had said. "You'll write your one story many ways. Don't ever worry about story. You have only one." (Lucy Barton)

Ja siksi kai palaankin aina vain näihin Härkösen kirjoihin, vaikka itse juoni ja kerronta tuntuvat jo välillä vähän väsyneiltä. (Onneksi Härkönen hallitsee kuitenkin edelleen nokkelan ja hauskan dialogin!)

Elisabeth Stroutinkin kirjoihin lupaan palata tämän erittäin positiivisen ensitutustumisen jälkeen. Ja rauhanrakentaja Lucy Bartoneita tämä maailma totisesti tarvitsisi useampia. Mutta kun kaipaan valloittavan estottomia naishahmoja ja räväkkää arkipäivän realismia - antakaa minulle yksi Härkönen, kiitos!

**
Elisabeth Strout: My Name is Lucy Barton (2016)
Anna-Leena Härkönen: Kenraaliharjoitus (2019)

Kommentit

  1. Olisin mielelläni seurannut Härkösen kirjan parinvaihtopuuhia pitempäänkin. Miksi oi miksi taustalla oli tämä isänkaipuu ja herkullinen kakku lässähti uunissa ja jäi puolikypsäksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se oli tosiaan lukijalle yllätys kun tarina vaihtoi teemaa lähestulkoon lennosta! Minuakin harmitti, että oli ikäänkuin kaksi tarinaa lätkäisty yhteen ja sitten se jäi - aivan kuten sanot - puolikypsäksi.

      Poista
  2. Hei hauskaa, mulla on just Härkösen kirja kesken, enkä ollut vielä ehtinyt kovin pitkälle. Nyt pakko tarttua siihen heti, kun haluan tietää, mitä tapahtuu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh, onneksi en paljastanut sitä kaiken ratkaisevaa juonenkäännettä!!

      Poista
    2. Siis häh? Kirja jäi jotenkin kesken tai jotain. Mulla oli siellä lopussa monta tyhjää sivua ja mietin, että onko jääny tekstiä painamatta.

      Poista
    3. Se loppu oli tosiaan hyvin arvoituksellinen :) Tulkitsin sen niin, että perheenlisäystä olisi odotettavissa...?

      Poista
  3. Pidän tuosta kohdasta Stroutin kirjassa, jossa sanotaan , että jokainen kirjoittaa aina samaa tarinaa. Me myös luemme niin, että etsimme ja löydämme aina omia suosikkiteemojamme, ainakin itse huomaan tekeväni niin.

    Stroutin olen lukenut, mutta en Härköstä, joten en voi verrata.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Stroutin kirjassa oli monta kohtaa, joita jäin miettimään. Pitäisi itse asiassa lukea se uudestaan, että saisi kiinni kaikista kirjan helmistä. Ja Härkösen kirjakin sai ihan uuden ulottuvuuden kun luin sen rinnakkain Stroutin kanssa, ilman tätä rinnakkaisulottuvuutta kirja olisi ollut suurempi pettymys... Tuntuu tosiaan siltä, että Härkönen on juuttunut siihen omaan tarinaansa eikä keksi enää mitään uutta.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Carolina Setterwall: Toivotaan parasta (Låt oss hoppas på det bästa) (2018)

Jotkut kirjat on vain pakko lukea! Kun näin ensimmäisen jutun Carolina Setterwallin esikoiskirjasta Låt oss hoppas på det bästa (Toivotaan parasta) laitoin samantien varauksen kirjastoon. Kirja perustuu Setterwallin omaan elämään ja kokemukseen ja alkuasetelma on sydäntä raastava: eräänä aamuna kirjailija huomaa avopuolisonsa ja pienen vauvansa isän kuolleen äkillisesti yön aikana. Alkaa henkilökohtainen inferno, jota kirjailija purkaa kirjassaan lähes minuutin tarkkuudella, tuskallisen realistisesti. Kirja on hyvin lähellä Tom Malmquistin pari vuotta sitten ilmestynyttä kirjaa  Joka hetki olemme yhä elossa.  Puolison äkillinen kuolema ja pieni lapsi on yhdistelmä, joka jo ajatuksena järkyttää. Mutta kaikesta selviää, siitä nämä molemmat kirjat ovat tärkeitä todistuskappaleita. Malmquist ja Setterwall kuljettavat lukijansa läpi kiirastulen kohti katharsista ja molemmissa tapauksissa suljin kirjan takakannen rauhallisin mielin. Setterwallin tarinassa yksi pääteemoista on...

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Saksaa puolin ja toisin

  Loma alkoi vauhdikkaasti pienellä junareissulla Manner-Eurooppaan. Testasimme tänä keväänä aloitetun suoran junayhteyden Tukholma-Hampuri ja hyvinhän se toimi. Tosin junamatka venyi molempiin suuntiin, mutta koska meillä ei ollut kummassakaan päässä jatkoyhteyksiä odottamassa niin saatoimme istua rauhallisina ja vain nauttia matkanteosta. Ensimmäiseksi lomakirjakseni valikoitui moderni saksalaisklassikko. Muistan kun Patrik Süskindin "Parfyymi" ilmestyi v. 1985 ja siitä tuli yhtä suuri jättimenestys kuin Umberto Econ Ruusun nimestä. Econ kirjan luin tuoreeltaan, Süskind saikin sitten odottaa peräti 41 vuotta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1700-luvun Ranskaan. Päähenkilö Grenouille syntyy äpäränä ja, kuten hylätyn vauvan ensimmäinen hoitaja huomaa, ilman ihmistuoksua. Sen sijaan lapsella itsellään on ällistyttävä hajuaisti ja -muisti. Alkaa omituinen elämäntarina, jota kirja kuvaa ulkopuolisen kertojan silmin. Eteemme piirtyy 1700-luvun hajukakofonia ja armoton sääty-yhte...