Siirry pääsisältöön

Yhdet annokset Stroutia ja Härköstä, kiitos!



Nyt teen jotain todella epäreilua. Aion verrata kahta kirjaa, joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa muuta kuin, että satuin lukemaan kirjat peräjälkeen ja osittain lomittain. Ja että molemmissa kirjoissa on kertojana nainen. Ja että molemmilla on hankala sekä isä- että äitisuhde. No, ymmärrätte nyt ehkä kuitenkin  miksi tuli halu verrata kirjoja keskenään...

But I think I know so well the pain we children clutch to our chests, how it lasts our whole lifetime, with longings so large you can't even weep. (Lucy Barton)

Kirjojen päähenkilöt Lucy ja Jane ovat luonteiltaan hyvin erilaisia. Lucy Bartonia kuvailisin harkitsevaksi, sopeutuvaksi ja lähiympäristöään tarkkailevaksi. Jane Käsmä taas on kyyninen, suulas, avoin uusille kokemuksille vaikkakin perusnegatiivinen sävy värittää hänen elämäänsä. Elisabeth Stroutin Lucy oli helppo lukukaveri mutta Anna-Leena Härkösen Jane taas suorastaan ärsyttävä.

Lucy on kirjailija, kuten kirjan kuluessa käy ilmi. Hän ei tuo ammattiaan esille sen laajemmin mutta tapa, jolla hän kohtaa ihmiset ja uudet tilanteet paljastaa, että hän on kirjailijan ammatille tyypillinen tarkkailija. Lucy lähtee mukaan kohtaamisiin ilman ennakkoluuloja, jolloin tilanne saa kehittyä omalla painollaan. Lucyn kohtaaminen äitinsä kanssa, monen vuoden jälkeen, on suorastaan ällistyttävän rauhallinen. Jossain vaiheessa jo epäilin, että onko kaikki vain Lucyn kuvitelmaa. Hänhän on kuitenkin pitkäaikaispotilaana sairaalassa ja ehkä toive saada äiti sairasvuoteen viereen on niin vahva, että hän hallusinoi koko tilanteen?

Matkatoimistovirkailija-Janen äitisuhde on puolestaan arkisen läheinen. Jane pitää äitiään parhaana ystävänään mikä äiti-Ursulan mielestä menee jo tietyn rajan yli. Hän ei haluaisi kuulla tyttärensä kaikkia avioliittohuolia! Mutta Jane leväyttää kaikki tiskiin eikä suotta jätä asioita hautumaan sisimpäänsä. Kieltämättä houkutteleva tapa käsitellä ongelmia mutta lähipiirille ehkä turhan rankka?

Niin, ne avioliittohuolet - Lucyn avioliitto on ajautumassa väistämättömään välirikkoon vaikka se tuntuu tapahtuvan ilman sen suurempaa draamaa. Tosin avioliitto ei ollut Lucyn tarinan pääosassa, kuten hän huomauttaa mutta jäin miettimään kuinka paljon liiton rikkoutumiseen vaikutti Lucyn ilmiselvä ulkopuolisuus ja tarkkailijan osaan jättäytyminen?

Janen avioliitto voisi olla hajoamassa jollei tämä kyseinen aviopari olisi näin "härkää sarvista"-toimiva pari. Seksielämä on väljähtynyt, kumpaakaan ei tunnu hirveästi kiinnostavan ja avioliitto on muuttunut enemmän kimppakämppäkaveruudeksi. Janen mies Mikki on kuitenkin keksinyt keinon - kokeillaan parinvaihtoa! Jane hätkähtää ehdotusta mutta lähtee mukaan. Tilanne ei kuitenkaan etene suunnitellun mukaisesti ja Jane huomaa yllättäin olevansa orastavassa suhteessa ravintolassa tapaamansa Valman kanssa. Jane ihastuu ja on valmis katsomaan kuinka pitkälle suhde naisen kanssa voisi edetä. Tässä vaiheessa on Mikin vuoro hätkähtää..

Sekä Janella että Lucylla on lähellään ihmisiä, jotka ovat merkityksellisiä, vaikkakaan kummallakaan ei ole tietoisesti "parasta ystävää". Lucy kertoo tapaamistaan, itselle tärkeistä henkilöistä mutta ystävyyssuhteiksi niitä ei ehkä kuitenkaan voi kutsua. Tapaamiset tuntuvat olevan satunnaisia ja harvoin tapahtuvia. Janella se sijaan on ympärillän ihmisiä, joita tapaa usein ja vaikka hän näennäisesti vähättelee näitä suhteita niin ne ovat selvästi kuitenkin tärkeitä. Tärkein on siskopuolen tytär Pihla, joka lienee ainoa ihminen josta Jane puhuu poikkeuksetta kunnioittavasti. Kaikki aikuisläheiset sen sijaan saavat osakseen Janen kriittisen katseen.

Minun on vaikea ystävystyä. Aina joku piirre ihmisessä alkaa vaikuttaa ylipääsemättömältä. Niuhottaminen. Kaikkitietäväisyys. Kännissä imbesilliksi muuttuminen. Parempi katsella etäämmältä.  (Jane Käsmä)

Sekä Stroutin että Härkösen romaaneissa avainasemaan kohoaa isäsuhteet. Lucy kiertää aihetta kuin kissa kuumaa puuroa emmekä lopulta ehkä pääse oikein selville siitä, mitä heidän välillään on joskus tapahtunut. Vaikkakin pahat aavistukset valtaavat lukijan mielen...

Jane sen sijaan ei jätä meitä epätietoisuuden valtaan! Isä-Jonnen saamattomuus, tyylittömyys ja kaiken puolin isäksi sopimaton olemus kuvaillaan moneen otteeseen. Joten älkää takertuko liikaa siihen kustantajan heittämään syöttiin parinvaihtoseksistä, sillä lopulta tämäkin tarina kertoo pohjimmiltaan ihmisen kaipuusta rakastavaan vanhempaan.

Minä olen tyttö, josta isät eivät välitä. Minulta puuttuu jotakin. Kaikilta puuttuu, mutta minulta puuttuu jotain erityisen oleellista. (Jane Käsmä)

Ja kuin oikean antiikin draaman rakennetta seuraten näyttämölle heitetään... enpäs paljastakaan mitä sieltä tulee, saatte lukea itse kirjasta! Vaikka Härkösen sepittämä juonenkäänne on kaikin tavoin epäuskottava ja tarua ihmeellisempää niin olin ihan tyytyväinen, että kaikki päättyi happy endiin. Elisabeth Strouthin Lucynkin tarinassa uskon ja toivon, että loppu oli onnellinen.

Mutta näin lopuksi, leikitäänkö vähän keittiöpsykologia? Sillä oliko tässä vertailussa muuten mitään järkeä? Jos pitäisi nyt suositella jompaa kumpaa näistä kahdesta kirjasta niin valintani osuisi ehdottomasti Elisabeth Stroutin "Nimeni on Lucy Barton" -romaaniin. Strout sommittelee tarinan sellaisella herkkyydellä ja taidolla, että lukijana ei voi kuin huokaista ihastuksesta.

Mutta jos unohdetaan kaunokirjallisuus ja mietitään, että kumpi näistä haluaisi itse olla? Lucy vai Jane? Hermostuin kieltämättä Lucyn varovaisuuteen ja hienotunteisuuteenkin. Häntähän oli petetty ja lyöty laimin, miksei hän vaatinut enempää läheisiltään? Niin paljon elämätöntä elämää, toteuttamattomia unelmia...

Elämä Janena taas tuntuu todella vapauttavalta! Kaiken voin sanoa, mitään ei tarvitse sensuroida, impulsiivisuus on sallittua ja uuden kokeileminen suorastaan pakollista. Ja lopulta kaikki on hyvin! Härkönen tuntuu kirjoittavan yhtä ja samaa henkilöhahmoa, sillä tunnistan Janen hänen aiemmista kirjoistaan. Tai kuten Elisabeth Strout asian ilmaisee:

"You will have only one story", she had said. "You'll write your one story many ways. Don't ever worry about story. You have only one." (Lucy Barton)

Ja siksi kai palaankin aina vain näihin Härkösen kirjoihin, vaikka itse juoni ja kerronta tuntuvat jo välillä vähän väsyneiltä. (Onneksi Härkönen hallitsee kuitenkin edelleen nokkelan ja hauskan dialogin!)

Elisabeth Stroutinkin kirjoihin lupaan palata tämän erittäin positiivisen ensitutustumisen jälkeen. Ja rauhanrakentaja Lucy Bartoneita tämä maailma totisesti tarvitsisi useampia. Mutta kun kaipaan valloittavan estottomia naishahmoja ja räväkkää arkipäivän realismia - antakaa minulle yksi Härkönen, kiitos!

**
Elisabeth Strout: My Name is Lucy Barton (2016)
Anna-Leena Härkönen: Kenraaliharjoitus (2019)

Kommentit

  1. Olisin mielelläni seurannut Härkösen kirjan parinvaihtopuuhia pitempäänkin. Miksi oi miksi taustalla oli tämä isänkaipuu ja herkullinen kakku lässähti uunissa ja jäi puolikypsäksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se oli tosiaan lukijalle yllätys kun tarina vaihtoi teemaa lähestulkoon lennosta! Minuakin harmitti, että oli ikäänkuin kaksi tarinaa lätkäisty yhteen ja sitten se jäi - aivan kuten sanot - puolikypsäksi.

      Poista
  2. Hei hauskaa, mulla on just Härkösen kirja kesken, enkä ollut vielä ehtinyt kovin pitkälle. Nyt pakko tarttua siihen heti, kun haluan tietää, mitä tapahtuu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh, onneksi en paljastanut sitä kaiken ratkaisevaa juonenkäännettä!!

      Poista
    2. Siis häh? Kirja jäi jotenkin kesken tai jotain. Mulla oli siellä lopussa monta tyhjää sivua ja mietin, että onko jääny tekstiä painamatta.

      Poista
    3. Se loppu oli tosiaan hyvin arvoituksellinen :) Tulkitsin sen niin, että perheenlisäystä olisi odotettavissa...?

      Poista
  3. Pidän tuosta kohdasta Stroutin kirjassa, jossa sanotaan , että jokainen kirjoittaa aina samaa tarinaa. Me myös luemme niin, että etsimme ja löydämme aina omia suosikkiteemojamme, ainakin itse huomaan tekeväni niin.

    Stroutin olen lukenut, mutta en Härköstä, joten en voi verrata.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Stroutin kirjassa oli monta kohtaa, joita jäin miettimään. Pitäisi itse asiassa lukea se uudestaan, että saisi kiinni kaikista kirjan helmistä. Ja Härkösen kirjakin sai ihan uuden ulottuvuuden kun luin sen rinnakkain Stroutin kanssa, ilman tätä rinnakkaisulottuvuutta kirja olisi ollut suurempi pettymys... Tuntuu tosiaan siltä, että Härkönen on juuttunut siihen omaan tarinaansa eikä keksi enää mitään uutta.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tammikuun luetut & Berliinin terveiset

  Tänä vuonna tammikuu oli osaltani harvinaisen jännittävä: toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja lähdin kolmeksi viikoksi Berliiniin opiskelemaan saksaa. Tavoitteena oli ylittää huiman korkealta tuntuva kynnys ja alkaa puhua saksaa. Tämä toteutuikin jo ensimmäisen viikon jälkeen! Jokin asetus napsahti aivoissa paikoilleen ja yliopistossa pandemian jälkeen oppimani saksa alkoi tulla ulos. Ei aina virheettömästi, mutta enpähän enää pelännyt puhua. Myös saksan kielen lukemiseen näyttää tulleen vauhtia lisää. Ostin lähes ensitöikseni Berliinin kirjakaupat löydettyäni Juli Zeh 'n romaanin "Über Menschen". Olin lukenut romaanin aiemmin jo suomeksi, mutta nyt sain siihen aivan uuden tuntuman ja kielikurssilla eteentulleita sanoja tuntui tupsahtelevan eteen joka rivillä. Onneksi olin myös ehtinyt unohtaa miten tarina päättyy, joten sain jälleen kerran yllättyä ja liikuttua. Menomatkan lukemisiksi yöjunaan olin ottanut mukaan ruotsalaisen Lena Einhornin romaanin "Siri". S...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Loma! Ja dekkarit...

Ensimmäinen lomaviikko on nyt takana mutta kolme vielä edessä. Ja ilmatkin näyttävät alkavan lämmetä joten tunnelma on korkealla! Lomatunnelmaani kuuluvat myös dekkarit. En niitä yleensä lue kovin paljon koska nykydekkarit ovat mielestäni selkeästi raaistuneet. Muutos tapahtui kai Stieg Larssonin Millenium-sarjan myötä, jonka jälkeen monet keksivät tämän modernin version Klondikesta ja mahdollisuuden tehdä rahaa. Psykologiset trillerit ovat kuitenkin mieleistäni jännityskirjallisuutta ja muistelen edelleen lämmöllä viime kesän huippujännää lukukokemusta, Gillian Flynnin  Kiltti tyttö  -trilleriä. Joten kun näin tämän A.J. Finnin Nainen ikkunassa -kirjan seistä töröttävän kirjakaupan eniten myyvien kirjojen ykkösenä ja kannessa vieläpä Flynnin suositus "Amazing!" niin se oli siinä. No, se "Amazing" oli ehkä hiukan liioiteltua ja Flynnin nimen käyttäminen markkinoinnissa aika lailla harhaanjohtavaa. Yhteistä kirjoille oli toki mieleltään  enemmän tai vähemmän...

Onnea Viron kirjallisuus 500 vuotta! - Klassikkohaaste #20

  Tämänkertaisen klassikkohaasteen omistan Viron kirjallisuudelle. Ja ajankohta sopii täydellisesti, sillä eilen - kirjailija A.H. Tammsaaren syntymäpäivänä 30. tammikuuta - Virossa juhlittiin jälleen virolaisen kirjallisuuden päivää . Tällä kertaa päivästä tuli erityisen juhlallinen, sillä se oli samalla lähtölaukaus virolaisen kirjallisuuden juhlavuodelle . Tänä vuonna on nimittäin kulunut tasan 500 vuotta siitä kun ensimmäinen vironkielinen kirja ilmestyi. Lämpimät onnittelut siis kaikille virolaisille!  Kirjallisuuden arvostus on Virossa ollut käsittääkseni aina korkealla. "Oma kieli, oma mieli" oli elintärkeä motto neuvostovuosien aikana. Eikä kai ollut sattumaa, että uudelleen itsenäistyneen Viron ensimmäiseksi presidentiksi valittiin juuri kirjailija Lennart Meri. Maan oman kielen ja kulttuurin esille nostaminen oli presidentin tärkeimpiä tehtäviä kun entisen suurvallan raunioista rakennettiin uusi itsenäinen Viro. Meri on kuvannut kieltä "vahvaksi hirsitaloksi...

Vuoden 2025 kirjapinossani oli monta yllätystä – tässä ne, jotka jäivät parhaiten mieleen

  Niin se taas mennä hupsahti vuosi menojaan. Ehdin lukea vuoden aikana 84 kirjaa, mikä on osoitus siitä, että olin pääosin hyvässä vireessä. Jos elämässä on liikaa stressiä en pysty yleensä keskittymään lukemiseen, mutta vuosi 2025 on siis ollut tasapainoinen vuosi kaikin tavoin. Mutta mitkä kirjoista jäivät erityisesti mieleen? Tässä omat ikimuistoisimmat: TAKINKÄÄNTÖ Olin jo vannonut, että en lue enää yhtään Sally Rooneyn teosta, mutta kuinkas sitten kävikään... Visa detta inlägg på Instagram Ett inlägg delat av Mari Karlsson (@mrs_karlsson_lukee) NOSTALGIATRIPPI Kirja, jonka luettuani tajusin olevani vanha! Visa detta inlägg på Instagram Ett inlägg delat av Mari Karlsson (@mrs_karlsson_lukee) KAUNEIN KANSI Tyylipuhdas suoritus! Tosin itse tarina ei ehkä ihan taivu kannen estetiikan mukaisesti, mutta se ei lukukokemustani haitannut. Visa detta inlägg på Instagram Ett inlägg delat av Mari Karlsson (@mrs_karlsson_lukee)...