Siirry pääsisältöön

Melodraamaa kerrakseen




Jos kaipaan viihdyttävää ja koskettavaa luettavaa niin hyllyssäni on siltä varalta aina joku lukematon romaani Maggie O'Farrellilta. Tämä brittikirjailija ei petä, jos haluaa melodraamaa ja sotkuisia perhesuhteita. Niin, ja rakkautta! Näissä kahdessa lukemassani kirjassa,  The Distance Between Us ja After You'd Gone, on kummassakin lähtökohtana kaksi rakastavaista, joiden ympärille kutoutuu jännitteitä, perhetragedioita ja salaisuuksia.

After You'd Gone alkaa sanoilla, jotka herättävät välittömästi sata kysymystä. "The day she would try to kill herself, she realized winter was coming again." Päähenkilö Alice lähtee hetken mielijohteesta lapsuuden kotikaupunkiinsa Edinburghiin. Ymmärrämme jo tässä vaiheessa, että hän ei voi hyvin. Jotain kauheaa on tapahtunut. Alice yllättää sisarensa, jotka tulevat tapaamaan häntä juna-asemalle.

Mutta yhtäkkiä Alice näkee jotain, joka saa hänet täysin pois tolaltaan ja hän ilmoittaa entistä hämmentyneemmille sisarilleen lähtevänsä saman tien takaisin Lontooseen. Saavuttuaan perille hän seisoo odottamassa liikennevaloissa kun hän yhtäkkiä saa päähänsä astua tielle ja jää auton alle. Alice kuljetetaan sairaalaan, jossa hän makaa koomassa.

Tässä kirjan alkuasetelma ja enempää tuskin uskallan paljastaa, etten pilaa mahdollista tulevaa lukukokemustanne. Mutta luvassa on siis rakkautta (joka saa paikoin ehkä nyyrikkimäisiäkin piirteitä) ja jännittäviä juonenkäänteitä. Lisäksi O'Farrell pitää tarinan otteessaan ihailtavalla jämäkkyydellä. Juoni ei pääse levähtämään (vaikka riskipaikkoja on useita) ja kaikkiin lukijan mieltä vaivaaviin kysymyksiin saadaan lopulta vastaus.

Pidän erityisesti O'Farrellin tavasta lomittaa eri kertojia ja aikatasoja niin, että tarinan jännite pysyy yllä. Olen hieman levoton lukija, joten minulle sopii tällainen paikasta ja ajasta toiseen hyppyyttäminen. Muistaakseni juuri tämä oli se seikka, joka hyydytti minut Ferranten Napoli-sarjan suhteen. Tarina puksutti menojaan kuin tasaisesti kulkeva juna ja kaikki tapahtumat tarjoiltiin lukijalle kronologisessa aikajärjestyksessä. Kyllästyn moisessa menossa heti alkusivuilla.

Maggie O'Farrell on kirjoittanut myös jo omaelämäkerrankin ja senkin hyvin omaperäiseen tyyliinsä. Kirjassaan I am, I am, I am kirjailija käy läpi siihenastista elämäänsä kertomalla kaikista niistä kerroista, jolloin hän on ollut lähellä kuolemaa. Kuolema on muuten mukana hyvin vahvasti myös tässä nyt lukemassani kirjassa, jossa kirjailija käy perinpohjaisesti läpi suruprosessia kaikkine siihen kuuluvine tuntemuksineen.

Tämä on O'Farrellin esikoiskirja, joten ymmärrettävästi kirjassa on parikin kohtaa, joissa kirjailija on viipynyt turhankin pitkään. Lisäksi tapahtumat ovat välillä vähän epäuskottavuuden rajoilla mutta toisaalta, todellisuus on tarua ihmeellisempää joten nielaisen tarinan kyllä sellaisenaan (paitsi että mielestäni Alice olisi voinut kääntyä juutalaisuuteen, jos se nyt oli niin tärkeä asia Johnin perheelle. Tätä seikkaa ei pariskunta ottanut kertaakaan edes puheeksi, mikä tuntui todella oudolta).

Viihdyttävä ja jännittävä tarina jälleen kerran Maggie O'Farrellilta. Onneksi hyllyssä on vielä odottamassa yksi avaamaton kirja tältä kirjailijalta!

**
Maggie O'Farrell: After You'd Gone (2000)
372 sivua

Kommentit

  1. Olen lukenut O'Farrellilta vain yhden kirjan, Varoitus tukalasta helteestä, mutta se on jäänyt todella syvästi muistiin. Kesä hehkuu monella tapaa siinä kirjassa, ja jännitteitä, perhesalaisuuksia ja jännitteitä piisaa. :) Tämä sinunkin lukemasi kuulostaa siis todella hyvältä. Olisi kyllä kiva saada suomeksi kaikki nämä O'Farrellin teokset (olen vähän laiska lukemaan englanniksi, vaikka koetankin kokvasti tsemppailla itseäni myös englanninkielisen proosan pariin).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. O'Farrell kirjoittaa suhteellisen helppolukuista englantia, kannattaa testata!! /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Levoton lukija

  Nyt on taas sellainen hetki, että sanat eivät tunnu riittävän. Ja tämä koskee sekä lukemaani kirjallisuutta että elämää ylipäänsä. Ajatukset ovat Vantaalla ja siellä sattuneessa kouluampumisessa... Tämä postaukseni saa nyt olla pinnan raapaisuja, ohimeneviä ajatuksia, jotka ovat sujahtaneet lukemisteni lomassa. Sillä ajatuksia, niitä on totisesti riittänyt viimeisen parin viikon lukuorgiani tuoksinassa! Pari viikkoa sitten luin peräperää kaksi Juli Zehin ajankohtaista teosta. Saksalainen Zeh on kirjoittanut jo vuosituhannen vaihteesta lähtien, mutta nyt hänen kirjojaan vilahtaa siellä sun täällä. Saksassa Zeh tunnetaan kansalaisaktivistina ja aktivismi näkyy myös selkeästi näissä tuoreimmissa kirjoissa Yli-ihmisiä (Über Menschen, 2021) ja Zwischen Welten (2023, kirjoitettu yhdessä Simon Urbanin kanssa). Jos etsitte ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä, Juli Zeh is your woman! Palaan toivottavasti Juli Zehin maailmaan myöhemmin, tällä hetkellä sen kartoittaminen tuntuu ylivoimaiselta.

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja

Oman elämänsä kuningatar - David Ritz: The Life of Aretha Franklin (2014)

Elokuussa keskuudestamme poistunut soulkuningatar Aretha Franklin oli totisesti särmikäs persoona. Ulospäin hän halusi pitää yllä onnellisen elämän kulisseja viimeiseen asti mutta lähipiiri näki itsepäisen, suruunsa ruokaa ahmivan ja epävarman naisen. Mutta myös superlahjakkaan taiteilijan, jolla aina lopuksi oli kuitenkin sydän paikallaan kaikista erimielisyyksistä huolimatta. David Ritzin alkuperäinen idea oli tehdä tämä muistelmateos yhdessä itsensä Franklinin kanssa mutta jonkin aikaa tähden kanssa työskenneltyään Ritzin oli todettava, että tuloksena olisi vain suuren luokan satukirja. Kaksikon tiet erosivat ja Franklin jatkoi omia muistelmiansa, joista tuloksena syntyi kirja 'From These Roots'. David Ritz sai kuitenkin Franklinin sisarukset puolelleen ja suurelta osin juuri heidän ansiostaan syntyi  tämä elämäkerta, jota yleisesti pidetään todenmukaisempana kuin Franklinin omaa kirjaa. Franklinin sokeat pisteet oman elämänsä suhteen olivat lähipiirin tiedossa, joka

Olipa kerran DDR

  Saksan opinnot alkoivat taas yliopistolla ja tein pienen lämmittelykierroksen lukemalla brittiläis-saksalaisen historioitsijan Katja Hoyerin teoksen "Muurin takana. Itä-Saksan historia 1949-90". Kirjaa on kovasti kehuttu, koska se antaa aikaisempaa monipuolisemman kuvan DDR:stä. Itä-Saksaahan muistellaan yleensä lähinnä sen julman Stasi-historian kautta tai sitten naureskellaan hyväntahtoisesti Ostalgia-ilmiölle.  Hoyer tekee kirjassaan vakavan yrityksen antaa DDR:stä tasapainoisemman kuvan. Kaikki ei ollut kurjuutta! Esimerkiksi se seikka, miten naiset ja työläisluokkaan syntyneet lapset saattoivat päästä hyvään työuraan käsiksi, oli monelle elintärkeä asia. Yhdistymisen huumassa unohtui, että monet näistä koulutuksista ja työurista osoittautuivatkin sitten täysin hyödyttömiksi.  Miten kävi kaikille näille elämäntyönsä menettäneille? Siihen ei Hoyerinkaan kirja valitettavasti anna kovin selventävää vastausta, sillä tarina päättyy - monien muiden DDR:stä kertovien kirjojen