Siirry pääsisältöön

Antti Tuuri: Tammikuu 18 (2017)


Antti Tuuri on minulle kova pala. Niin mielelläni pitäisin tämän sympaattisen tuntuisen kirjailijan teoksista, mutta en ole koskaan päässyt alkua pidemmälle. Nyt luin tämän ohuehkon uutuusteoksen, aiheen ajankohtaisuus kun kiinnosti, mutta ei tullut Tuuri-fania minusta, ei...

"Tammikuu 18" kertoo sisällissodan alkuvalmisteluista Pohjanmaalla valkoisten näkökulmasta. Ylistarolainen Ahto Sippola häärää puuhamiehenä kun Suomen itsenäisyyden julistamisen jälkeen valkoiset ryhtyvät kokoamaan joukkojaan. Hän on jo aikaisemmin värvännyt miehiä Saksassa järjestettävään jääkärikoulutukseen ja nyt tammikuussa 1918 on aika perustaa sotakouluja Pohjanmaalle sekä hankkia tarvittava aseistus omille miehille.

Sippolan rinnalla toimintaa organisoi myös hieman mystiseksi jäävä hahmo Aksel Bergman, jonka mukaan romaanin eri osat on nimetty. Jo otsikoista käy ilmi, että Bergman ei aina onnistu suunnitelmien mukaisesti ("Aksel Bergman kaataa junan, mutta väärän") ja viinaanmenevä mies lienee muutenkin tarkoitettu tässä muuten kuivahkossa tekstissä jonkinlaiseksi kevennykseksi?

Kun tajuan, että nämä ihmiset ovat tietysti olleet oikeastikin olemassa niin siirryn internetiin tekemään heistä hakuja ja kas - teoksen henkilöhahmot heräävät yllättäin eloon! Ahto Sippolan pieni Kullervo-poika näemmä kuoleekin jo nuorena jatkosodassa. Luen myös, että Ahto Sippola on Antti Tuurin äidin sukua mikä tietysti selittää kirjailijan kiinnostuksen juuri tähän henkilöön. Mutta lukijan, jolla ei ole mitään siteitä Pohjanmaalle saati Ylistarolle, tämä jättää kylmäksi.

Tuurin kirja on mielenkiintoinen dokumentti, joka avaa tarkasti historian tapahtumia nyt päivälleen sata vuotta sitten. Kirjassa käytetty tyylikeino, Sippolan raportoiva kerronta, herättää kuitenkin kysymyksiä. Kenelle Sippola raportoi? Kuiva kerronta viittaisi kuulustelupöytäkirjaan ja löydänkin internetissä tekemistäni hauista maininnan, että Ahto Sippola on kirjoittanut muistelmansa sisällissotaa tutkineen historiakomitean käyttöön. Tätä lienee käytetty myös tämän romaanin lähteenä?

Kirja oli hyvä lukea juuri nyt sisällissodan 100-vuotismuistovuoden aluksi, sain paljon uutta tietoa aiheesta josta en ole aiemmin tiennyt juuri paljoakaan. Mutta kaunokirjallisena teoksena teos jätti paljon toivomisen varaa, lukuilo oli samoissa lukemissa kuin historian oppikirjaa lukiessa. Vain paikoittain Tuuri antautui lyhyisiin luonnonkuvauksiin tai perheen kanssa tunnelmointiin, jotka pitikin sitten lukea pariin kertaan, sen verran oudolta kohdat tuntuivat muun tekstin lomassa. Romaanin päätöslauseet jättävätkin lukijan kylmästi lumiselle pihalle kun päähenkilöt poistuvat näyttämöltä.

Lumi leijaili alas suurina hiutaleina. Niitä jäi Bergmanin olkapäille ja hatunlierille ja minunkin vaatteilleni ja karvalakilleni. Pihassani pudistelin lumet omilta ja Bergmanin harteilta ja menimme sisään.


**
Antti Tuuri: Tammikuu 18
Otava 2017

Helmet-lukuhaaste: 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo

Kommentit

  1. Minäkään en ole mikään Tuuri-fani tai olen siis lukenut vain kaksi. Mutta, yllätys, pidin molemmista. Eli Bospor Express, kirja matkasta ja Tangopojat, 60-lukumuistelma - ja hei, suomalaiset Ruotsissa, tämä voisi olla sulle senkin takia kiva. Molemmat hyviä lukukokemuksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä, tuo ruotsinsuomalainen näkökulma kiinnostaa aina joten se menee ehdottomasti lukulistalle! / Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mikael Persbrandt, Carl-Johan Vallgren: Så som jag minns det (2017)

Olipa rankka joulu tänä vuonna! Ainakin jos vietti sen Mikael Persbrandtin seurassa. Sain kirjastolta joululahjan kun kauan jonottamani kirja saapui juuri ennen joulunpyhiä ja kun kerran avasin kirjan niin se pitikin sitten lukea samaan syssyyn loppuun asti.

Mikael Persbrandt on esiintynyt iltalehtien lööpeissä viime vuosina sen verran usein, että minäkin tiesin miehen alkoholi- ja huumeongelmista. Mutta en tiedä mitä oikeastaan odotin kirjan lukemista aloittaessani. En edes välttämättä pidä hänestä näyttelijänä ja skandaalinkäryisistä paljastuksistakaan en välittäisi lukea. Mutta Persbrandtin tarina piti otteessaan ja liikutti, kaikessa karmeudessaan.

Tarina alkaa Jakobsbergin lähiöstä Tukholman kupeesta, jossa Mikael syntyy nuoren isän ja vielä nuoremman äidin ainokaiseksi. Isä häipyy kuvioista varhaisessa vaiheessa, vaikka satunnainen yhteys säilyykin. Äiti ryhtyy opiskelemaan taidetta, miesystävät vaihtuvat ja nuori Mikael itsenäistyy varhain.

Koulu ei suju kovinkaan hyvin mutta …

Seili - sielujen saari

Hän ajattelee, miten paljon tietoa saarelle on säilötty. Ei pelkästään penkkeihin hänen ympärillään, seiniin, kallioihin, Fyyrin tienoille, vaan kaikkialle. Puihin. Tyttökalliolle, joka on mustunut yöllisten nuotioiden jäljiltä. Koko saarelle, maahan. (...)

Teimme tyttären kanssa loppukesän viimeisen lomareissun Turkuun. Reissusta tuli puolivahingossa teemaltaan varsin kirjallinen - kävimme ensimmäisenä päivänä Naantalin Muumimaailmassa ja toisena reissupäivänä Seilin saarella, joka on ollut kovasti esillä viime vuosien suomalaisessa kirjallisuudessa. Siinä välissä ehdimme myös nähdä juuri ensi-iltaan tulleen Mari Rantasilan ohjaaman Puluboin ja Ponin leffan, joka perustuu Veera Salmen kirjoihin.

Olin juuri ennen matkaa lukenut Johanna Holmströmin Sielujen saaren ja mielessä liikkuivat vielä tuoreena romaanin naiset ja heidän kohtalonsa. Matkasinkin Seiliin kuin myyttiselle tarujen saarelle ja osittain odotukseni täyttyivät.


Seiliin pääsee kätevästi Turusta kesällä päivittäin kulkeval…

Yösyöttö

Tukholmassa ei usein pääse katsomaan uusia suomalaisia filmejä mutta joskus onnistaa. Tavalliseen ohjelmistoon suomalaiselokuvat eksyvät tuskin koskaan ja tämä Yösyöttö-filmikin kuuluu elokuvateatteri Zitan ja Suomi-Instituutin yhteiseen Ny finsk film -satsaukseen. Lisähaasteen tuo myös se, että ruotsalaismedia ei noteeraa suomalaiskulttuuria millään tavoin joten täytyy olla tarkkana jos aikoo saada lipun. En vieläkään ole toipunut siitä järkytyksestä kun sain tietää Katri-Helenan konsertista Berwaldhallenissa vasta kun konsertti oli loppuunmyyty vihoviimeistä paikkaa myöten...

Olen lukenut Eve Hietamiehen koko Pasas-sarjan, viimeksi uusimman Hammaskeijun. Hietamies kirjoittaa hauskaa tilannekomiikkaa, vaikkakin hän mielestäni turhaan peittää vakavamman aineksen huumorin alle. Kirjoissa Pasasten perhearki on melkoista kohellusta ja välillä kirjailijan rima on harmittavan matalalla. Olikin jännä nähdä miten Hietamiehen rönsyilevä tyyli pusertuu elokuvan 90 minuuttiin.

Yösyöttö-elokuva…