Siirry pääsisältöön

Kjell Westö: Den svavelgula himlen (2017)


En ole tainnut ymmärtää Kjell Westön suuruutta ennen kuin luin tämän uusimman, Rikinkeltainen taivas -romaanin. Olen yrittänyt aloittaa pariakin aikaisempaa ja edellisen romaanin, Hägring 38, sain luettua kokonaan mutta arvio oli silloin lähinnä "ihan kiva". Tällä kertaa sain lukea Westön tiiliskiven lomalla ja romaanin kuvaama aikakin osuu yhteen oman tähän astisen elämänkaareni kanssa mikä varmasti myös edesauttoi ihastumistani.

Jännä toisaalta miettiä mihin kirjassa ihastuin. Henkilöhahmot sinänsä jättivät minut nimittäin kylmäksi, kertoja mukaan lukien, enkä tosielämässä ehkä hirveästi hengailisi näiden tyyppien kanssa. Kirjailija (Westön ikätoveri mutta kirjassa nimettömäksi jäävä kertoja) kertoo hyvin tuntemansa Rabellin perheen saagan. Tarina pyörii kirjailijan ja Rabellin perheen pojan Alexin välisessä ystävyydessä mutta keskittyy myöhemmin kirjailijan ja Alexin pikkusiskon Stellan suhteeseen. Lisämausteena on kirjailijan suhde koulukaveriinsa ja satunnaisrakastettuunsa Lindaan, kirjailijan suhde Rabellin patriarkkaan Poaan, kirjailijan suhde omiin vanhempiinsa, kirjailijan suhde Stellan tyttäreen ja Lindan poikaan... Tämän lisäksi kirjassa vilisee muita henkilöhahmoja, sekä fiktiivisiä että todellisia. Koko karuselli nähdään kertojaminän silmin mikä synnyttää intiimin suhteen kertojan ja lukijan välille. Kertojan ääni on kuitenkin oudon viileä, jopa välinpitämätön.

Se mikä minuun ennen kaikkea vetosi tässä romaanissa oli juonen kaari lähes viidenkymmen vuoden ajalta ja tietysti Helsinki! (No, Espookin siellä vilahtaa mikä ilahduttaa kaltaistani ex-espoolaista.) Westö kutoo juoneen mukaan niin Tshernobylin ydinonnettomuudet kuin kaksoistornien romahtamisen vaikkakaan  mikään niistä ei saa yliotetta juonesta. Kertoja palaa aina hiukan lakonisten historian tapahtumia kommentoivien polkujen jälkeen itse asiaan eli Rabellin perheeseen. Lisäksi kirjan kantavia maamerkkejä on Rabellin perheen kesähuvila Ramsvik, jonka kohtalo symboloi koko perheen nousua ja tuhoa. Kuvaavaa sinänsä, että kertoja hankkii rahavarojensa kertyessä kesäpaikan itselleen juuri entisen Ramsvikin lähistöltä. Paikka onkin kenties merkityksellisempi kertojaminälle kuin itse perheelle.

Jossain vaiheessa käy ilmi, että kertoja on muistanut tapahtumia väärin ja lukija havahtuu: voiko tähän kertojaan luottaa? Voinko muuten luottaa edes omiin muistoihini? Westö on hyvin arvoituksellinen ja vastuu tarinan tulkinnasta sysätään lukijalle.

Jag tyckte jag förstod något jag inte förstått förut, i varje fall inte med sådan klarhet som just då, jag förstod det tvärs igenom alla svek och brister.
   Att det är kärleken som gör att vi minns, att det är ur kärleken berättelserna kommer.

Men vad är det vi minns, och vad är det egentligen vi älskar?


Pidin Westön kerronnasta ja siis ennen kaikkea sen luomasta ajankuvasta. Olen vain muutaman vuoden nuorempi kuin kertojaminä, joten musiikkiviittauksetkin saivat usein hymyilemaan. Erityisesti tarinan kuluessa hehkutettiin George Harrisonia ja David Bowieta, jotka liittyvät kahteen romaanin henkilöön. Tämä onkin muuten oivallinen kirja Helmet-lukuhaasteen kohtaan kirjasta, jossa on viittauksia populaarikulttuuriin!

Kirjassa on paljon eri teemoja - rakkaus, muistot ja muistaminen, musiikki, yhteiskuntaluokkien väliset erot, vanhemmuus... Jossain vaiheessa materiaalia on niin paljon, että tuskastun tarinan näennäiseen pinnallisuuteen. Mutta kokonaisuutena Westö on mielestäni onnistunut luomaan kattavan kuvan eräästä elämänkulusta. Vaikka kertojaminä on sekä yksinäinen lapsi että myöhemmin myös yksinäinen aikuinen ilman vakituista parisuhdetta, hän on kuitenkin osa laajaa ympärillään levittäytyvää ihmisverkostoa. Tämä lienee Westön koko tuotannon perusajatuksia: kuvata meitä ihmisiä - aina lopulta niin samanlaisia aikaudesta toiseen - siellä "missä kuljimme kerran"...

**
Kjell Westö: Den svavelgula himlen
Albert Bonniers Förlag 2017

Helmet-lukuhaaste: 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mikael Persbrandt, Carl-Johan Vallgren: Så som jag minns det (2017)

Olipa rankka joulu tänä vuonna! Ainakin jos vietti sen Mikael Persbrandtin seurassa. Sain kirjastolta joululahjan kun kauan jonottamani kirja saapui juuri ennen joulunpyhiä ja kun kerran avasin kirjan niin se pitikin sitten lukea samaan syssyyn loppuun asti.

Mikael Persbrandt on esiintynyt iltalehtien lööpeissä viime vuosina sen verran usein, että minäkin tiesin miehen alkoholi- ja huumeongelmista. Mutta en tiedä mitä oikeastaan odotin kirjan lukemista aloittaessani. En edes välttämättä pidä hänestä näyttelijänä ja skandaalinkäryisistä paljastuksistakaan en välittäisi lukea. Mutta Persbrandtin tarina piti otteessaan ja liikutti, kaikessa karmeudessaan.

Tarina alkaa Jakobsbergin lähiöstä Tukholman kupeesta, jossa Mikael syntyy nuoren isän ja vielä nuoremman äidin ainokaiseksi. Isä häipyy kuvioista varhaisessa vaiheessa, vaikka satunnainen yhteys säilyykin. Äiti ryhtyy opiskelemaan taidetta, miesystävät vaihtuvat ja nuori Mikael itsenäistyy varhain.

Koulu ei suju kovinkaan hyvin mutta …

Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin (2013)

Kävin viime jouluisen Suomen loman aikana aleostoksilla kirjakaupassa ja saavuttuani kassalle kirjapinoni kanssa, myyjä tempaisi vieressään olevasta kasasta kirjan ja kehoitti ottamaan senkin - "tästä hyvä dekkari edullisesti". Ja toden totta, hyvän dekkarin tulin ostaneeksi!

Samuel Bjørkin nimen taakse kätkeytyy norjalaiskirjailija Frode Sander Øien, joka tällä kirjalla avaa suunnitellun - omien sanojensa mukaan 10-15 dekkarin - sarjan. Päähenkilöt ovat hieman Oiva Lohtanderin tyyppinen Holger Munch ja - tämä yhteys on toki mainittu monessa muussakin arviossa - hyvinkin Lisbeth Salanderin oloinen Mia Krüger. Holger ja Mia ovat olleet työpari jo aiemmin, ja hyvin menestynyt sellainen, kunnes traagiset tapahtumat pakottivat parin jäähylle. Kirjassa tapahtuva murhasarja saattaa kuitenkin työparin jälleen yhteen sillä nyt tarvitaan maan parhaat poliisit tutkimaan työn alla olevaa murhatapausta.

Mia ymmärtää nopeasti, että murhaajan kohteena ovat kuusivuotiaat, pian koulunsa al…

Seili - sielujen saari

Hän ajattelee, miten paljon tietoa saarelle on säilötty. Ei pelkästään penkkeihin hänen ympärillään, seiniin, kallioihin, Fyyrin tienoille, vaan kaikkialle. Puihin. Tyttökalliolle, joka on mustunut yöllisten nuotioiden jäljiltä. Koko saarelle, maahan. (...)

Teimme tyttären kanssa loppukesän viimeisen lomareissun Turkuun. Reissusta tuli puolivahingossa teemaltaan varsin kirjallinen - kävimme ensimmäisenä päivänä Naantalin Muumimaailmassa ja toisena reissupäivänä Seilin saarella, joka on ollut kovasti esillä viime vuosien suomalaisessa kirjallisuudessa. Siinä välissä ehdimme myös nähdä juuri ensi-iltaan tulleen Mari Rantasilan ohjaaman Puluboin ja Ponin leffan, joka perustuu Veera Salmen kirjoihin.

Olin juuri ennen matkaa lukenut Johanna Holmströmin Sielujen saaren ja mielessä liikkuivat vielä tuoreena romaanin naiset ja heidän kohtalonsa. Matkasinkin Seiliin kuin myyttiselle tarujen saarelle ja osittain odotukseni täyttyivät.


Seiliin pääsee kätevästi Turusta kesällä päivittäin kulkeval…