En ole tainnut ymmärtää Kjell Westön suuruutta ennen kuin luin tämän uusimman, Rikinkeltainen taivas -romaanin. Olen yrittänyt aloittaa pariakin aikaisempaa ja edellisen romaanin, Hägring 38, sain luettua kokonaan mutta arvio oli silloin lähinnä "ihan kiva". Tällä kertaa sain lukea Westön tiiliskiven lomalla ja romaanin kuvaama aikakin osuu yhteen oman tähän astisen elämänkaareni kanssa mikä varmasti myös edesauttoi ihastumistani.
Jännä toisaalta miettiä mihin kirjassa ihastuin. Henkilöhahmot sinänsä jättivät minut nimittäin kylmäksi, kertoja mukaan lukien, enkä tosielämässä ehkä hirveästi hengailisi näiden tyyppien kanssa. Kirjailija (Westön ikätoveri mutta kirjassa nimettömäksi jäävä kertoja) kertoo hyvin tuntemansa Rabellin perheen saagan. Tarina pyörii kirjailijan ja Rabellin perheen pojan Alexin välisessä ystävyydessä mutta keskittyy myöhemmin kirjailijan ja Alexin pikkusiskon Stellan suhteeseen. Lisämausteena on kirjailijan suhde koulukaveriinsa ja satunnaisrakastettuunsa Lindaan, kirjailijan suhde Rabellin patriarkkaan Poaan, kirjailijan suhde omiin vanhempiinsa, kirjailijan suhde Stellan tyttäreen ja Lindan poikaan... Tämän lisäksi kirjassa vilisee muita henkilöhahmoja, sekä fiktiivisiä että todellisia. Koko karuselli nähdään kertojaminän silmin mikä synnyttää intiimin suhteen kertojan ja lukijan välille. Kertojan ääni on kuitenkin oudon viileä, jopa välinpitämätön.
Se mikä minuun ennen kaikkea vetosi tässä romaanissa oli juonen kaari lähes viidenkymmen vuoden ajalta ja tietysti Helsinki! (No, Espookin siellä vilahtaa mikä ilahduttaa kaltaistani ex-espoolaista.) Westö kutoo juoneen mukaan niin Tshernobylin ydinonnettomuudet kuin kaksoistornien romahtamisen vaikkakaan mikään niistä ei saa yliotetta juonesta. Kertoja palaa aina hiukan lakonisten historian tapahtumia kommentoivien polkujen jälkeen itse asiaan eli Rabellin perheeseen. Lisäksi kirjan kantavia maamerkkejä on Rabellin perheen kesähuvila Ramsvik, jonka kohtalo symboloi koko perheen nousua ja tuhoa. Kuvaavaa sinänsä, että kertoja hankkii rahavarojensa kertyessä kesäpaikan itselleen juuri entisen Ramsvikin lähistöltä. Paikka onkin kenties merkityksellisempi kertojaminälle kuin itse perheelle.
Jossain vaiheessa käy ilmi, että kertoja on muistanut tapahtumia väärin ja lukija havahtuu: voiko tähän kertojaan luottaa? Voinko muuten luottaa edes omiin muistoihini? Westö on hyvin arvoituksellinen ja vastuu tarinan tulkinnasta sysätään lukijalle.
Jag tyckte jag förstod något jag inte förstått förut, i varje fall inte med sådan klarhet som just då, jag förstod det tvärs igenom alla svek och brister.
Att det är kärleken som gör att vi minns, att det är ur kärleken berättelserna kommer.
Men vad är det vi minns, och vad är det egentligen vi älskar?
Pidin Westön kerronnasta ja siis ennen kaikkea sen luomasta ajankuvasta. Olen vain muutaman vuoden nuorempi kuin kertojaminä, joten musiikkiviittauksetkin saivat usein hymyilemaan. Erityisesti tarinan kuluessa hehkutettiin George Harrisonia ja David Bowieta, jotka liittyvät kahteen romaanin henkilöön. Tämä onkin muuten oivallinen kirja Helmet-lukuhaasteen kohtaan kirjasta, jossa on viittauksia populaarikulttuuriin!
Kirjassa on paljon eri teemoja - rakkaus, muistot ja muistaminen, musiikki, yhteiskuntaluokkien väliset erot, vanhemmuus... Jossain vaiheessa materiaalia on niin paljon, että tuskastun tarinan näennäiseen pinnallisuuteen. Mutta kokonaisuutena Westö on mielestäni onnistunut luomaan kattavan kuvan eräästä elämänkulusta. Vaikka kertojaminä on sekä yksinäinen lapsi että myöhemmin myös yksinäinen aikuinen ilman vakituista parisuhdetta, hän on kuitenkin osa laajaa ympärillään levittäytyvää ihmisverkostoa. Tämä lienee Westön koko tuotannon perusajatuksia: kuvata meitä ihmisiä - aina lopulta niin samanlaisia aikaudesta toiseen - siellä "missä kuljimme kerran"...
**
Kjell Westö: Den svavelgula himlen
Albert Bonniers Förlag 2017
Helmet-lukuhaaste: 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
Kommentit
Lähetä kommentti
Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!