Siirry pääsisältöön

Kjell Westö: Den svavelgula himlen (2017)


En ole tainnut ymmärtää Kjell Westön suuruutta ennen kuin luin tämän uusimman, Rikinkeltainen taivas -romaanin. Olen yrittänyt aloittaa pariakin aikaisempaa ja edellisen romaanin, Hägring 38, sain luettua kokonaan mutta arvio oli silloin lähinnä "ihan kiva". Tällä kertaa sain lukea Westön tiiliskiven lomalla ja romaanin kuvaama aikakin osuu yhteen oman tähän astisen elämänkaareni kanssa mikä varmasti myös edesauttoi ihastumistani.

Jännä toisaalta miettiä mihin kirjassa ihastuin. Henkilöhahmot sinänsä jättivät minut nimittäin kylmäksi, kertoja mukaan lukien, enkä tosielämässä ehkä hirveästi hengailisi näiden tyyppien kanssa. Kirjailija (Westön ikätoveri mutta kirjassa nimettömäksi jäävä kertoja) kertoo hyvin tuntemansa Rabellin perheen saagan. Tarina pyörii kirjailijan ja Rabellin perheen pojan Alexin välisessä ystävyydessä mutta keskittyy myöhemmin kirjailijan ja Alexin pikkusiskon Stellan suhteeseen. Lisämausteena on kirjailijan suhde koulukaveriinsa ja satunnaisrakastettuunsa Lindaan, kirjailijan suhde Rabellin patriarkkaan Poaan, kirjailijan suhde omiin vanhempiinsa, kirjailijan suhde Stellan tyttäreen ja Lindan poikaan... Tämän lisäksi kirjassa vilisee muita henkilöhahmoja, sekä fiktiivisiä että todellisia. Koko karuselli nähdään kertojaminän silmin mikä synnyttää intiimin suhteen kertojan ja lukijan välille. Kertojan ääni on kuitenkin oudon viileä, jopa välinpitämätön.

Se mikä minuun ennen kaikkea vetosi tässä romaanissa oli juonen kaari lähes viidenkymmen vuoden ajalta ja tietysti Helsinki! (No, Espookin siellä vilahtaa mikä ilahduttaa kaltaistani ex-espoolaista.) Westö kutoo juoneen mukaan niin Tshernobylin ydinonnettomuudet kuin kaksoistornien romahtamisen vaikkakaan  mikään niistä ei saa yliotetta juonesta. Kertoja palaa aina hiukan lakonisten historian tapahtumia kommentoivien polkujen jälkeen itse asiaan eli Rabellin perheeseen. Lisäksi kirjan kantavia maamerkkejä on Rabellin perheen kesähuvila Ramsvik, jonka kohtalo symboloi koko perheen nousua ja tuhoa. Kuvaavaa sinänsä, että kertoja hankkii rahavarojensa kertyessä kesäpaikan itselleen juuri entisen Ramsvikin lähistöltä. Paikka onkin kenties merkityksellisempi kertojaminälle kuin itse perheelle.

Jossain vaiheessa käy ilmi, että kertoja on muistanut tapahtumia väärin ja lukija havahtuu: voiko tähän kertojaan luottaa? Voinko muuten luottaa edes omiin muistoihini? Westö on hyvin arvoituksellinen ja vastuu tarinan tulkinnasta sysätään lukijalle.

Jag tyckte jag förstod något jag inte förstått förut, i varje fall inte med sådan klarhet som just då, jag förstod det tvärs igenom alla svek och brister.
   Att det är kärleken som gör att vi minns, att det är ur kärleken berättelserna kommer.

Men vad är det vi minns, och vad är det egentligen vi älskar?


Pidin Westön kerronnasta ja siis ennen kaikkea sen luomasta ajankuvasta. Olen vain muutaman vuoden nuorempi kuin kertojaminä, joten musiikkiviittauksetkin saivat usein hymyilemaan. Erityisesti tarinan kuluessa hehkutettiin George Harrisonia ja David Bowieta, jotka liittyvät kahteen romaanin henkilöön. Tämä onkin muuten oivallinen kirja Helmet-lukuhaasteen kohtaan kirjasta, jossa on viittauksia populaarikulttuuriin!

Kirjassa on paljon eri teemoja - rakkaus, muistot ja muistaminen, musiikki, yhteiskuntaluokkien väliset erot, vanhemmuus... Jossain vaiheessa materiaalia on niin paljon, että tuskastun tarinan näennäiseen pinnallisuuteen. Mutta kokonaisuutena Westö on mielestäni onnistunut luomaan kattavan kuvan eräästä elämänkulusta. Vaikka kertojaminä on sekä yksinäinen lapsi että myöhemmin myös yksinäinen aikuinen ilman vakituista parisuhdetta, hän on kuitenkin osa laajaa ympärillään levittäytyvää ihmisverkostoa. Tämä lienee Westön koko tuotannon perusajatuksia: kuvata meitä ihmisiä - aina lopulta niin samanlaisia aikaudesta toiseen - siellä "missä kuljimme kerran"...

**
Kjell Westö: Den svavelgula himlen
Albert Bonniers Förlag 2017

Helmet-lukuhaaste: 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Se tunne kun vihdoinkin tiedät mitä huispaus tarkoittaa

Olen Harry Potterin suhteen todellinen väliinputoaja: kirjojen ilmestyessä olin jo pitkälti yli parikymppinen mutta toisaalta sain ensimmäisen lapseni myöhään joten pääsin tutustumaan Potterin maailmaan vasta nyt, kun lapseni on saavuttanut Potter-iän. Ja kyllä tätä on odotettukin! Näiden parinkymmenen vuoden ajan olen saanut todeta useammankin kerran, että Potterit ovat totisesti jo osa yleissivistystä.

Mikä sitten muka on estänyt minua lukemasta sarjaa aikaisemmin? Suurin syy on se, että fantasia ei kirjallisuudenlajina kiehdo minua ollenkaan. Ei edes silloin kun itse olin lapsi. Minulta ovat jääneet välistä kaikki lajin klassikot Narnia-sarjasta alkaen, Star Wars - elokuvista puhumattakaan. Lapsen kanssa lukiessa olen nyt saanut tutustua tähän minulle vieraaseen genreen - ja siitä olen iloinen!

Innostuksestani Potteriin kertonee se, että tämän sarjan ensimmäisen osan annoin lapselle joululahjaksi jo kolme vuotta sitten. Mutta silloin kuusivuotias lapseni keskeytti lukemisen - liia…

Felicia Feldt: Dödsbädden (2018)

Felicia Feldt kohautti muutama vuosi sitten tekemällä oikean äidinmurhan ja julkaisemalla kirjan, jossa paljasti äitinsä, lastenkasvatusgurun Anna Wahlgrenin omassa perheessään käyttämät kasvatusmetodit. Äidin ja tyttären välit eivät siitä parantuneet... Sittemmin Feldt on opiskellut uuteen ammattiin ja työskennellyt sairaanhoitajana mm. saattohoitokodissa. Tämän työn hedelmänä on syntynyt kirja Dödsbädden (Kuolinvuode).

Kirjan kertoja on omaperäisesti saattohoitokodin sänky, joka todistaa huoneessa viipyvien potilaiden viimeisiä hetkiä. Kirjan tapahtumat on sidottu yhteen ja samaan huoneeseen - kun yksi lähtee niin toinen saapuu. Potilaiden välillä sänky ja huone vain desinfioidaan.

Kirjan rakenne on novellimainen, jokainen huoneeseen saapuva esitellään etunimellä ja tarina etenee päivämäärien ja kellonaikojen tahdittamana. Huoneessa on välillä väkeä enemmänkin, varsinkin kun yksi kuolevista on mandealaista uskontoa harjoittava. Silloin saattohoitokodin käytävät ja ruokalan tilat tä…

Tukholman tunnelbana suosittelee

Hyvää Kirjaston päivää! Päivän kunniaksi sosiaalisessa mediassa vinkataan kirjoja hashtagilla #tuntematonlukee Helmet-lukuhaasteen kohtaan 26 eli kirja, jota näet sinulle tuntemattoman ihmisen lukevan. Tuohan ei nyt ole ongelma eikä mikään, ajattelin vielä haasteen nähtyäni. Katson vain tunnelbanassa mitä muut lukevat. Paitsi, että...

Kun muutin Tukholmaan vuonna 2000 tunnelbanassa luettiin todella paljon. Ja juuri silloin kaikki - siis todellakin KAIKKI - lukivat Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulasta -kirjaa. Hieman myöhemmin tuli Stieg Larsson- ja Millennium-kausi.

Sitten tuli Metro-lehti ja kirjat saivat jäädä, kaikki lukivat uutta ilmaisjakelulehteä. Suurin murros koettiin kuitenkin kun älypuhelimet yleistyivät. Yhtäkkiä ei kukaan enää lukenut yhtään mitään vaan näpräilivät vain kännyköitänsä.

Mutta vuoden 2018 aikana huomasin, että jotain alkoi tapahtua. Kirjat alkoivat pikkuhiljaa ilmestyä taas tunnelbanaan!

Heti työvuoden aluettua aloinkin kirjaamaan näkemiäni kirjoja. E…

Carolina Setterwall: Toivotaan parasta (Låt oss hoppas på det bästa) (2018)

Jotkut kirjat on vain pakko lukea! Kun näin ensimmäisen jutun Carolina Setterwallin esikoiskirjasta Låt oss hoppas på det bästa (Toivotaan parasta) laitoin samantien varauksen kirjastoon. Kirja perustuu Setterwallin omaan elämään ja kokemukseen ja alkuasetelma on sydäntä raastava: eräänä aamuna kirjailija huomaa avopuolisonsa ja pienen vauvansa isän kuolleen äkillisesti yön aikana. Alkaa henkilökohtainen inferno, jota kirjailija purkaa kirjassaan lähes minuutin tarkkuudella, tuskallisen realistisesti.

Kirja on hyvin lähellä Tom Malmquistin pari vuotta sitten ilmestynyttä kirjaa Joka hetki olemme yhä elossa. Puolison äkillinen kuolema ja pieni lapsi on yhdistelmä, joka jo ajatuksena järkyttää. Mutta kaikesta selviää, siitä nämä molemmat kirjat ovat tärkeitä todistuskappaleita. Malmquist ja Setterwall kuljettavat lukijansa läpi kiirastulen kohti katharsista ja molemmissa tapauksissa suljin kirjan takakannen rauhallisin mielin.

Setterwallin tarinassa yksi pääteemoista on syyllisyys. Puo…

Helmikuun hiihtelyjä

Helmikuu mennä mätkähti niin nopeasti, että luettujen kirjojen listaan ei tullut kovinkaan monta merkintää. Kuukausi meni työn ja loppusuoralla olevan autokoulun parissa, lisäksi vielä hiihdettiin ystäväperheen kanssa. Lomareissulle mukaan ottamani kirjat pysyivät kassissa koko loman ajan...

Helmikuun ehdoton lukuhelmi oli J.K. Rowlingin Harry Potter -sarjan ensimmäinen osa, Viisasten kivi. Lapsi oli saanut kirjan joululahjaksi jo muutama vuosi sitten mutta aina kun yritimme aloittaa kirjan lukemisen, lapsi sanoi sen olevan liian pelottava. Mutta nyt 9-vuotiaana aika oli kypsä ja luimme kirjan ripeässä tahdissa. Omat iltalukemiseni jäivätkin sitten vähiin koska lapsi anoi aina muutamaa sivua lisää joten luimme suunnilleen siihen asti, että lukija nukahti.

Mutta nyt olemme siis vihdoinkin vihkiytyneitä Harry Potterin ja Tylypahkan maailmaan! Lapsi on jo tilannut seuraavan osan ja ensimmäisen elokuvankin olemme katsoneet. Elokuva olisi ollut hiukan liian jännä mutta koska olimme jo luk…