Siirry pääsisältöön

Antti Tuuri: Tammikuu 18 (2017)


Antti Tuuri on minulle kova pala. Niin mielelläni pitäisin tämän sympaattisen tuntuisen kirjailijan teoksista, mutta en ole koskaan päässyt alkua pidemmälle. Nyt luin tämän ohuehkon uutuusteoksen, aiheen ajankohtaisuus kun kiinnosti, mutta ei tullut Tuuri-fania minusta, ei...

"Tammikuu 18" kertoo sisällissodan alkuvalmisteluista Pohjanmaalla valkoisten näkökulmasta. Ylistarolainen Ahto Sippola häärää puuhamiehenä kun Suomen itsenäisyyden julistamisen jälkeen valkoiset ryhtyvät kokoamaan joukkojaan. Hän on jo aikaisemmin värvännyt miehiä Saksassa järjestettävään jääkärikoulutukseen ja nyt tammikuussa 1918 on aika perustaa sotakouluja Pohjanmaalle sekä hankkia tarvittava aseistus omille miehille.

Sippolan rinnalla toimintaa organisoi myös hieman mystiseksi jäävä hahmo Aksel Bergman, jonka mukaan romaanin eri osat on nimetty. Jo otsikoista käy ilmi, että Bergman ei aina onnistu suunnitelmien mukaisesti ("Aksel Bergman kaataa junan, mutta väärän") ja viinaanmenevä mies lienee muutenkin tarkoitettu tässä muuten kuivahkossa tekstissä jonkinlaiseksi kevennykseksi?

Kun tajuan, että nämä ihmiset ovat tietysti olleet oikeastikin olemassa niin siirryn internetiin tekemään heistä hakuja ja kas - teoksen henkilöhahmot heräävät yllättäin eloon! Ahto Sippolan pieni Kullervo-poika näemmä kuoleekin jo nuorena jatkosodassa. Luen myös, että Ahto Sippola on Antti Tuurin äidin sukua mikä tietysti selittää kirjailijan kiinnostuksen juuri tähän henkilöön. Mutta lukijan, jolla ei ole mitään siteitä Pohjanmaalle saati Ylistarolle, tämä jättää kylmäksi.

Tuurin kirja on mielenkiintoinen dokumentti, joka avaa tarkasti historian tapahtumia nyt päivälleen sata vuotta sitten. Kirjassa käytetty tyylikeino, Sippolan raportoiva kerronta, herättää kuitenkin kysymyksiä. Kenelle Sippola raportoi? Kuiva kerronta viittaisi kuulustelupöytäkirjaan ja löydänkin internetissä tekemistäni hauista maininnan, että Ahto Sippola on kirjoittanut muistelmansa sisällissotaa tutkineen historiakomitean käyttöön. Tätä lienee käytetty myös tämän romaanin lähteenä?

Kirja oli hyvä lukea juuri nyt sisällissodan 100-vuotismuistovuoden aluksi, sain paljon uutta tietoa aiheesta josta en ole aiemmin tiennyt juuri paljoakaan. Mutta kaunokirjallisena teoksena teos jätti paljon toivomisen varaa, lukuilo oli samoissa lukemissa kuin historian oppikirjaa lukiessa. Vain paikoittain Tuuri antautui lyhyisiin luonnonkuvauksiin tai perheen kanssa tunnelmointiin, jotka pitikin sitten lukea pariin kertaan, sen verran oudolta kohdat tuntuivat muun tekstin lomassa. Romaanin päätöslauseet jättävätkin lukijan kylmästi lumiselle pihalle kun päähenkilöt poistuvat näyttämöltä.

Lumi leijaili alas suurina hiutaleina. Niitä jäi Bergmanin olkapäille ja hatunlierille ja minunkin vaatteilleni ja karvalakilleni. Pihassani pudistelin lumet omilta ja Bergmanin harteilta ja menimme sisään.


**
Antti Tuuri: Tammikuu 18
Otava 2017

Helmet-lukuhaaste: 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo
Tunnisteet:

Kommentit

  1. Leena Laurila 28/1/18 17:36

    Minäkään en ole mikään Tuuri-fani tai olen siis lukenut vain kaksi. Mutta, yllätys, pidin molemmista. Eli Bospor Express, kirja matkasta ja Tangopojat, 60-lukumuistelma - ja hei, suomalaiset Ruotsissa, tämä voisi olla sulle senkin takia kiva. Molemmat hyviä lukukokemuksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari / Mrs Karlsson lukee28/1/18 20:30

      Kiitos vinkistä, tuo ruotsinsuomalainen näkökulma kiinnostaa aina joten se menee ehdottomasti lukulistalle! / Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avioliitosta, ulkopuolisuudesta ja muukalaisuudesta (ja hieman myös kuningatar Silviasta)

  Tällä viikolla täällä Ruotsissa on juhlistettu kuningasparin kultahääpäivää, joka huipentui eilisen lauantain juhlallisuuksiin. Tavallisen kansalaisen elämään juhla ei ole vaikuttanut, mutta rojalistille on ollut tarjolla roimasti herkkupaloja. Itse en ole rojalisti, vaikkakin toki kiinnostunut kuningashuoneista, mutta lähinnä niiden historiallisen merkityksen vuoksi. Mutta kuten jo olen aiemmin mielipiteeni ilmaissut : sukusiteeseen perustuva valtainstituutio ei mielestäni kuulu nykyaikaan. Kuningatar Silviaa olen tarkkaillut kuitenkin suurella mielenkiinnolla, olemmehan molemmat Ruotsiin tulleita maahanmuuttajia. Omaksi onnekseni tulin maahan ilman sen suurempia paineita; tarkoitus oli tehdä töitä kahdeksan kuukautta ja sitten lähteä takaisin kotiin (tai jonnekin aivan uuteen paikkaan), mutta kohtalo puuttui peliin, niin kuin sanotaan, ja täällä ollaan edelleen. Ruotsi on ollut minulle hyvä paikka elää ja toteuttaa itseäni ja ilokseni olen saanut olla myös avoimesti oma itseni....
5 kommenttia
Lue lisää

Hyvin sinä pärjäsit! (Näyttelijälegenda Anthony Hopkins muistelee)

  On teatterielämäkertoja, kuten Seela Sellan lähes 700-sivuinen opus, jossa käydään läpi koko tähänastinen elämä ja paljon muidenkin elämää. Ja sitten on Sir Anthony Hopkinsin 350-sivuinen tarkasti harkittu muistelo, johon on valittu käänteentekevät ja muuten vaan tärkeät kohtaukset elämästä. Pidän kummastakin tyylistä. Rakastin lukea Sellan höpötyksiä ja yhtä lailla pidin tästä Hopkinsin mörököllimäisestä murahtelusta. Kumpikin teos kuvastaa loistavasti tekijöidensä persoonia (tai ainakin niitä persoonia, joita he esittelevät julkisuudessa). Mainittakoon vielä, että molemmat näyttelijäsuuruudet ovat samaa ikäluokkaa: Sella täyttää 90 kuluvuna vuoden uudenvuoden aatonaattona, Hopkins saavuttaa merkkipaalun ensi vuoden uuden vuoden aattona. Lähes 90 vuotta onkin saatu puserrettua yllättävän pieneen tilaan, mutta Hopkins on tarkasti valinnut mitä haluaa julkisesti muistella. Pääpaino on lapsuudessa ja Hopkins ihmetteleekin edelleen, että miten hänestä, eteläwalesiläisen leipurin po...
2 kommenttia
Lue lisää

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...
10 kommenttia
Lue lisää

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallits...
17 kommenttia
Lue lisää

Döden, döden, döden...

Tunnetussa anekdootissa Astrid Lindgren kertoi kuinka hän vanhenevien sisarustensa kanssa aloitti aina puhelut sanoilla "döden, döden, döden...". Näin oli tämä ikävä mutta enenevissä määrin elämään kuuluva asia poiskäsitelty ja voitiin siirtyä mukavampiin aiheisiin. Uusi suosikkikirjailijani Maggie O'Farrell on myös tarttunut härkää sarvista ja kertoo tässä muistelmiksi luokitellussa kirjassaan 17 kerrasta, jolloin kuolema on liipaissut läheltä. Aihe saattaa kuulostaa synkältä, makaaberiltakin ehkä, mutta voin vakuuttaa, että O'Farrell on luonut näistä kertomuksista maagista luettavaa! There is nothing unique or special in a near-death experience. They are not rare; everyone, I would venture, has had them, at one time or another, perhaps without even realising it. The brush of a van too close to your bicycle, the tired medicin who realises that a dosage ought to be checked one final time, the driver who has drunk too much and is reluctantly persuaded to relinq...
8 kommenttia
Lue lisää