Siirry pääsisältöön

Anne Enright: The Green Road (2015)


Joulu! Nyt se on täällä taas, halusimme tai emme. Itse nautin joulusta mutta ymmärrän heitä joille se aiheuttaa lähinnä ahdistusta. Jouluun latautuu niin paljon odotuksia ja vaatimuksia joten ei ihme, että joskus menee pieleen.

Anne Enrightin romaani The Green Road (ei vielä suomennettu) rakentuu perinteisen "jouluksi kotiin"- teeman ympärille. Kirja jakautuu kahteen osaan, jotka on nimetty "Leaving" ja "Coming home".  Kirjassa on mielenkiintoinen rakenne, se alkaa nimittäin viidellä novellin tyyppisellä luvulla, joissa kussakin esitellään yksi kirjan henkilöistä. Lisäksi kirjailija on valinnut novelleille eri ajat ja paikat mikä tuo tehokkaasti esille kirjan "hajonneen perheen" asetelman.

Aloitusnovelli kuvaa perheen nuorimmaista Hannaa lapsuudenkodissa vuonna 1980, jolloin perhe on vielä alkuperäisessä koossa. Seuraavassa novellissa olemme New Yorkissa ja vuodessa 1991. Papin uraa suunnitellut Dan on muuttanut kaupunkiin ja yrittää kotiutua aids-epidemian haavoittamaan homoyhteisöön. Constancen saamme tavata 1997. Hän asuu edelleen lähellä äitiään ja on perustanut oman perheen. Perheen toinen poika Emmet on avustustyöntekijänä Afrikassa, jossa hänet kuvataan Malissa vuonna 2002. Lopuksi saamme tavata vielä perheen äidin Rosaleenin perheen kodissa 2005.

Toisessa osassa perheen lapset tulevat viettämään joulua kotipaikkakunnalleen. Äiti on ilmoittanut myyvänsä talon, jossa hän asuu nyt yksin perheen isän kuoltua, joten tämä olisi viimeinen joulu lapsuudenkodissa. Tarinan taustalla häilyy se varjo, jonka me lukijat jälkiviisaana osaamme jo arvata - kiinteistökauppa käy vielä kuumana ja tästä kultasuonesta haluaa Rosaleenkin osansa.

Mutta kaikki nämä ulkoiset tapahtumat ovat vain rekvisiittaa Enrightin romaanissa. Pääosaan nousevat perheenjäsenten väliset jännitteet ja perheen sisäinen dynamiikka, erityisesti suhteessa äitiin. Enright kuvaa pirullisen taitavasti ne pienet kommentit ja silmäykset, jotka hallitsevat perheenjäsenten välisiä suhteita. Lisäksi pidin erityisesti siitä miten kirjailija myös jättää kertomatta, jolloin lukijan on itse mietittävä mahdollisia selityksiä aukkokohdille. Harvoin haluan lukea kirjoja uudestaan mutta tämä kirja suorastaan vaatii sitä!

Kirjan lopussa, itse joulupäivänä, tapahtuu käänne, jolloin perhe joutuu unohtamaan erimielisyytensä ja kokoamaan voimansa. Enright onnistuu välttämään turhan sentimentaalisuuden ja pystyy pitämään jännitteen loppuun asti.

She looked on her children as though we were a wonder to her, and indeed we were a bit of a wonder to ourselves. We had been, for those hours on the dark mountainside, a force. A family.

LUKURAUHAISAA JOULUA!

**
Anne Enright: The Green Road
Jonathan Cape. London 2015
Kirjastokappale

Kommentit

  1. Luin joku aika sitten Enrightin romaanin The Forgotten Waltz ja aiemmin olen lukenut häneltä The Gathering. Kumpaankaan en oikein päässyt sisään tai jotenkin niin, että vaikka olivatkin sinänsä hienoja, niin jotain jäi puuttumaan.

    Tässä kirjassa rakenne vaikuttaa tosi kiinnostavalta, joten pitänee antaa Enrightille vielä kolmas mahdollisuus. Jos tämänkin kanssa käy huonosti, niin sitten annan olla ja keskityn toiseen irlantilaiseen eli Edna O'Brieniin, jolta olen lukenut vasta yhden kirjan, mutta se salpasi hengen.

    Hyvää joulunaikaa!

    VastaaPoista
  2. Tämä kirja vaikuttaa mielenkiintoiselta. Rauhallista joulun aikaa sinulle!

    VastaaPoista
  3. En ole aikaisemin lukenut Enrightiltä mitään mutta luin arvion ruotsinnoksesta ja kiinnostuin. Tykkään tällaisista perhehässäkkäkirjoista! Osa henkilöistä oli selvästikin kirjailijalle rakkaampia kuin toiset, erityisesti Dan ja Constance joista haluaisin lukea kokonaiset romaanit pelkästään heistä.

    VastaaPoista
  4. Hyvinhän sinä tästä kirjoitit! Pidin myös tässä kovasti tuosta kuvailemastasi kommenttien ja silmäysten pirullisen tarkasta kuvaamisesta. Siinä Enright vaikuttaa olevan taitava. Ja joulun aikaan tämä oli varsin sopiva teos, vaikkei nyt mikään hilpeä olekaan.

    VastaaPoista
  5. Piti vähän sulatella tätä kirjaa :) Jossain wikipedia-artikkelissa Enrightiä kuvailtiin myös "zeitgeist-kirjailijaksi" ja se pisti silmään tässä kirjassa. Ja joulukirja tosiaan, ihan hyvää vastapainoa tällaisena realistisempana joulutarinana!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tammikuun luetut & Berliinin terveiset

  Tänä vuonna tammikuu oli osaltani harvinaisen jännittävä: toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja lähdin kolmeksi viikoksi Berliiniin opiskelemaan saksaa. Tavoitteena oli ylittää huiman korkealta tuntuva kynnys ja alkaa puhua saksaa. Tämä toteutuikin jo ensimmäisen viikon jälkeen! Jokin asetus napsahti aivoissa paikoilleen ja yliopistossa pandemian jälkeen oppimani saksa alkoi tulla ulos. Ei aina virheettömästi, mutta enpähän enää pelännyt puhua. Myös saksan kielen lukemiseen näyttää tulleen vauhtia lisää. Ostin lähes ensitöikseni Berliinin kirjakaupat löydettyäni Juli Zeh 'n romaanin "Über Menschen". Olin lukenut romaanin aiemmin jo suomeksi, mutta nyt sain siihen aivan uuden tuntuman ja kielikurssilla eteentulleita sanoja tuntui tupsahtelevan eteen joka rivillä. Onneksi olin myös ehtinyt unohtaa miten tarina päättyy, joten sain jälleen kerran yllättyä ja liikuttua. Menomatkan lukemisiksi yöjunaan olin ottanut mukaan ruotsalaisen Lena Einhornin romaanin "Siri". S...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Loma! Ja dekkarit...

Ensimmäinen lomaviikko on nyt takana mutta kolme vielä edessä. Ja ilmatkin näyttävät alkavan lämmetä joten tunnelma on korkealla! Lomatunnelmaani kuuluvat myös dekkarit. En niitä yleensä lue kovin paljon koska nykydekkarit ovat mielestäni selkeästi raaistuneet. Muutos tapahtui kai Stieg Larssonin Millenium-sarjan myötä, jonka jälkeen monet keksivät tämän modernin version Klondikesta ja mahdollisuuden tehdä rahaa. Psykologiset trillerit ovat kuitenkin mieleistäni jännityskirjallisuutta ja muistelen edelleen lämmöllä viime kesän huippujännää lukukokemusta, Gillian Flynnin  Kiltti tyttö  -trilleriä. Joten kun näin tämän A.J. Finnin Nainen ikkunassa -kirjan seistä töröttävän kirjakaupan eniten myyvien kirjojen ykkösenä ja kannessa vieläpä Flynnin suositus "Amazing!" niin se oli siinä. No, se "Amazing" oli ehkä hiukan liioiteltua ja Flynnin nimen käyttäminen markkinoinnissa aika lailla harhaanjohtavaa. Yhteistä kirjoille oli toki mieleltään  enemmän tai vähemmän...

Onnea Viron kirjallisuus 500 vuotta! - Klassikkohaaste #20

  Tämänkertaisen klassikkohaasteen omistan Viron kirjallisuudelle. Ja ajankohta sopii täydellisesti, sillä eilen - kirjailija A.H. Tammsaaren syntymäpäivänä 30. tammikuuta - Virossa juhlittiin jälleen virolaisen kirjallisuuden päivää . Tällä kertaa päivästä tuli erityisen juhlallinen, sillä se oli samalla lähtölaukaus virolaisen kirjallisuuden juhlavuodelle . Tänä vuonna on nimittäin kulunut tasan 500 vuotta siitä kun ensimmäinen vironkielinen kirja ilmestyi. Lämpimät onnittelut siis kaikille virolaisille!  Kirjallisuuden arvostus on Virossa ollut käsittääkseni aina korkealla. "Oma kieli, oma mieli" oli elintärkeä motto neuvostovuosien aikana. Eikä kai ollut sattumaa, että uudelleen itsenäistyneen Viron ensimmäiseksi presidentiksi valittiin juuri kirjailija Lennart Meri. Maan oman kielen ja kulttuurin esille nostaminen oli presidentin tärkeimpiä tehtäviä kun entisen suurvallan raunioista rakennettiin uusi itsenäinen Viro. Meri on kuvannut kieltä "vahvaksi hirsitaloksi...

Tornionlaaksosta kajahtaa!

"Kronikka köyhästä suomalaisperheestä" (Expressen), "Nina Wähä kirjoittaa hauskasti helvetillisestä pimeydestä" (Dagens Nyheter), "Perheromaani joka muuttuu dekkariksi..." (Aftonbladet). Koko vuoden olen lukenut näitä ylistäviä lausuntoja alkuvuodesta ilmestyneestä Nina Wähän romaanista "Testamente" mutta olen tuntenut vastahakoisuutta tarttua kirjaan. Taasko yksi kuvaus suomalaisesta kurjuudesta, alkoholismista, väkivallasta? Miksi ruotsalaiset rakastavat näitä kuvauksia köyhistä suomalaisperheistä? Susanna Alakosken Sikalat, Eija Hetekivi Olssonin Ingenbarnsland... Mutta lokakuussa julkistettu August-palkintoehdokkuus mursi vastarintani. Pakkohan tämä on nyt lukea! Tosin kirja ei ole dekkari eikä edes kovin hauska, paitsi jos pitää pitää anttituurimaisesta huumorista. Mutta hurja tarina, sitä tämä on! Jo alkusivuilla huomaan olevani keskellä tornionlaaksolaista ihmissuhdehässäkkää. Kirjailija on ystävällisesti listannut tarinan henki...