Siirry pääsisältöön

Erään itsemurhan anatomia


Självmord är en permanent lösning på ett tillfälligt problem.

Muuttaessani Ruotsiin 16 vuotta sitten tilasin heti alkajaisiksi Dagens Nyheterin ja se on siitä lähtien ollut oma korkeakouluni ruotsalaiseen yhteiskuntaan ja mielentilaan. Vakiolukemistani oli sunnuntaisin ilmestynyt pääkirjoittajatoimittajan Niklas Ekdalin kolumni joka mielestäni osui aina täsmälleen naulan kantaan. Kunnes sitten Ekdal ilmoitti lopettavansa lehdessä ja jatkavansa vapaana kirjoittajana. Siinä vaiheessa meidän tiemme erosivat kunnes tänä syksynä luin juuri ilmestyneestä kirjasta jossa Ekdal kertoo itsemurhayrityksestään.

Ekdal, joka kaiken muun ohella on intohimoinen jalkapalloilija, lyö eräässä "ikämiesten" treenipelissä päänsä pahasti törmätessään toiseen pelaajaan. Ekdal palaa kotiin käymättä lääkärillä, tuntee olonsa huonoksi mutta uskoo saaneensa vain lievän aivotärähdyksen.

Tästä alkaa yli vuoden mittainen piina jolloin Ekdal menettää työkykynsä lääkärien kuitenkaan löytämättä mitään fyysistä vaivaa pään alueelta. Aivotärähdyksen olisi pitänyt parantua jo aikoja sitten mutta Ekdal ei siedä ääniä tai kirkkaita valoja, useimmiten hän ei pysty edes nousemaan sängystä ylös. Lopulta hän tyhjentää lääkekaapin ja menee talon kellarivarastoon nauttimaan tappavan coctailinsa. On hiuskarvan varassa, että Ekdal ylipäänsä selviää kirjoittamaan tämän kirjan.

Kirja ei ole pelkästään Ekdalin elämänkerta vaan kirjoittajalle tyypilliseen tapaan kirjasta muodostuu laajempi kuvaus ajastamme. Ekdal on uravalintansa ansiosta aina siellä missä tapahtuu, YK-joukoissa Libanonissa ja toimittajana maailman alati vaihtuvissa kriisipesäkkeissä. Mutta kirja on ennenkaikkea yritys ymmärtää itsemurhan mekanismia.

En vanlig dag tar fem människor sitt liv i Sverige.

Ekdal muistuttaa useaan otteeseen kirjan kuluessa - itsemurha on Ruotsissa yleisempi kuolinsyy kuin liikenneonnettomuudet ja Yhdysvalloissa itsemurhissa kuolee kolme kertaa enemmän ihmisiä kuin muihin kohdistuvissa murhissa. Ja kuka tahansa voi todellakin joutua siihen tilanteeseen, että itsemurha tuntuu ainoalta keinolta. Miksi siitä on niin vaikea puhua?

Kirja on vahva dokumentti eräästä itsemurhasta josta oli vähällä tulla yksi lisänumero tilastoihin. Mutta kuten Ekdal toteaa, useimmat itsemurhasta selviytyneet tuntuvat katuvan tekoaan ja ovat onnellisia selvittyään hengissä. Niin myös Ekdal. Kirja on samalla puolustuspuhe kiistellyn ECT- eli sähköshokkihoidon puolesta joka sai myös Ekdalin lopulta takaisin jaloilleen.

Den friske har tusen önskningar men den sjuke bara en.

Kirjoittaja ottaa kantaa myös suurempiin kysymyksiin kuten eutanasiaan (miten olenkaan kaivannut Ekdalin kolumneja, näitä moraalisia kompasseja!) Hän kertoo esimerkin Yhdysvalloista jossa eräältä keuhkosyöpään sairastuneelta potilaalta evättiin 4000 dollaria maksanut hoito mutta tarjottiin sen sijaan 50 dollaria maksava kuolinapu. Tämän hetkisessä Euroopassa tällainen tilanne saattaa tuntua kaukaiselta mutta kuten jo olemme huomanneet, poliittiset ja yhteiskunnalliset tilanteet voivat muuttua nopeastikin. Eutanasiasta voi vääränlaisessa yhteiskunnassa tulla "arvottomien" ihmiselämien eliminoimista.

Sjukdom är det mest politiska som finns, och ingenstans är man sjukare, mer sårbar, än inom psykiatrin. Att vara sjuk ger unik erfarenhet. Ju närmare döden, desto mer värd att lyssna på är människan. Men nästan ingen vill höra vad åldringar, psyksjuka eller presumtiva självmördare har att säga.

Ekdal päättää kantaa kortensa kekoon kirjoittamalla tämän kirjan. Vaikka kuolemaa käsitteleviä kirjoja on Ruotsissa ilmestynyt viime vuosina useita ja ne ovat saaneet paljon sekä julkisuutta että lukijoita niin juuri itsemurha tuntuu olevan vielä tabu. Ekdal toteaa loppukaneetissaan, että itsemurha on tarpeeton keino ennenaikaisesti lopettaa jo muutenkin niin nopeasti kuluva elämä ja toivoo yhtä tehokasta työtä itsemurhien estämiseksi kuin esimerkiksi mitä on tehty liikenneturvallisuuden kehittämisessä.

Ruotsinkielisiä kirjoja lukiessani mietin aina kannattaako niistä kirjoittaa täällä blogissani, kävijätilastoista nimittäin näkee selvästi että ne eivät lukijoita liiemmin houkuttele. Mutta koska tämä on ennen kaikkea lukupäiväkirja itseäni varten niin kyllä niistä aina joku postaus tulee tehtyä. Lisäksi uskon, että ehkä löytyy muita jotka ovat kiinnostuneita tietämään mistä kirjoista Ruotsissa puhutaan, usein nämä lukemani ruotsalaiskirjat ovat nimittäin niitä joista on paljon "pöhisty" julkisuudessa.

Niin myös tämä Ekdalin kirja ja jos ruotsinkielen taito ei taivu koko kirjan lukemiseen mutta aihe kiinnostaa niin tässä muutama linkki: Dagens Nyheter julkaisi otteen Ekdalin kirjasta, lisäksi Ekdalia on luonnollisesti haastateltu moneen otteeseen sekä radiossa että muussa mediassa tämän kirjan ilmestymisen myötä.

Niklas Ekdal: Hur jag dog. Och fick klart för mig hur allt hänger ihop.
Brombergs 2016

Kommentit

  1. Ou nou, joudun varmaan nyt lukemaan tämän sitten ruotsiksi.

    VastaaPoista
  2. Kiva kuulla, että kiinnostuit! Mission accomplished :)

    VastaaPoista
  3. "Ja kuka tahansa voi todellakin joutua siihen tilanteeseen, että itsemurha tuntuu ainoalta keinolta. Miksi siitä on niin vaikea puhua?" Tämä on totta. Minusta tuntuu, että haluan lukea juuri tämän kirjan, joka kuulostaa niin kiinnostavalta, että saatan jopa unohtaa lukevani minulle vieraammalla kielellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on todella ajatuksia herättävä kirja! Olen itse sairastanut vakavaa masennusta jolloin olin siinä tilanteessa, että joka puolella oli vain mustaa. En ajatellut koskaan tekeväni itsemurhaa mutta muistan toivoneeni, että tapahtuisi jonkinlainen "onnettomuus" että pääsisin pois...Mutta niin vain siitäkin suosta noustiin ja allekirjoitan todella tuon Ekdalin lausahduksen "itsemurha on pysyvä ratkaisu tilapäiseen ongelmaan".

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mutta saako näin oikeasti kirjoittaa?

  Tällä kertaa haluan kirjoittaa kahdesta kirjasta, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Molemmissa  on käytetty henkilöhahmoina oikeita historian henkilöitä, mutta kyseiset kirjat eivät ole elämäkertoja vaan fiktion ja faktan sekoituksia. Saksalaisen Daniel Kehlmannin Lichtspiel (suomennettu nimellä Ohjaaja) kertoo mykkäelokuvakauden legendaarisesta elokuvaohjaajasta, W.G. Pabstista. Kirjassa häntä tituleerataan "Greta Garbon löytäjäksi" - väite, joka vetää mutkat suoriksi, sillä ensinhän Garbon löysi Mauritz Stiller . Jo tässä vaiheessa tuntosarveni alkavat väristä... W.G. Pabst palaa epäonnistuneen Hollywood-debyyttinsä jälkeen Eurooppaan, tarkoituksenaan vierailla vanhan äitinsä luona. Saksan poliittinen tilanne on kuitenkin kärjistynyt Pabstin poissaolon aikana ja hän ajautuu natsihallinnon propagandakoneiston sätkynukeksi. Kehlmann kuvaa jännittävästi natsi-Saksassa vallinneita realiteettejä, joiden pohjalta kukin joutui tekemään päätöksensä - olenko mukana vai leiki...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Sirpaleita Anna-Leena Härkösen elämästä - ja vähän omastanikin...

Nyt se vihdoin tuli! Tilaamani Taskupainos! Kävin hakemassa kirjastosta ja 24 tuntia myöhemmin kirja oli luettu. Olisin lukenut nopeamminkin, jos työt ja kotihommat eivät olisi estäneet. Ja kirja oli muuten aivan liian lyhyt. Anna-Leena Härkösen tarinointia olisin jaksanut vähintään yhtä kauan kuin Pirkko Saisiotakin. Anna-Leena Härkönen on lempikirjailijani ja yksi niitä harvoja joita luen yhä uudestaan. Hän on myös lohtukirjailijani - samalla tavalla kuin makaronilaatikko on lohturuokani, jota pitää saada kun elämä kohtelee kaltoin. Katja Kallion ystävästään kirjoittama muistelmateos on onneksi täysosuma. Kirjan rakenne on tarkoituksella spiraalimainen, ei aikajärjestyksessä kerrottu ja se toimii todella hyvin. Kerronta on tajunnanvirtamaista - ikäänkuin istuisin saman pöydän ääressä kuuntelemassa Härkösen jutustelua.  Kirjan kerronta on puhtaasti Härköstä itseään, sillä Kallio ei tähän kirjaan ole halunnut haastatella muista ihmisiä. " Mua kiinnostaa sun kokemus elämästä. Että ...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...