Siirry pääsisältöön

Erään itsemurhan anatomia


Självmord är en permanent lösning på ett tillfälligt problem.

Muuttaessani Ruotsiin 16 vuotta sitten tilasin heti alkajaisiksi Dagens Nyheterin ja se on siitä lähtien ollut oma korkeakouluni ruotsalaiseen yhteiskuntaan ja mielentilaan. Vakiolukemistani oli sunnuntaisin ilmestynyt pääkirjoittajatoimittajan Niklas Ekdalin kolumni joka mielestäni osui aina täsmälleen naulan kantaan. Kunnes sitten Ekdal ilmoitti lopettavansa lehdessä ja jatkavansa vapaana kirjoittajana. Siinä vaiheessa meidän tiemme erosivat kunnes tänä syksynä luin juuri ilmestyneestä kirjasta jossa Ekdal kertoo itsemurhayrityksestään.

Ekdal, joka kaiken muun ohella on intohimoinen jalkapalloilija, lyö eräässä "ikämiesten" treenipelissä päänsä pahasti törmätessään toiseen pelaajaan. Ekdal palaa kotiin käymättä lääkärillä, tuntee olonsa huonoksi mutta uskoo saaneensa vain lievän aivotärähdyksen.

Tästä alkaa yli vuoden mittainen piina jolloin Ekdal menettää työkykynsä lääkärien kuitenkaan löytämättä mitään fyysistä vaivaa pään alueelta. Aivotärähdyksen olisi pitänyt parantua jo aikoja sitten mutta Ekdal ei siedä ääniä tai kirkkaita valoja, useimmiten hän ei pysty edes nousemaan sängystä ylös. Lopulta hän tyhjentää lääkekaapin ja menee talon kellarivarastoon nauttimaan tappavan coctailinsa. On hiuskarvan varassa, että Ekdal ylipäänsä selviää kirjoittamaan tämän kirjan.

Kirja ei ole pelkästään Ekdalin elämänkerta vaan kirjoittajalle tyypilliseen tapaan kirjasta muodostuu laajempi kuvaus ajastamme. Ekdal on uravalintansa ansiosta aina siellä missä tapahtuu, YK-joukoissa Libanonissa ja toimittajana maailman alati vaihtuvissa kriisipesäkkeissä. Mutta kirja on ennenkaikkea yritys ymmärtää itsemurhan mekanismia.

En vanlig dag tar fem människor sitt liv i Sverige.

Ekdal muistuttaa useaan otteeseen kirjan kuluessa - itsemurha on Ruotsissa yleisempi kuolinsyy kuin liikenneonnettomuudet ja Yhdysvalloissa itsemurhissa kuolee kolme kertaa enemmän ihmisiä kuin muihin kohdistuvissa murhissa. Ja kuka tahansa voi todellakin joutua siihen tilanteeseen, että itsemurha tuntuu ainoalta keinolta. Miksi siitä on niin vaikea puhua?

Kirja on vahva dokumentti eräästä itsemurhasta josta oli vähällä tulla yksi lisänumero tilastoihin. Mutta kuten Ekdal toteaa, useimmat itsemurhasta selviytyneet tuntuvat katuvan tekoaan ja ovat onnellisia selvittyään hengissä. Niin myös Ekdal. Kirja on samalla puolustuspuhe kiistellyn ECT- eli sähköshokkihoidon puolesta joka sai myös Ekdalin lopulta takaisin jaloilleen.

Den friske har tusen önskningar men den sjuke bara en.

Kirjoittaja ottaa kantaa myös suurempiin kysymyksiin kuten eutanasiaan (miten olenkaan kaivannut Ekdalin kolumneja, näitä moraalisia kompasseja!) Hän kertoo esimerkin Yhdysvalloista jossa eräältä keuhkosyöpään sairastuneelta potilaalta evättiin 4000 dollaria maksanut hoito mutta tarjottiin sen sijaan 50 dollaria maksava kuolinapu. Tämän hetkisessä Euroopassa tällainen tilanne saattaa tuntua kaukaiselta mutta kuten jo olemme huomanneet, poliittiset ja yhteiskunnalliset tilanteet voivat muuttua nopeastikin. Eutanasiasta voi vääränlaisessa yhteiskunnassa tulla "arvottomien" ihmiselämien eliminoimista.

Sjukdom är det mest politiska som finns, och ingenstans är man sjukare, mer sårbar, än inom psykiatrin. Att vara sjuk ger unik erfarenhet. Ju närmare döden, desto mer värd att lyssna på är människan. Men nästan ingen vill höra vad åldringar, psyksjuka eller presumtiva självmördare har att säga.

Ekdal päättää kantaa kortensa kekoon kirjoittamalla tämän kirjan. Vaikka kuolemaa käsitteleviä kirjoja on Ruotsissa ilmestynyt viime vuosina useita ja ne ovat saaneet paljon sekä julkisuutta että lukijoita niin juuri itsemurha tuntuu olevan vielä tabu. Ekdal toteaa loppukaneetissaan, että itsemurha on tarpeeton keino ennenaikaisesti lopettaa jo muutenkin niin nopeasti kuluva elämä ja toivoo yhtä tehokasta työtä itsemurhien estämiseksi kuin esimerkiksi mitä on tehty liikenneturvallisuuden kehittämisessä.

Ruotsinkielisiä kirjoja lukiessani mietin aina kannattaako niistä kirjoittaa täällä blogissani, kävijätilastoista nimittäin näkee selvästi että ne eivät lukijoita liiemmin houkuttele. Mutta koska tämä on ennen kaikkea lukupäiväkirja itseäni varten niin kyllä niistä aina joku postaus tulee tehtyä. Lisäksi uskon, että ehkä löytyy muita jotka ovat kiinnostuneita tietämään mistä kirjoista Ruotsissa puhutaan, usein nämä lukemani ruotsalaiskirjat ovat nimittäin niitä joista on paljon "pöhisty" julkisuudessa.

Niin myös tämä Ekdalin kirja ja jos ruotsinkielen taito ei taivu koko kirjan lukemiseen mutta aihe kiinnostaa niin tässä muutama linkki: Dagens Nyheter julkaisi otteen Ekdalin kirjasta, lisäksi Ekdalia on luonnollisesti haastateltu moneen otteeseen sekä radiossa että muussa mediassa tämän kirjan ilmestymisen myötä.

Niklas Ekdal: Hur jag dog. Och fick klart för mig hur allt hänger ihop.
Brombergs 2016

Kommentit

  1. Ou nou, joudun varmaan nyt lukemaan tämän sitten ruotsiksi.

    VastaaPoista
  2. Kiva kuulla, että kiinnostuit! Mission accomplished :)

    VastaaPoista
  3. "Ja kuka tahansa voi todellakin joutua siihen tilanteeseen, että itsemurha tuntuu ainoalta keinolta. Miksi siitä on niin vaikea puhua?" Tämä on totta. Minusta tuntuu, että haluan lukea juuri tämän kirjan, joka kuulostaa niin kiinnostavalta, että saatan jopa unohtaa lukevani minulle vieraammalla kielellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on todella ajatuksia herättävä kirja! Olen itse sairastanut vakavaa masennusta jolloin olin siinä tilanteessa, että joka puolella oli vain mustaa. En ajatellut koskaan tekeväni itsemurhaa mutta muistan toivoneeni, että tapahtuisi jonkinlainen "onnettomuus" että pääsisin pois...Mutta niin vain siitäkin suosta noustiin ja allekirjoitan todella tuon Ekdalin lausahduksen "itsemurha on pysyvä ratkaisu tilapäiseen ongelmaan".

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tammikuun luetut & Berliinin terveiset

  Tänä vuonna tammikuu oli osaltani harvinaisen jännittävä: toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja lähdin kolmeksi viikoksi Berliiniin opiskelemaan saksaa. Tavoitteena oli ylittää huiman korkealta tuntuva kynnys ja alkaa puhua saksaa. Tämä toteutuikin jo ensimmäisen viikon jälkeen! Jokin asetus napsahti aivoissa paikoilleen ja yliopistossa pandemian jälkeen oppimani saksa alkoi tulla ulos. Ei aina virheettömästi, mutta enpähän enää pelännyt puhua. Myös saksan kielen lukemiseen näyttää tulleen vauhtia lisää. Ostin lähes ensitöikseni Berliinin kirjakaupat löydettyäni Juli Zeh 'n romaanin "Über Menschen". Olin lukenut romaanin aiemmin jo suomeksi, mutta nyt sain siihen aivan uuden tuntuman ja kielikurssilla eteentulleita sanoja tuntui tupsahtelevan eteen joka rivillä. Onneksi olin myös ehtinyt unohtaa miten tarina päättyy, joten sain jälleen kerran yllättyä ja liikuttua. Menomatkan lukemisiksi yöjunaan olin ottanut mukaan ruotsalaisen Lena Einhornin romaanin "Siri". S...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...

Loma! Ja dekkarit...

Ensimmäinen lomaviikko on nyt takana mutta kolme vielä edessä. Ja ilmatkin näyttävät alkavan lämmetä joten tunnelma on korkealla! Lomatunnelmaani kuuluvat myös dekkarit. En niitä yleensä lue kovin paljon koska nykydekkarit ovat mielestäni selkeästi raaistuneet. Muutos tapahtui kai Stieg Larssonin Millenium-sarjan myötä, jonka jälkeen monet keksivät tämän modernin version Klondikesta ja mahdollisuuden tehdä rahaa. Psykologiset trillerit ovat kuitenkin mieleistäni jännityskirjallisuutta ja muistelen edelleen lämmöllä viime kesän huippujännää lukukokemusta, Gillian Flynnin  Kiltti tyttö  -trilleriä. Joten kun näin tämän A.J. Finnin Nainen ikkunassa -kirjan seistä töröttävän kirjakaupan eniten myyvien kirjojen ykkösenä ja kannessa vieläpä Flynnin suositus "Amazing!" niin se oli siinä. No, se "Amazing" oli ehkä hiukan liioiteltua ja Flynnin nimen käyttäminen markkinoinnissa aika lailla harhaanjohtavaa. Yhteistä kirjoille oli toki mieleltään  enemmän tai vähemmän...

Onnea Viron kirjallisuus 500 vuotta! - Klassikkohaaste #20

  Tämänkertaisen klassikkohaasteen omistan Viron kirjallisuudelle. Ja ajankohta sopii täydellisesti, sillä eilen - kirjailija A.H. Tammsaaren syntymäpäivänä 30. tammikuuta - Virossa juhlittiin jälleen virolaisen kirjallisuuden päivää . Tällä kertaa päivästä tuli erityisen juhlallinen, sillä se oli samalla lähtölaukaus virolaisen kirjallisuuden juhlavuodelle . Tänä vuonna on nimittäin kulunut tasan 500 vuotta siitä kun ensimmäinen vironkielinen kirja ilmestyi. Lämpimät onnittelut siis kaikille virolaisille!  Kirjallisuuden arvostus on Virossa ollut käsittääkseni aina korkealla. "Oma kieli, oma mieli" oli elintärkeä motto neuvostovuosien aikana. Eikä kai ollut sattumaa, että uudelleen itsenäistyneen Viron ensimmäiseksi presidentiksi valittiin juuri kirjailija Lennart Meri. Maan oman kielen ja kulttuurin esille nostaminen oli presidentin tärkeimpiä tehtäviä kun entisen suurvallan raunioista rakennettiin uusi itsenäinen Viro. Meri on kuvannut kieltä "vahvaksi hirsitaloksi...

Tornionlaaksosta kajahtaa!

"Kronikka köyhästä suomalaisperheestä" (Expressen), "Nina Wähä kirjoittaa hauskasti helvetillisestä pimeydestä" (Dagens Nyheter), "Perheromaani joka muuttuu dekkariksi..." (Aftonbladet). Koko vuoden olen lukenut näitä ylistäviä lausuntoja alkuvuodesta ilmestyneestä Nina Wähän romaanista "Testamente" mutta olen tuntenut vastahakoisuutta tarttua kirjaan. Taasko yksi kuvaus suomalaisesta kurjuudesta, alkoholismista, väkivallasta? Miksi ruotsalaiset rakastavat näitä kuvauksia köyhistä suomalaisperheistä? Susanna Alakosken Sikalat, Eija Hetekivi Olssonin Ingenbarnsland... Mutta lokakuussa julkistettu August-palkintoehdokkuus mursi vastarintani. Pakkohan tämä on nyt lukea! Tosin kirja ei ole dekkari eikä edes kovin hauska, paitsi jos pitää pitää anttituurimaisesta huumorista. Mutta hurja tarina, sitä tämä on! Jo alkusivuilla huomaan olevani keskellä tornionlaaksolaista ihmissuhdehässäkkää. Kirjailija on ystävällisesti listannut tarinan henki...