Siirry pääsisältöön

Joulun pehmein paketti on Petri Tamminen

 


"Nuori mies janoaa rakkautta", lukee kirjan takakannessa. Ja kirjan alku onkin dramaattinen kun tämä kyseinen nuori mies ihastuu kihlajaismatkallaan Prahassa paikalliseen nuoreen naiseen. Kihlattu saa jäädä, kun tarinan Petri antautuu viettiensä valtaan. Eikä tässä kaikki: jossain vaiheessa mietin jo, että onpas tässä varsinainen sarjarakastaja. On Maria, Minnaa, Liisaa - ja sitten tosiaan vielä se H siellä Prahassa.

Mutta, hold your horses, jos luulit että kyseessä on perinteinen nuoren miehen kosiomatkoista kertova kirja niin erehdyt. Kirjan on kirjoittanut Petri Tamminen! Ja jos olet jo lukenut Tammista tiedät, että tarina etenee aivan oman logiikkansa mukaan.

Tarinan "Petri" on siis rakastunut. Ja rakkaus saa ainakin näennäisesti vastakaikua. Tamminen, tuo  kotimainen versio nolojen tilanteiden miehestä Mr. Beanistä, kuljettaa meitä niin Tampereella, Turussa, Helsingissä, Kööpenhaminassa ja Prahassa. Tunteiden palo ajaa miestä palaamaan Prahaan kerta toisensa jälkeen, mutta jokaisen matkan jälkeen kotiin palaa jonkin verran muuttunut mies.

Tarina etenee ja kertoja vanhenee, vaimoksi valikoituu Liisa, elämää kertyy ja muistot alkavat vaivata.

Vaatehuoneessa oli laatikoittain tavaraa, jota en saanut hävitetyksi: lehtileikkeitä, kirjeitä, kansioita, vanhoja kalentereita, kasetteja, vihkoja. / Suurin osa elämästäni sijaitsi nykyään vaatehuoneessa.

Lopulta ollaan elämäntarinassa niin pitkällä, että Petri kertoo Liisalle lähtevänsä Prahaan tutkimaan "mitä kaikkea sellaista ihminen muistaa, jota ei muista muistavansa". Ja Liisa, perheen joustoresori ja elämänfilosofi, vastaa "lempeästi ja tosissaan", että ajatus kuulostaa hyvältä.

H löytyy Prahasta. Petri käy Prahassa ja palaa kotiin. Ja tuliaisina on jälleen pari uutta muistikuvaa, jotka jäävät mieleen kummittelemaan. 

Jotkut kuvat palaavat mieleen aina uudestaan. Ikään kuin niihin kätkeytyisi jokin viesti, jota pitäisi vielä tulkita. Vaikka mitään viestiä ei ole. On vain se kuva.

***

Olen samaa ikäluokkaa kuin Tamminen ja jotenkin tuo sivuilta löyhähtänyt ajanhenki iski minuun lämmöllä. Jo se, että kirjassa eletään pääosin aikaa ennen internettiä ja kännyköitä. Miten sitä pystyi silloinkin elämään! Ja matkustamaan. Mentiin junilla, bussilla ja laivoilla. Lentoliput olivat pääosin viimeinen vaihtoehto. Myös minulle kirjassa mainittu Helsingin ja Gdanskin välillä liikennöinyt Pomerania tuli tutuksi, kun lähdin kyläilemään ystäväni luokse Krakovaan. Kirjeet kulkivat, vain poikkeustapauksissa soiteltiin koska se oli kallista. 

Jouduin muuten monesti muistuttamaan itseäni, että älä nyt mene siihen lankaan, että kyseessä olisi Petri Tammisen oma tarina tai edes autofiktiivinen romaani. Vaikka kertojaminä onkin Petri nimeltään. Ei auta, pian täytyy jo etsiä netistä Tammisen haastatteluja tämän kirjan ilmestyessä. 

Haluan esimerkiksi tietää, että ovatko kirjan valokuvat oikeasti Tammisen ottamia. Ne ovat nimittäin todella hienoja silmänräpäyksen vangitsevia kuvauksia kuten Tammisen proosakin. Kirjan tekijätiedoissa vakuutetaan, että kuvat ovat Petri Tammisen "arkistosta". Mutta ovatko ne hänen itsensä ottamia? Onko tämä tarina oikeasti tosi? Vai onko Tamminen rakentanut tarinan satunnaisten kuvien herättämien ajatusten varaan? Tänä autofiktion kulta-aikana tämäkin tuntuu nyt yhtäkkiä tärkeältä tiedolta. Vaikka mitä väliä sillä oikeasti on kun itse tarina on nerokas.

***

Minulle kaunein osa tätä tarinaa oli kertojan muisto äidistään. Kuinka juuri niistä kaikista ohimenevistä hetkistä ja niistä mieleen painuneista kuvista muodostuu kuva ihmisestä äitinä. Petrin äiti kuului selvästi samaan sukupolveen kuin oma äitini - ei turhia halailtu tai käytetty hellittelysanoja. Mutta niin on minullekin jäänyt mieleen äidistäni juuri ne pienet mutta niin merkitykselliset hetket. Kuten kun näin hänet viimeisiä kertoja sairaalassa ja äiti laittoi kätensä poskelleni ja katsoi lempeästi silmiin. Siinä hetkessä selvitettiin kaikki vuosikymmenten aikana kertyneet epäselvyydet ja kysymysmerkit.

Petrin suhde äitiinsä on kirjassa hellyttävän paljas. Samanlaista tunnetta muistan muuten aistineeni myös Tammisen yhdessä poikansa Antti Röngän kirjoittamassa kirjassa Silloin tällöin onnellinen.

***

Annan tänä jouluna yhden lahjakirjavinkin ja se on tämä Petri Tammisen pieni mestariteos. Sanalla "pieni" viittaan vain kirjan vähäiseen sivumäärään. Mutta älä unohda lukea rivien välejä! Tammisen proosa on pettävän helppolukuista, mutta heti kirjan lopetettuaan tulee tunne, että se pitää lukea uudestaan. Ja juuri se on loistavan kirjan tunnusmerkki. 

***

Petri Tamminen: Sinua sinua (Otava 2025)

Kommentit

  1. Minunkin olisi pitänyt lukea tämä kirja kuten sinä luit, lämpimästi ymmärtäen.
    Ei voi mitään, minua ärsytti Liisan puolesta suunnattomasti se asetelma, että mies säilyttää noita muistoja ja haikailee sellaisen perään, mikä oli vain rakastumista rakkauteen. Sekin, että vielä onnellisessa avioliitossakin pitää mennä sinne Prahaan, jossa entinen sussu, rouvashenkilö H ihmettelee, miksi mies tuli. Ja sitten vielä tämä kirja, arrgh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis juuri näinhän tämän kirjan voi myös lukea! Itse asiassa nyt alkoi itseänikin ärsyttää... :)

      Mutta mietin tätä kirjaa lukiessani paria lyhyempää romanssia omasta nuoruudesta ja sitä miten olisi mielenkiintoista tavata nyt kun on itse jo aivan toinen ihminen. En haikaile näiden ihmisten perään, mutta minulla olisi muutama kysymys tai asia, joista haluaisin puhua - vain jotta saisin selvyyden itseäni vaivanneisiin asioihin. Ja näin tulkitsin tilanteen myös Tammisen kirjassa. Tätä tulkintaani tukee myös se, että kirjan lopussa Petrin äiti ja vaimo nousevat enemmän esille ja ajattelen Prahan matkan olleen tärkeä osa tätä prosessia.

      Ymmärrän nyt tämän sinun kommenttisi jälkeen, miksi tämä kirja tuntuu jakavan lukijoita niin vahvasti!

      Poista
    2. Minuakin kiinnostaisi tavata eräs eksä, jonka sarkasmi loukkasi minua syvästi, mutta en silloin nuorena ja raksatuneena osannut iskeä takaisin. Nyt voisin ja osaisin sanoa suorat sanat.
      Ainoa mikä estää on se, että en halua loukata hyvää miestäni. Olkoon motiivi vanhojen muistelemiseen mikä vain, niin kyllähän se ulospäin näyttää kiinnostukselta.

      Poista
    3. Minua taas vaivaa se, että jouduin eräässä suhteessa väärinymmärretyksi. Haluaisin vain kertoa oman näkökantani, varsinkin kun arvostin tätä ihmistä paljon. Mutta oltiin niin nuoria, ei osattu puhua niin syvällisesti silloin vielä.....

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallits...

Saksaa puolin ja toisin

  Loma alkoi vauhdikkaasti pienellä junareissulla Manner-Eurooppaan. Testasimme tänä keväänä aloitetun suoran junayhteyden Tukholma-Hampuri ja hyvinhän se toimi. Tosin junamatka venyi molempiin suuntiin, mutta koska meillä ei ollut kummassakaan päässä jatkoyhteyksiä odottamassa niin saatoimme istua rauhallisina ja vain nauttia matkanteosta. Ensimmäiseksi lomakirjakseni valikoitui moderni saksalaisklassikko. Muistan kun Patrik Süskindin "Parfyymi" ilmestyi v. 1985 ja siitä tuli yhtä suuri jättimenestys kuin Umberto Econ Ruusun nimestä. Econ kirjan luin tuoreeltaan, Süskind saikin sitten odottaa peräti 41 vuotta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1700-luvun Ranskaan. Päähenkilö Grenouille syntyy äpäränä ja, kuten hylätyn vauvan ensimmäinen hoitaja huomaa, ilman ihmistuoksua. Sen sijaan lapsella itsellään on ällistyttävä hajuaisti ja -muisti. Alkaa omituinen elämäntarina, jota kirja kuvaa ulkopuolisen kertojan silmin. Eteemme piirtyy 1700-luvun hajukakofonia ja armoton sääty-yhte...