Kirjavuosi 2023: vanhoja tuttuja, uusia yllätyksiä ja vähän äänikirjojakin!

 

Jokohan sitä uskaltaisi summata kirjavuoden 2023 hitit ja hudit? Paljon on tullut luettua, peräti 79 kirjaa ja melkein 20 000 sivua ja joukkoon mahtuu jos jonkinlaista. Tapani mukaan luen erittäin vähän uusia kirjoja, tulen yleensä noin 5-15 vuotta perässä, joten jos haluatte kuulla näkemyksiäni tänä vuonna ilmestyneistä kirjoista kannattaa jäädä seuraamaan tulevien vuosien blogikirjoituksiani...

Vuoden rakas jälleennäkeminen on Linda Jakobsonin Kiinaa käsittelevä kirja 'Mureneva muuri' (Kirjayhtymä 1988). Minulla oli vuosituhannen vaihtuessa jonkinlainen Kiina-kuume, joka tosin lauhtui heti kun pääsin käymään Pekingissä (never again...). Mutta Kiina kiehtoo edelleen maana ja kulttuurina, vaikkakin mieluiten näin turvallisen välimatkan päästä. Jakobsonin kirja on todella sekä viihdyttävä että paljon tietoa antava perusopus, joka kannattaa näköjään pitää visusti hyllyssä jatkossakin.

Vuoden hauskin kirja - ja tässä tapauksessa arvaan kirjan olleen myös hauskin kirja kirjoittajalleen - on Bernardine Evariston 'Mr Loverman' (Penguin Books 2013). Itse tarina on itse asiassa aika traaginen, mutta Evaristo on luonut niin huikean päähenkilön, että olisin halunnut jäädä kirjaan asumaan enkä lopettaa lukemista ollenkaan. Evaristo oli muuten mukana myös viime vuoden parhaat-listallani, joten tätä kirjailijaa kannattaa lukea myös vuonna 2024.

Vuoden jalat alta -lukukokemus on Joonatan Tolan 'Punainen planeetta' (Otava 2021). Luulin ennakkotietojeni perusteella kirjan olevan synkistelykirja, mutta vähänpä tiesin... Jälleen kerran, synkkä tarina mutta Tola nostaa sen aivan toiselle tasolle. Kirjan viimeinen sivu veikin sitten jalat alta, sillä viimeisen sanan Tola antaa isälleen.

Vuoden seuramies on Prinssi Harry (Spare, Penguin Random House 2023). Olen seurannut Harryn elämää hänen syntymästään asti, joten tämä hänen omin sanoin (lue: haamukirjoittajan sanoin) kertomansa elämäntarina oli tietysti pakko lukea. Kirjaa lukiessani tunsin itseni vanhaksi tädiksi, joka paikoin nyökyttelee hyväksyvästi ja paikoin taas pudistelee päätään huolestuneena. Toivon ennen kaikkea, että Harry saisi välinsä kuntoon lapsuudenperheensä kanssa sillä uskon Harryn olevan vilpitön toiveessaan saada itselleen perhe tarjotun "instituution" sijaan.

Vuoden mahalasku on Minna Lindgrenin sekametelisoppa 'Sävelsinkö' (Teos 2023). Liian paljon tavaraa ahdettuna muotoon, joka ei viihdytä eikä kosketa. Odotin kirjalta paljon, sillä olen pitänyt Lindgrenin aikaisemmista romaaneista ja etenkin siitä miten hän yhdistää niihin yhteiskuntakritiikkiä ja huumoria. Tässä uusimmassaan hän lisäksi oli valinnut (yhdeksi) aiheekseen klassisen musiikin, mikä nostatti odotuksiani entisestään. Mutta olisiko aihe tullut liian lähelle kirjailijan omaa maailmaa, sillä tämä tarina ei lähtenyt missään vaiheessa lentoon.

Vuoden "Mitä mä just luin" on Helena Juntusen ja Petri Tammisen yhteistyössä tekemä Juntusen elämäkerta 'Joskus liikaa, aina liian vähän' (Otava 2023). Oopperalaulajana työskentelevän Juntusen elämään on mahtunut käänteitä niin, että tämä ohut kirja tuntuu todella alimitoitetulta. Mutta kun osaa tiivistää asian ytimekkäästi niin silloin tämäkin riittää. Kirjan vauhti on hurja, kieli säkenöivää ja ennen kaikkea koskettavaa. Juntunen kertoo avoimesti sekä uransa aikana kokemistaan törmäyksistä että alkoholin ongelmakäytöstään. 

Vuoden lukuromaani on Jussi Valtosen vuoden 2014 Finlandia-voittaja 'He eivät tiedä mitä tekevät' (Tammi 2014). Kirja löytyi viime kesän Suomi-loman kirpparimaratonilla. Punnitsin sitä kauan käsissäni, pokkariversion 800 sivua säikäyttää kyllä kokeneimmankin lukijan. Milloin minä muka tämän ehtisin lukea?! Mutta otin sen hyllystä nyt joulunpyhien jälkeen ja jo parinkymmenen sivun jälkeen olin koukussa. En tiennyt kirjasta mitään etukäteen ja se oli ehkä ihan hyväkin, sillä jossakin 500 sivun paikkeilla olin jo todella huolissani mihin tässä kaikessa lopulta päädytään. Tämä tiiliskivi  kannatti todellakin raahata Suomesta tänne Ruotsiin!

Lopuksi vielä Vuoden helmi ja se on Helena Ruuskan elämäkerta taiteilijapuoliso Mary Gallen-Kallelasta. Kirjassaan 'Olisit villiä villimpi' (WSOY 2021) Ruuska kuvaa Gallen-Kalleloiden suhteen alkua ja perhe-elämää ja samalla vuosisadan vaihteen elämää. Tätä kirjaa oli suuri nautinto lukea!

Mary ei ollut suinkaan pelkkä taustavoima vaan iso osa Axel Gallen-Kallelan taiteilijauraa. Heitä voisi verrata vaikkapa Carl ja Karin Larssonin taiteilijapariskuntaan ja Ruovedelle perustetun Kalelan takana oli paljolti samaa filosofiaa kuin Larssoneiden Sundborniin perustamassaan kodissa. Elämä oli kokonaisuudessaan taideteos, kotia myöten. Oli myös mielenkiintoista lukea Maryn elämänvaiheista. Maryhan oli taitava pianisti, joka opiskeli mm. Helsingissä lyhyen ajan vaikuttaneen Ferruccio Busonin johdolla. Mary ei tosin ollut tyytyväinen Busonin opetukseen, joka Maryn mielestä oli aivan liian helpolla tasolla! Harvemmin kuultu arvio tämän musiikin suurmiehen henkilöhistoriassa...

**

Vielä lopuksi muutama otos äänikirjamaisemistani täältä Tukholman etelälaitamilta. Tämä taisi muuten olla se vuosi kun opin vihdoinkin äänikirjojen kuuntelemisen taidon! Mutta edelleenkin kuuntelen vain elämäkertoja, en pysy perässä jos kuuntelen monitasoisia romaaneja. Ja laitetaanpa tähän vielä bonuksena Vuoden äänikirjakin: Aila Meriluodon lapsuusmuistelmat 'Mekko meni taululle', jonka lukee sielua niin sykähdyttävästi itse Seela Sella!