Siirry pääsisältöön

Kirjavuosi 2023: vanhoja tuttuja, uusia yllätyksiä ja vähän äänikirjojakin!

 

Jokohan sitä uskaltaisi summata kirjavuoden 2023 hitit ja hudit? Paljon on tullut luettua, peräti 79 kirjaa ja melkein 20 000 sivua ja joukkoon mahtuu jos jonkinlaista. Tapani mukaan luen erittäin vähän uusia kirjoja, tulen yleensä noin 5-15 vuotta perässä, joten jos haluatte kuulla näkemyksiäni tänä vuonna ilmestyneistä kirjoista kannattaa jäädä seuraamaan tulevien vuosien blogikirjoituksiani...

Vuoden rakas jälleennäkeminen on Linda Jakobsonin Kiinaa käsittelevä kirja 'Mureneva muuri' (Kirjayhtymä 1988). Minulla oli vuosituhannen vaihtuessa jonkinlainen Kiina-kuume, joka tosin lauhtui heti kun pääsin käymään Pekingissä (never again...). Mutta Kiina kiehtoo edelleen maana ja kulttuurina, vaikkakin mieluiten näin turvallisen välimatkan päästä. Jakobsonin kirja on todella sekä viihdyttävä että paljon tietoa antava perusopus, joka kannattaa näköjään pitää visusti hyllyssä jatkossakin.

Vuoden hauskin kirja - ja tässä tapauksessa arvaan kirjan olleen myös hauskin kirja kirjoittajalleen - on Bernardine Evariston 'Mr Loverman' (Penguin Books 2013). Itse tarina on itse asiassa aika traaginen, mutta Evaristo on luonut niin huikean päähenkilön, että olisin halunnut jäädä kirjaan asumaan enkä lopettaa lukemista ollenkaan. Evaristo oli muuten mukana myös viime vuoden parhaat-listallani, joten tätä kirjailijaa kannattaa lukea myös vuonna 2024.

Vuoden jalat alta -lukukokemus on Joonatan Tolan 'Punainen planeetta' (Otava 2021). Luulin ennakkotietojeni perusteella kirjan olevan synkistelykirja, mutta vähänpä tiesin... Jälleen kerran, synkkä tarina mutta Tola nostaa sen aivan toiselle tasolle. Kirjan viimeinen sivu veikin sitten jalat alta, sillä viimeisen sanan Tola antaa isälleen.

Vuoden seuramies on Prinssi Harry (Spare, Penguin Random House 2023). Olen seurannut Harryn elämää hänen syntymästään asti, joten tämä hänen omin sanoin (lue: haamukirjoittajan sanoin) kertomansa elämäntarina oli tietysti pakko lukea. Kirjaa lukiessani tunsin itseni vanhaksi tädiksi, joka paikoin nyökyttelee hyväksyvästi ja paikoin taas pudistelee päätään huolestuneena. Toivon ennen kaikkea, että Harry saisi välinsä kuntoon lapsuudenperheensä kanssa sillä uskon Harryn olevan vilpitön toiveessaan saada itselleen perhe tarjotun "instituution" sijaan.

Vuoden mahalasku on Minna Lindgrenin sekametelisoppa 'Sävelsinkö' (Teos 2023). Liian paljon tavaraa ahdettuna muotoon, joka ei viihdytä eikä kosketa. Odotin kirjalta paljon, sillä olen pitänyt Lindgrenin aikaisemmista romaaneista ja etenkin siitä miten hän yhdistää niihin yhteiskuntakritiikkiä ja huumoria. Tässä uusimmassaan hän lisäksi oli valinnut (yhdeksi) aiheekseen klassisen musiikin, mikä nostatti odotuksiani entisestään. Mutta olisiko aihe tullut liian lähelle kirjailijan omaa maailmaa, sillä tämä tarina ei lähtenyt missään vaiheessa lentoon.

Vuoden "Mitä mä just luin" on Helena Juntusen ja Petri Tammisen yhteistyössä tekemä Juntusen elämäkerta 'Joskus liikaa, aina liian vähän' (Otava 2023). Oopperalaulajana työskentelevän Juntusen elämään on mahtunut käänteitä niin, että tämä ohut kirja tuntuu todella alimitoitetulta. Mutta kun osaa tiivistää asian ytimekkäästi niin silloin tämäkin riittää. Kirjan vauhti on hurja, kieli säkenöivää ja ennen kaikkea koskettavaa. Juntunen kertoo avoimesti sekä uransa aikana kokemistaan törmäyksistä että alkoholin ongelmakäytöstään. 

Vuoden lukuromaani on Jussi Valtosen vuoden 2014 Finlandia-voittaja 'He eivät tiedä mitä tekevät' (Tammi 2014). Kirja löytyi viime kesän Suomi-loman kirpparimaratonilla. Punnitsin sitä kauan käsissäni, pokkariversion 800 sivua säikäyttää kyllä kokeneimmankin lukijan. Milloin minä muka tämän ehtisin lukea?! Mutta otin sen hyllystä nyt joulunpyhien jälkeen ja jo parinkymmenen sivun jälkeen olin koukussa. En tiennyt kirjasta mitään etukäteen ja se oli ehkä ihan hyväkin, sillä jossakin 500 sivun paikkeilla olin jo todella huolissani mihin tässä kaikessa lopulta päädytään. Tämä tiiliskivi  kannatti todellakin raahata Suomesta tänne Ruotsiin!

Lopuksi vielä Vuoden helmi ja se on Helena Ruuskan elämäkerta taiteilijapuoliso Mary Gallen-Kallelasta. Kirjassaan 'Olisit villiä villimpi' (WSOY 2021) Ruuska kuvaa Gallen-Kalleloiden suhteen alkua ja perhe-elämää ja samalla vuosisadan vaihteen elämää. Tätä kirjaa oli suuri nautinto lukea!

Mary ei ollut suinkaan pelkkä taustavoima vaan iso osa Axel Gallen-Kallelan taiteilijauraa. Heitä voisi verrata vaikkapa Carl ja Karin Larssonin taiteilijapariskuntaan ja Ruovedelle perustetun Kalelan takana oli paljolti samaa filosofiaa kuin Larssoneiden Sundborniin perustamassaan kodissa. Elämä oli kokonaisuudessaan taideteos, kotia myöten. Oli myös mielenkiintoista lukea Maryn elämänvaiheista. Maryhan oli taitava pianisti, joka opiskeli mm. Helsingissä lyhyen ajan vaikuttaneen Ferruccio Busonin johdolla. Mary ei tosin ollut tyytyväinen Busonin opetukseen, joka Maryn mielestä oli aivan liian helpolla tasolla! Harvemmin kuultu arvio tämän musiikin suurmiehen henkilöhistoriassa...

**

Vielä lopuksi muutama otos äänikirjamaisemistani täältä Tukholman etelälaitamilta. Tämä taisi muuten olla se vuosi kun opin vihdoinkin äänikirjojen kuuntelemisen taidon! Mutta edelleenkin kuuntelen vain elämäkertoja, en pysy perässä jos kuuntelen monitasoisia romaaneja. Ja laitetaanpa tähän vielä bonuksena Vuoden äänikirjakin: Aila Meriluodon lapsuusmuistelmat 'Mekko meni taululle', jonka lukee sielua niin sykähdyttävästi itse Seela Sella!







Kommentit

  1. Pitäisi itsekin listata kohokohdat lähipäivinä. Pallottelen myös edestakaisin sen suhteen, alanko tehdä uutta Helmet-haastetta vai en. Periaatteessa olisi vielä mahdollisuus myös saada luettua yksi kirja ennen vuodenvaihdetta (ohut dekkari), mutta projekti on vain aloittamista vaille valmis... :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helmet-haastetta olen yrittänyt joka vuosi, mutta aina se on jäänyt levälleen. Pitänee vain hyväksyä se, että olen tällainen satunnainen lukija... Mutta kivoja kohtia niissä on ja parasta on kun saa vinkkejä muilta. Tuskin olisin lukenut esim. sitä yhtä ukrainalaista kirjaa, jonka löysin tämän vuoden haasteeseen.

      Poista
  2. Mulla just työn alla oma mieleen jääneet 2023. Näitä koosteita on aina tosi mielenkiintoista lukea muiltakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja itsellekin hauska nähdä mitkä kirjat oikeasti jäivät mieleen!

      Poista
  3. Nämä vuosikatsaukset sopivat niin hyvin tähän kohtaan. Sinulla aina niin elegantteja kuvia, mutta ihmekö tuo kun olet ihanassa Ruotsissa ;) No tietty siinä pitää olla taitoa ja silmääkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Leena!! Se on se rajaamisen taito, jätetään kaikki vähemmän elegantti kuvan ulkopuolelle 😂

      Poista
  4. Aaah, tässä onkin monta teosta jotka minun pitäisi lukea! Tuosta Evariston romaanista Mr Loverman kiinnostuin juuri sinun bloggauksesi ansiosta, mutta se on edelleen lukematta. Osin johtuu siitä, että sitä on kirjastoalueellamme vain yksi kappale, joka tuntuu olevan lainassa koko ajan (nytkin, katsoin). En viitsi tehdä siitä varausta, että edellinen saa lukea rauhassa. :D Mutta ehkä ensi kuussa en enää piittaa, vaan röyhkeästi varaan!

    Tietysti myös Harryn Spare pitää lukea, mutta odottelen vielä pölyjen laskeutumista. Kiinnostaa myös siitä tehty pilateos Spare Us! (kirjoittanut Bruno Vincent, joka on myös viisikkoparodioita kirjoittanut). :D

    Ihanat talviset kuvat!

    VastaaPoista
  5. Äh, tuota Spare Us - parodiaa ei tietenkään löydy täkäläisestä kirjastosta, mutta pääsen ehkä hypistelemään sitä kirjakauppoihin kun tulen Lontooseen muutaman viikon päästä 😀

    VastaaPoista
  6. Kiva tiivistelmä vuoden luetuista!

    Joonatan Tola on kunnon humoristi ja valittu tyyli on varmaan paras mahdollinen sen kaoottisen elämän kuvaamiseen, jossa hän on elänyt.

    Prinssi Harryn Varamiehen luin heti kun se oli ilmestynyt suomeksi (siitäkään en ehtinyt kirjoittaa) ja yllätyin positiivisesti. Harry haluaisi elää tavallista elämää, mutta onko se koskaan mahdollista. Ihmettelen, miksi hän ei sitten valitse tavallista ammattia, vaan änkeää julkisuuteen, jota sanoo haluavansa välttää. Vai onko se vaimon valinta? No, jospa vielä... hänellähän on sotilaskoulutus, kehittämisprojektit Aftrikassa ovat kiehtoneet... ja onhan se vielä mahdollista, että palaavat tekemään jotain hyväntekeväisyyshommia hovin puitteissa, enemmän omilla ehdoillaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olin pitkään sitä mieltä, etten lue Tolan kirjaa, se kuulosti niin kerta kaikkisen masentavalta. Mutta muistan muuttaneeni mieltäni kun luin sinun kirjoituksesi kirjasta!

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Rakas vihattu lähiöni

Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa. Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista. Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada ky...

Rouva C, oletan?

Aivan ensimmäiseksi tämän lukijan piti päivittää sisäinen kuvansa Minna Canthista. Tiedättehän sen kuvan, jossa Canth istuu musta hattu päässä, suu viivana ja silmissä väsynyt katse. Sen, jossa Canth näyttää jo vanhukselta paitsi että hän ei ollut vanhus eikä koskaan edes yltänyt siihen ikään. Minna Canth kuoli vain 53-vuotiaana! Mutta seitsemän lasta, puolison varhainen kuolema ja taloushuolet olivat vanhentaneet Minnaa auttamattomasti. Minna Rytisalon Minna on nuori tyttö, opettajaseminaarilainen, kihlattu ja sittemmin aviovaimo. Vaimo, josta Ferdinand-puoliso salaa toivoo, että tämä olisi vähän enemmän kuin muut, "tasainen, vähempään tyytyvä". Mutta olihan hän kuitenkin alunperin rakastunut juuri Minnan temperamentiin, älykkyyteen ja nokkeluuteen. "Minä en ole vaimoni vartija", toteaa Ferdinand ja Rytisalo kuvaakin Canthien avioliiton harvinaisen lämpimänä - eikä pelkästään tuon ajan mittapuun mukaan. Rytisalon romaanissa kuvataan hyvin 1800-luvun asennei...

Kevätsukkahousut jalassa matkaan monikielisyyden maailmoihin

  Mielessäni on pyörinyt viime päivinä Sinikka Nopolan pistämätön kirjan nimi "Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla". En ole kyseistä kirjaa (vielä) lukenut, mutta tuo nimi on jäänyt mieleen. Siinä on jotain niin herkullisen suomalaista absurdia huumoria ja sanaleikittelyä. Ja joudun kerta kerran jälkeen toteamaan, että vaikka kuinka opiskelen näitä muita kieliäni ja vaikka pystyn niillä työhommatkin ihan asiallisesti hoitamaan, niin tätä oman kielen tuntua en niihin saa.  Se ei saa kuitenkaan lannistaa vieraiden kielten opiskelua, päinvastoin! Ihmettelyä riittää niissä muissakin kielissä, kuten nyt tässä minulle tällä hetkellä ajankohtaisessa saksan kielessä. Uudet kielet opastavat yllätyksellisille tutkimusmatkoille uusiin maailmoihin. Kuten edellisessä postauksessani mainitsin, nyt ei lueta kirjoja vaan kirjoitetaan lopputyötä. Tämä kevät menee monikielisyyden teorioiden parissa. Tutkielman runko on jo valmis, nyt pistetään paloja paikoilleen.  Ja täytyy sanoa, että tu...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...