Siirry pääsisältöön

Keinutuolimatkailua Islannissa ja Kiinassa

 

Nyt ollaan päästy loman siihen vaiheeseen, jolloin aletaan raivata huushollia. Aloitan tällä kertaa kirjahyllystä, sillä se on päässyt tässä talven mittaan erityisen pahasti rehottamaan. Tarkoituksena olisi saada mahtumaan huushollin kaikki kirjat tähän yhteen hyllystöön, mutta siihen tavoitteeseen pääsee vain raa'alla valikoinnilla. Ketkä jäävät ja ketkä joutuvat lähtemään? Eilen jouduin jo erottamaan kaksi avioparia toisistaan, Tervot ja Austerit. Miehet saivat lähtöpassit, naiset jäävät.

Mutta tässä raivauksen ohella luen myös tietysti. Saattelin juuri loppuun hyllyssäni kauan asuneen Linda Jakobsonin kirjan "Vuosi kiinalaisena". Kirja on ilmestynyt 1980-luvulla ja lähes yhtä kauan se on myös minulla ollut. Kirja kuului myös niiden valittujen joukkoon, jotka pääsivät muuttamaan kanssani Suomesta Ruotsiin. 

Minuun iski nimittäin 90-luvulla Kiina-innostus, joka laimeni vasta kun pääsin v. 2002 käymään Kiinassa. Tai tarkemmin sanoen Pekingissä, mikä on vain pieni osa Kiinaa. Luettuani kesän alussa ruotsalaisen Kiina-tuntijan Hanna Sahlbergin tuoreen kirjan ymmärsin, että en ole ehkä Kiinassa edes käynytkään, "vain" Pekingissä. Mutta 80-luvun Linda Jakobson lohduttaa, että turistin kannalta parhaimmat kohteet löytyvät juurikin Pekingistä, joten voin olla tyytyväinen että olen nyt nähnyt edes tuon yhden kolkan Kiinasta.

Mutta luin siis nyt myös uudestaan Linda Jakobsonin mainion kirjan, jossa hän kertoo omasta Kiinan-vuodestaan. Jakobson kuvailee hyvin ja hauskan yksityiskohtaisesti elämästään "isonenänä" kiinalaisessa yliopistossa ja kulttuurishokeista, joita sekä hän että kiinalaiset kokevat puolin ja toisin. Tämä kirja kuuluu niihin matkakirjoihin, joita on todellakin ihana lukea omassa nojatuolissa sen sijaan että joutuisi nukkumaan jääkylmässä asunnossa pipo päässä. Tai käymään kyykkyvessassa samanaikaisesti muutaman muun kiinalaisnaisen kanssa.

Mutta Kiina kiehtoo minua edelleen vaikka en sinne enää haluakaan matkustaa. Olen kuunnellut Hanna Sahlbergin Kiinaa käsitteleviä podcasteja, joissa hän kertoo laajasti nyky-Kiinan kulttuurista ja yhteiskunnasta. Ja näin harrastelijalingvistinä tekisi kyllä mieli käydä vielä jokin kiinan alkeiskurssikin!

Nyt 2020-luvulla Kiinasta on tullut ehkä enemmän pelottava kuin kiehtova, mutta näitä Jakobsonin ja Sahlbergin kirjoja lukiessa muistaa taas, että Kiina on paljon, paljon enemmän kuin Pekingissä komentopaikkaansa pitävä puoluejohto. Ja vaikka en itse nyt enää Kiinaan matkustaisikaan niin tulevathan ne kiinalaiset tänne. Olisipa hauska osata heittää joku fraasi kiinaksi kun osuu samaan paikkaan jonkin ison kiinalaisseurueen kanssa. Jakobsonin mukaan se jos mikä saisi kiinalaiset tolaltaan!

Ja sitten Islantiin: löysin hyllystä kirpparilta ostamani Arnaldur Indriđasonin dekkarin "Mies järvessä". Kirja kuuluu samaan sarjaan, josta olen lukenut jo kaksi osaa ja sattumoisin tämäkin kuuluu sarjan alkuosaan, joten palaan tuttuun miljööseen. Sarjan päähenkilö on Erlendur Sveinsson, joka yhdessä kahden kollegansa kanssa ratkoo yleensä varsin erikoisia murhatapauksia. 

Kahden edellisen osan tapaan tämäkin murhatarina juontaa juurensa historiaan, nyt liikutaan Itä-Saksassa ja siellä opiskelleiden islantilaisnuorten menneisyydessä. Tämä kirja muuten kiinnosti minua erityisesti sen vuoksi, että Reykjavikin ohella kirjan tapahtumat sijoittuvat kylmän sodan aikaiseen Leipzigiin, jossa kävin juuri toukokuussa. Kävin tuolloin myös Indriđasonin tarkasti kuvaamassa Stasin pääpaikassa, 'Die Runde Ecke'-nimisessä rakennuksessa, joka nykyään toimii museona.

En yleensä lue dekkareita kuin satunnaisesti, mutta juuri tässä Indriđasonin sarjassa olen päässyt kokemaan sen lukuhaluja kutkuttavan tunteen kun voi palata samojen henkilöhahmojen pariin, tuttuihin maisemiin. Itse murhatapauksen lisäksi tässäkin kirjassa oli aivan yhtä mielenkiintoista kuulla miten Erlendurin huumekoukussa pyristelevä tytär voi tai miten Erlendurin viime osassa alkanut orastava rakkaussuhde kehittyy. 

Mutta nyt takaisin kirjahyllyä siivoamaan! Mikähän matkakohde sieltä seuraavaksi löytyy...

**

Linda Jakobson: Mureneva muuri. Vuosi kiinalaisena (Kirjayhtymä 1988)

Hanna Sahlberg: Den osynliga muren. Rapport från mitt misslyckade försök att bli kines (Weyler Förlag 2023)

Arnaldur Indriđason: Kleifarvatn (Mannen i sjön/Mies järvessä) 2004



Kommentit

  1. Minullakin yksiön hyllyissä kirjat pursuilevat, vaikka iso pino meni ennen muuttoa jo porukoille omakotitaloon... Kirjat vain menevät surkeasti kaupaksi nykyään, ja aika monessa kirjaston vaihtohyllyssä pitää ottaa jotain mukaansa kun tuo. :D Eli ongelma ei ratkea ollenkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä onneksi on tässä lähellä kirppari, jonne voi viedä tavaraa. Joskus tosin tavarakassia heille ojentaessa piilotan näitä kirjoja vaatepinon alle, epäilen että kirjat eivät ole tosiaankaan niitä myydyimpiä artikkeleita 😅

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen vihdoinkin ajantasalla!

  Olen usein sanonut, että tämä minun kirjablogini tulee aina muutaman vuoden viiveellä - ainakin suomalaisen nykykirjallisuuden osalta - koska täkäläiset kirjastot eivät hanki suomenkielistä kirjallisuutta kovinkaan nopeasti. Mutta aloin tässä jokin aika sitten katsella kirjapinojani ja oli todettava, että jotain on tapahtunut! Olen nimittäin lukenut jo aika montakin viime vuonna ilmestynyttä kirjaa ja usein olen ne vain napannut mukaani kirjastossa käydessäni. Täällä kun ei tarvitse kauan jonotella. Huomenna olen palauttamassa kaksi viime vuonna ilmestynyttä, kumpikin omalla tavallaan huippukirjaa. Ensinnäkin: onnittelut itselleni siitä, että olen vihdoinkin lukenut ensimmäisen Katja Kettuni ! Aiemmat yritykset ovat aina jääneet kesken, koska Ketun raadollisen rehevä kieli on ollut minulle liikaa. Taidan olla herkkä lukija... "Erään kissan tutkimuksia" on sekin kielenkäytöltään hyvin rehevää, mutta tarina veti puoleensa sellaisella voimalla etten jaksanut välittää voimasano

Vihdoinkin sain luettua Amélie Nothombia!

  Kirjailija, jota olen aina ihaillut, mutta en koskaan lukenut. Siihen sarjaan lukeutui vielä muutama päivä sitten belgialaissyntyinen, Pariisissa nykyään asuva Amélie Nothomb (s. 1966), jolta ei voi välttyä jos vähääkään liikkuu ranskankielisessä ympäristössä. Nothombilta ilmestyy uusi kirja joka vuosi ja aina siitä kehkeytyy myös jonkinlaista pöhinää. Jostain luin muuten, että Nothomb kirjoittaisi kolme kirjaa vuodessa, joista hän sitten valitsee yhden julkaistavaksi. Se varmaan myös on syy sille, että kirjat ovat aika ohuita. Ja nämä näennäisen ohuet romaanit ovat myös houkuttaneet ostamaan Nothombin teoksia reissuillani,  ajatuksena lukea ne keskitason ranskallani. Mutta aina ne ovat jääneet kesken... Viime viikolla kirjastossa käväistessäni huomasin esille asetetun Nothombin ruotsiksi käännetyn romaanin "Premier sang". En siis koskaan kulje Nothombin ohi häneen tarttumatta, joten lainasin kirjan ja aloin lukea sitä heti matkalla kotiin. Ruotsiksi tarina soljuikin ongelm

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Taukorunoutta etätyöläiselle, kiitos Nobelin

  Viime viikon vietin hyvin nobelimaisissa tunnelmissa. Sain nimittäin vihdoinkin käsiini kirjastosta varaamani tuoreimman Nobel-kirjailijan Louise Glückin runokirjan. Kuten jo ihan tammikuun alussa kerroin, olen nyt rohkaistunut runojen lukijaksi. Luin vuoden alkajaisiksi suomenruotsalaisen näyttelijän Stina Ekbladin muistelmat , joissa hän kertoo omasta runonlukufilosofiastaan. Ekblad on täällä Ruotsissa tunnettu nimenomaan runonlausujana - jos jossakin sellaista tarvitaan niin yleensä se on aina hän. Ja olin aivan pökertynyt pelkästä ajatuksesta kun luin Ekbladin pohdinnan siitä, kuinka runo kuuluu sille, joka sen kullakin hetkellä lukee! Tältä runo kuulostaa, juuri tänään, juuri minun äänelläni - tai kehollani, sillä Ekbladille runon lukeminen on fyysistä toimintaa. No, minähän olen nyt sitten niitä runoja lukenut. Näitä Louise Glückin runoja olen lausunut itselleni ääneen täällä kotona, etätyön lomassa, ikäänkuin taukorunoutena. Tai en nyt suinkaan itselleni, sillä ajatuksissani o