Siirry pääsisältöön

Kielikylpyä ja ruisleipää


Ulkosuomalaisen vuoden kohokohta on jos pääsee kesällä käymään Suomessa. Tänä kesänä olin varannut Suomi-lomaan viikon, jonka vietin Helsingin Vuosaaressa. Lomalla Suomessa tulee aina tietysti ostettua kaikenlaista tuliaista - nyt oli laukussa muun muassa kuusi pakettia uutta "tosi tummaa" ruisleipää, kirpparilta löytynyt Marimekon paita ja niinikään kirpparilöytöinä suomalaista nykykirjallisuutta.

Sillä jos jotain kaipaan täällä uudessa asuinmaassani niin suomen kieltä! Nyt olen sentään sen verran parantanut omaa tilannettani, että olen synnyttänyt lapsen jonka olen opettanut puhumaan sujuvaa suomea. Jonkunhan kanssa minun täytyy päästä höpöttämään äidinkielelläni! Mutta lomaviikkoni pääantia oli se kun sain kuulla suomea ympärilläni. Joka paikassa! Sain oikein kellua ja lillua turvallisessa kielikylvyssä. 

Onneksi olen kuitenkin suomalainen enkä hätkähdä maanmiesteni ja -naisteni käytöksestä. Sillä edelleenkään suomalaiset eivät pahemmin smalltalkaa, hyvä jos ottavat katsekontaktia. Pari kertaa sain ujutettua itseni johonkin vieraaseen keskusteluun mukaan, mutta se vaatii todellista kyynärpäätaituruutta. 

Täällä Ruotsissa olen jo tottunut siihen, että keskusteluihin voi soljua mukaan tyylikkäästi. Ja hissikeskustelu on lähestulkoon pakollinen kuvio täällä! Juuri eilen opin satunnaiselta ruotsalaiselta hissikaveriltani, että alaspäin mennessä pitääkin matkustaa hissillä sillä rappusten alaspäin käveleminen kuluttaa polvia enemmän. Ei niiden hissikeskusteluiden sen kummoisempia tarvitse olla. Ja tämäkin keskustelu ehdittiin käydä yhden kerrosvälin aikana!

Mutta nyt niihin kirjoihin! Olen nimittäin saanut nauttia suloisesta suomenkielestämme myös kotiinpalattuani, sillä kirjoja on mennyt lähes liukuhihnavauhtia. Leena Landerin kirjan tosin luin jo lomaviikollani. 

Landerin 'Käsky' löytyi omasta hyllystä sitä siivotessani, olin sen ostanut jollakin takavuosieni Suomi-lomalla. Tämä Finlandia-ehdokkaanakin ollut kirja vuodelta 2003 ei ollut aikaisemmin lähtenyt käyntiin parista lukuyrityksestä huolimatta. Mutta nyt se vangitsi heti! Mikä lie siinäkin, että jotkut kirjat tarvitsevat sen oman paikkansa ja aikansa. Tämä oli eka Landerini ja todennäköisesti ei viimeinen - 'Käsky' on hieno tarina, jossa on psykologista jännitettä ja mielenkiintoista henkilökuvausta. 

Kirjahyllyä siivotessa löytyi myös Landerin puolison Hannu Raittilan esseekirja 'Ulkona' - sekin jonkun aiemman kirjahamstrauksen satoa. Raittilan teksti muistuttaa tyyliltään kaimansa Mäkelän pohdiskelevia romaaneja. Pidän tällaisesta jutustelevasta tyylistä. Ja erityisesti matkakuvauksista, joita tässä Raittilan kirjassa oli useampikin. Eipähän tarvitse lähteä esimerkiksi Albaniaan, sillä Raittilan raportti kyseisestä maasta on harvinaisen elävä kuvaus maan mentaliteetistä ja tunnelmasta. Näistä matkakuvauksista tulisi kyllä ottaa oppia omaankin reissaamiseen. Silmät ja erityisesti suu auki maailmalla matkatessa, paikallisilta saa ne parhaat anekdootit.

Tällä kertaa mukanani Ruotsiin matkasi useampikin naiskirjailija: Eva Frantzin 'Sinisen huvilan' olisin mielelläni lukenut alkuperäiskielellä suomenruotsiksi, mutta kirja toimi erittäin hyvin käännöksenäkin. Olen lukenut sarjan kakkososan, josta pidin. Tämä ykkösosa taustoittikin nyt enemmän Annan ja Rolfin elämänkäänteitä, tosin kirjat voi helposti lukea itsenäisinä tarinoina. Hyvä juoni ja yllättävä loppu, siitä rutkasti pisteitä!

Heidi Köngäs kuuluu luottokirjailijoihini, jonka kirjoja en varsinaisesti hae mutta jotenkin ne aina tulevat luokseni. Köngäs löytää romaaneihinsa hienoja tarinoita naisista ja hän tuo erityisesti esille naisten historiaa. Köngäksen esikoisromaanissa 'Luvattu' liikutaan vanhassa torpparikulttuurissa ja seurataan nuoren Maija-piian elämää. 

Kirjan alussa Maija on kihloissa Anttinsa kanssa, mutta vajaan kahdensadan sivun aikana ehtii tapahtua mullistavia asioita ja lopussa Maija joutuu kirjaimellisesti tien päälle. Mutta ei hätää, Maija selviää elämässään eteenpäin ja on mukana Köngäksen myöhemmässä romaanissa 'Sandra'.

Riikka Pulkkistakin luen aina kun käsiini saan mutta miksi hänen kirjansa jättävät aina vähän kylmäksi? Pulkkinen on mestari kielikuvien käyttäjä, vaikkakin paikoin ne tuntuvat kovin teennäisiltä. Mutta tätä lukiessani maltoin nyt pysähtyä muutamassa kohtaa, luin jonkun sivun ääneenkin ja sain aluksi kummastelemiani ajatuskaaria avautumaan. Pulkkista lukiessa ei saa olla kiire! Lisäksi kirjassa oli hurja määrä teemoja, jotka olisivat ansainneet enemmän tilaa. Rasismi, muukalaisuus, uskonnollisuus, syömishäiriö...  Tällä kertaa haaviini jäi ennenkaikkea rasismia käsittelevä taso, kiitos tätä kesää 2023 hallinneen rasismikeskustelun.



Leena Lander: Käsky (WSOY 2003)

Hannu Raittila: Ulkona (Siltala 2008)

Eva Franz: Sininen huvila ('Blå villan', suomentanut Ulla Lempinen - Schildts & Söderströms 2017)

Heidi Köngäs: Luvattu (Otava 2000)

Riikka Pulkkinen: Vieras (Otava 2012)

**

Lopuksi vielä pari otosta tämän kesälomani löydöstä, Lammassaaresta:





Kommentit

  1. Minäkään en ihan kaikista Pulkkisen kirjoista perusta, mutta niin vain olen kuitenkin lukenut ne kaikki. Vieras teki tosi ison vaikutuksen vuosia sitten, samoin uusin teos Lumo oli minusta tosi hyvä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pulkkinen on taitava kirjailija ja hän selvästikin asettaa riman korkealle, mutta niihin kirjoihin tulee niin paljon tavaraa että lukijana saan ähkyn... Lumon luen myös ehdottomasti heti kun saan sen käsiini!

      Poista
  2. Mielenkiintoinen tuo huomiosi meidän pysyvästä ominaisuudestamme, tietynlaisesta töykeästä erakkomaisuudesta. Jotta tämän huomaa tarvitaan pitempi aika muualla. Minä huomasin suomalaisten kolean käyttäytymisen ja toisia huomioimattomat ilmeet, kun palasin vuoden reissusta USA:sta vuosikymmeniä sitten. Tämä kuvauksesi toi elävästi mieleen ne tunteet, mitä koin silloin kun siirryin iloisemmasta ja lämpimämmästä kulttuurista omaan hiljaiseen ja vakavaan ympäristöön.
    Kiva että Suomen lomasi oli onnistunut ja löysit noin paljon lukemistakin mukaasi.
    Tuttuja nimiä. Riikka Pulkkista en ole lukenut vuosiin. Nyt voisin taas kokeilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinulla on ollut sitten varmasti vielä suurempi kontrasti! Juurikin nuo toisia huomioimattomat ilmeet... en tulkitse sitä töykeydeksi, ehkä se on arkuutta tai sitten vain "maan tapa". Mutta aika jännä tunne kun Suomeen tullessani muutun yhtäkkiä "näkymättömäksi" - jonoissa etuillaan, ovia ei pidetä auki ja sitten ne hissit, joissa vältellään tiukasti katsekontaktia. Ei uskalleta heittäytyä tilanteeseen ja kohdata ihmisiä, mikä tekisi arjesta niin paljon mukavampaa. Kaksi tällaista yllättävää kohtaamista onneksi osui kuitenkin viikon lomalleni, ne lämmittivät sitäkin enemmän!

      Poista
    2. Joo, se oli vuonna 1971, jolloin Suomi oli itäisen oloinen harmaa maa ja USA karamelli. Yhdistin rennon ystävällisyyden varakkuuteen. No, Suomi on nykyään aika varakas maa, mutta ystävällisyys ei ole kehittynyt samaa vauhtia.

      Poista
  3. Mukava matka- ja kirjaraportti Suomen lomastasi! Valitettavasti tuo suomalaisten katsekontaktin välttely on niin totta ja välittyy tylyytenä, vaikka on useammin ujoutta, niin uskon. Se on muuten juuri se minkä nuorena koin - uutena - Tukholmassa: minut nähtiin. Kuinka iloiseksi siitä tulinkaan, vieläkin muistan sen itsetuntoa vahvistavan vaikutuksen. Niin vaivatonta olisi suoda se ilo kanssaihmisille, mutta ei se meiltä vieläkään tunnu onnistuvan. Murheellista.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen vihdoinkin ajantasalla!

  Olen usein sanonut, että tämä minun kirjablogini tulee aina muutaman vuoden viiveellä - ainakin suomalaisen nykykirjallisuuden osalta - koska täkäläiset kirjastot eivät hanki suomenkielistä kirjallisuutta kovinkaan nopeasti. Mutta aloin tässä jokin aika sitten katsella kirjapinojani ja oli todettava, että jotain on tapahtunut! Olen nimittäin lukenut jo aika montakin viime vuonna ilmestynyttä kirjaa ja usein olen ne vain napannut mukaani kirjastossa käydessäni. Täällä kun ei tarvitse kauan jonotella. Huomenna olen palauttamassa kaksi viime vuonna ilmestynyttä, kumpikin omalla tavallaan huippukirjaa. Ensinnäkin: onnittelut itselleni siitä, että olen vihdoinkin lukenut ensimmäisen Katja Kettuni ! Aiemmat yritykset ovat aina jääneet kesken, koska Ketun raadollisen rehevä kieli on ollut minulle liikaa. Taidan olla herkkä lukija... "Erään kissan tutkimuksia" on sekin kielenkäytöltään hyvin rehevää, mutta tarina veti puoleensa sellaisella voimalla etten jaksanut välittää voimasano

Vihdoinkin sain luettua Amélie Nothombia!

  Kirjailija, jota olen aina ihaillut, mutta en koskaan lukenut. Siihen sarjaan lukeutui vielä muutama päivä sitten belgialaissyntyinen, Pariisissa nykyään asuva Amélie Nothomb (s. 1966), jolta ei voi välttyä jos vähääkään liikkuu ranskankielisessä ympäristössä. Nothombilta ilmestyy uusi kirja joka vuosi ja aina siitä kehkeytyy myös jonkinlaista pöhinää. Jostain luin muuten, että Nothomb kirjoittaisi kolme kirjaa vuodessa, joista hän sitten valitsee yhden julkaistavaksi. Se varmaan myös on syy sille, että kirjat ovat aika ohuita. Ja nämä näennäisen ohuet romaanit ovat myös houkuttaneet ostamaan Nothombin teoksia reissuillani,  ajatuksena lukea ne keskitason ranskallani. Mutta aina ne ovat jääneet kesken... Viime viikolla kirjastossa käväistessäni huomasin esille asetetun Nothombin ruotsiksi käännetyn romaanin "Premier sang". En siis koskaan kulje Nothombin ohi häneen tarttumatta, joten lainasin kirjan ja aloin lukea sitä heti matkalla kotiin. Ruotsiksi tarina soljuikin ongelm

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj