Siirry pääsisältöön

Kulttuurin kehdossa - yhdessä niistä

 


Olen tässä lomani aikana lukenut kaksi hyvin keskieurooppalaista kirjaa - keskieurooppalaista sikäli, että molemmissa kirjoissa tarinan vahvana kehikkona toimii koko 1900-luvun historia. 

Saksalaisen Jenny Erpenbeckin 'Päivien loppu' (Aller Tage Abend, 2012) tekee ajatuskokeen - entäpä jos eräs tyttölapsi ei kuolekaan, kuten hän kirjan alussa tekee. Jospa jokin pieni sattuma muuttaakin tapahtumien kulun ja tytöstä kasvaa nuori nainen. Ehkä jopa vanhus? Erpenbeck kuljettaa tarinan alun tyttölasta pitkin Eurooppaa 1900-luvun alusta loppuun ja antaa tämän käydä läpi kaikki ne historian mustat aukot, jotka Eurooppa on joutunut kokemaan. 

Erpenbeck tekee todella hienon romaanin tästä ajatuskokeesta, vaikkakin henkilöhahmot jäävät lukijalle harmillisen kaukaisiksi. Mutta toisaalta, päähenkilö tässä romaanissa lienee kuitenkin itse Eurooppa - mitä kaikkia epäinhimillisiä koettelemuksia rakas maanosamme onkaan joutunut läpikäymään. Erpenbeckiä kannattaa lukea, sillä hän sitoo nykyaikamme koko siihen historian mosaiikkiin, joka piirtyy taustallemme - halusimme tai ei. 

Ruotsalaisen Marianne Ahrnen vahvasti omaelämäkerrallisen kirjan 'Fadern okänd' luin jo heti tänne muutettuani parikymmentä vuotta sitten ja nyt kun näin sen lähikirpparin pokkarihyllyssä oli se pakko napata mukaan. Mietin lukisinko kirjaa nyt eri silmin kuin ensimmäisellä kerralla.

Kirjan Marianne on syntynyt 1940-luvulla aviottomana lapsena ja kun äiti avioituu, tytär muuttaa kasvattilapseksi isovanhempiensa kotiin. Lapsuus sinänsä on mutkaton, välit äitiin ja muihin aikuisiin suorat, mutta elämästä puuttuu yksi tärkeä henkilö - isä.

Teini-iässä Marianne vihdoin päättää selvittää välit isän kanssa. Molemmat tietävät toistensa olemassaolosta ja isä on maksanut tytön syntyessä säällisen summan elatukseen. Mutta he eivät ole koskaan tavanneet. Marianne matkustaa peukalokyydillä Tukholmaan, jossa hän saapuu isänsä talolle, mutta naapuri kertoo, että isä on lähtenyt perheensä kanssa lomamatkalle. Täytyy siis tehdä uusi liftausmatka, jolloin tapaaminen vihdoin onnistuu - Marianne saa elämäänsä isän, tosin hyvin erilaisen kuin mitä oli ajatuksissaan kuvitellut. 

Isä on juutalaissyntyinen, Tsekkoslovakiasta juuri ennen sotia Ruotsiin paennut arkkitehti. Hän ilahtuu saadessaan tyttären elämäänsä, mutta hänen on vaikea hyväksyä nuorta tytärtä omana itsenään. Isä tekee listoja kirjoista, jotka Mariannen tulisi lukea. Hän moittii tyttären valintoja opinnoissa ja harrastuksissa. Mikään ei tunnu kelpaavan isälle. Lopulta Marianne päättää ottaa etäisyyttä isäänsä, pettymys on liian suuri.

Sen sijaan Marianne ottaa yhteyttä isänsä Zürichissä asuvaan siskoon, jonka kautta suvun historista avautuu aivan uusia tarinoita. Isän kertomukset eivät ehkä olleetkaan ihan totuudenmukaisia. Isä oli esimerkiksi kertonut kuinka hän oli onnistunut hankkimaan kaksi junalippua paetakseen Ruotsiin. Hän tarjosi toista lippua äidilleen, joka kuitenkin kieltäytyi - "en ole koskaan matkustanut kakkosluokassa". Äidin kohtalona oli lopulta pakkosiirto Theresienstadtiin ja sieltä karjavaunulla Auschwitziin. Isän sisko ei kuitenkaan tätä selitystä aivan usko, pikemminkin että äiti ei tuntenut olevansa tarpeeksi voimissaan matkustaakseen niin pitkälle. 

Tädin kertoessa lisää suvun historiasta Marianne löytää uuden identiteetin. Kirjan lopussa hän päättää kääntyä juutalaiseksi, isänsä uskon mukaan. Pienessä ruotsalaiskaupungissa kasvanut tyttö liittää näin itsensä pitkään ihmiskohtaloiden ketjuun, joka kietoo koko Euroopan yhteen. Mariannen tarina sopisi muuten täydellisesti myös Jenny Erpenbeckin historiankudelmaan.

**

Matkustin lomallani yhdeksi viikoksi tapaamaan ystäväperhettäni, joka asuu Krakovassa. Olen käynyt siellä säännöllisesti 1990-luvulta lähtien ja nähnyt kaupungin muutoksen kommunismista toipuvasta harmaavarpusesta eurooppalaiseksi kulttuurikeskukseksi. 

Tällä kertaa uusinta uutta oli nobelrunoilijan Wislawa Szymborskan 100-vuotisjuhlan kunniaksi perustettu puisto. Kunhan puut saavat vähän kasvaa ja pensaat rehevöityä puistosta tulee upea paikka mietiskellä elämänkulkua, kuten Szymborska runoissaan niin hienosti tekee. Yksi suosikeistani on esimerkiksi runo 'Elämän pikatoimitus' (suomennos Jussi Rosti) - käsi pystyyn kuka on joskus manaillut sitä, ettei elämää voi ottaa uusintana:

(---)

Kunpa voisin harjoitella ennalta edes yhden keskiviikon

tai edes yhden torstain ottaa uusiksi!

Mutta kohta on jo perjantai enkä tunne käsikirjoitusta.

(---)





Kommentit

  1. Erpenbeck on mieleiseni tasokas kirjailija. Olen lukenut häneltä Päivien lopun lisäksi romaanit Kodin ikävä ja Mennä, meni, mennyt, kaikki yhtä hyviä.

    Krakova olisi kiinnostava lomakohde.

    VastaaPoista
  2. Erpenbeck on erittäin kiinnostava kirjailija, pidän siitä miten hän tekee yksilötason henkilötarinasta niin monitasoisen kertomuksen. Taitava kirjoittaja!

    Krakovaa voin todella suositella! Itse matkustan sinne mieluiten alkusyksystä, erittäin tunnelmallinen paikka. Ja ehkä hiukan vähemmän turistejakin silloin.

    VastaaPoista
  3. Jotenkin kylmäsi, kun näin nimen Marianne Ahrne. Mietin onko kyseessä tosiaan se sama Marianne, jolta olen joskus sata vuotta sitten lukenut niinikään käsittääkseni omaelämäkerrallisen teoksen Raunioissa kukkii omenapuu (tarkistin ja sama henkilö on kyseessä). Muistan jopa, että lainasin kirjan Rikhardinkadun kirjastosta Helsingissä keskustassa asuessani.

    Kirjasta en enää yksityiskohtia muista, mutta tunnelma on jäänyt mieleeni. Oletko lukenut tuon kirjan tai onko se sinulle nimeltä tuttu? Olen ollut parikymppinen kirjan lukiessani ja se jostain syystä säväytti tuolloin kovasti. En tiedä uskaltaisinko lukea sitä uudelleen, koska joskus sitä pelkää että vanha lukukokemus “turmeltuu”.

    Jos tämä sinun lukemasi Ahrnen teos on suomennettu, niin voisin kyllä vakavasti harkita sen lukemista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama Marianne! Tuo sinun lukemasi näyttäisi olevan ainoa häneltä suomennettu teos. En ole lukenut sitä, mutta nyt tämän sinun kommenttisi jälkeen se on pakko lukea!!

      Poista
    2. Aika on hieman mullannut kuistia, sillä tuo lukemani teos ei ole omaelämäkerrallinen (tarkistin, kun alkoi häiritä). Jostain syystä se tuntui ainakin tuolloin jokseenkin aidolta. Eli hyvän fiktion merkki?

      Ei ole mitään hajua, miten kirjan nyt kokisin, jos sen lukisin. Kiinnostaisi kyllä tooooodella paljon sinun mietteesi siitä!

      Harmi, ettei Ahrnelta on suomennettu muita teoksia. Tämä sinun lukemasi vaikuttaa tosi kiinnostavalta, mutta ruotsin kieli ei minulta enää taivu niin, että voisin lukea kokonaisen romaanin. Harmillista!

      Poista
  4. Jotkut kirjat tuntuvat käyvän vuoropuhelua keskenään ihan itsestään ja vahingossa. Minä vähän jumitan Heikki Kännön Ihmishämärän kanssa - 500 sivua luettu mutta 500 on vielä edessäkin! Siinä on kyllä runsaasti saksalaista kulttuuria ja historiaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kännön kirjat vaikuttavat todella mielenkiintoisilta mutta jessus kun ne ovat niin paksuja 😂 Yhtä jo aloitin mutta se jäi kesken, vain sen takia että kirjasto vaati omansa pois.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kun keski-ikäinen ihminen alkaa miettiä elämäänsä uusiksi

  Olin todella hämmästynyt kun viime vuoden lukusaldoani laskiessani sain tulokseksi 90 luettua kirjaa. Yleensä luen noin 60-70 kirjaa vuosittain. Mutta sitten äkkäsin, että aloin viime vuonna käydä tiheämmin toimistolla töissä, mikä taas tarkoitti enemmän metrossa istumista. Ja metrossa luen aina kirjaa. Yksi toimistopäivä tarkoittaa 2 x 42 minuuttia lukuaikaa!   Luenkin sitten työmatkoillani ihan kaikkea, laidasta laitaan. Ainoa kirja, jota en vuoden aikana kelpuuttanut mukaan, oli Heini Junkkaalan Saisio-kirja, mutta sekin seuloutui vain kokonsa vuoksi. 1000 sivua on yksinkertaisesti liikaa. Joskus kohdalle osuu kirja, joka on kuin räätälöity työmoodiin pääsemiseksi. Sellainen oli tämä Michiko Aoyaman "What you are looking for is in the library". Ja kiitos siitä, että ylipäänsä löysin kirjan menee  Elegialle , jolta olen saanut paljon muitakin osuvia vinkkejä aasialaiseen kulttuuriin liittyen. Elegia kirjottaa omassa postauksessaan Aoyaman kirjasta, että se on "to...

Onnea Viron kirjallisuus 500 vuotta! - Klassikkohaaste #20

  Tämänkertaisen klassikkohaasteen omistan Viron kirjallisuudelle. Ja ajankohta sopii täydellisesti, sillä eilen - kirjailija A.H. Tammsaaren syntymäpäivänä 30. tammikuuta - Virossa juhlittiin jälleen virolaisen kirjallisuuden päivää . Tällä kertaa päivästä tuli erityisen juhlallinen, sillä se oli samalla lähtölaukaus virolaisen kirjallisuuden juhlavuodelle . Tänä vuonna on nimittäin kulunut tasan 500 vuotta siitä kun ensimmäinen vironkielinen kirja ilmestyi. Lämpimät onnittelut siis kaikille virolaisille!  Kirjallisuuden arvostus on Virossa ollut käsittääkseni aina korkealla. "Oma kieli, oma mieli" oli elintärkeä motto neuvostovuosien aikana. Eikä kai ollut sattumaa, että uudelleen itsenäistyneen Viron ensimmäiseksi presidentiksi valittiin juuri kirjailija Lennart Meri. Maan oman kielen ja kulttuurin esille nostaminen oli presidentin tärkeimpiä tehtäviä kun entisen suurvallan raunioista rakennettiin uusi itsenäinen Viro. Meri on kuvannut kieltä "vahvaksi hirsitaloksi...

In Memoriam Marianne Faithfull

Kirjahyllyssäni on nurkkaus, jota kutsun pahishyllyksi. Tälle hyllylle pääsevät kaikki ns. rock'n'roll -elämää viettäneet. Tietänette mitä tarkoitan... Siellä ovat niin Janis, Amy kuin Keithkin. Myös Philip Roth näyttää sinne eksyneen. Viime viikolla tästä kunnianarvoisesta joukosta lähti yksi tähti taivasmatkallensa - Marianne Faithfull (1946-2025). Marianne Faithfullin omaelämäkerta Faithfull (kirjoitettu yhdessä David Daltonin kanssa) päätyi hyllyyni sattumalta jo vuosia sitten jollakin kirpparikierroksellani. Kirja oli jo silloin hyvin luetun näköinen. Aloin selailla sitä heti kotiin päästyäni ja muistan lukeneeni sen lähes tulkoon siltä istumalta. Kun tieto Marianne Faithfullin kuolemasta uutisoitiin viime viikolla, otin pahishyllystä tuon entistä kuluneemman näköisen pokkarin, aloin selailla - ja olin taas välittömästi koukussa! Tällä kertaa lisämaustetta lukemiseen toi se seikka, että kävin viime vuonna kaksi kertaa Lontoossa ja monet kirjassa mainitut kadut ja puistot ...

Ann Napolitanin "Kaunokaisia" - raportti eletystä elämästä

  Seuraan tiiviisti myös saksankielisiä kirjallisuusmarkkinoita ja huomasin juuri ennakkopostauksen sveitsiläisen Charles Lewinskyn tänä syksynä ilmestyvästä kirjasta "Täuschend echt" (Petollisen todellinen), jossa mainostoimiston copywriter menettää kaiken - työn, rakkauden ja rahat. Hän onnistuu kuitenkin tekoälyn avulla tuottamaan romaanin, "tositarinan", josta tulee suurmenestys. On kuitenkin yksi henkilö, entinen rakastettu, joka tietää että tarina ei ole totta...  Mieltä kutkuttava aihe! Vaikka samalla iskee mieleen ajatus, että kuinkakohan monta tekoälyllä tuotettua romaania tuolla maailmalla jo liikkuukaan? Minulla on itse asiassa jo yksi vahva ehdokas, enkä ole edes yksin epäilykseni kanssa, minkä huomasin kun tutkin asiaa. Kyseessä on ehkä tällä hetkellä kirjasomen eniten hehkutettu kirja, amerikkalaisen Ann Napolitanon "Hello Beautiful" (Kaunokaisia), jonka myös lukupiirimme päätti lukea. Huom! Jos haluat välttää juonipaljastuksia tai jos pidit ...

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen r...