Siirry pääsisältöön

Hyvää Aalto-viikkoa - mutta kumpaa Aaltoa tässä pitäisi juhlistaa?

 


Hyvää alkanutta Alvar Aalto -viikkoa! Viikon aikana Kotkassa järjestetään luentoja, opastettuja kierroksia ja kulttuuritapahtumia. Kotkahan on profiloitunut yhtenä Aalto-kaupungeista siellä sijaitsevan Aaltojen suunnitteleman Sunilan tehdasalueen ansiosta.

Tämä viikko näyttää muuten olevan jokavuotinen tapahtuma, mutta huomasin sen vasta tänä vuonna. Ehkäpä sen vuoksi, että tänä vuonna vietetään "Alvar Aalto 125" -juhlavuotta. Mutta varmasti ennen kaikkea siksi,  että olen juuri lukenut Jari Järvelän romaanin Aino A. ja nyt istun täällä ihan äimänkäkenä. Niin että kuka sen Viipurin kirjaston nyt sitten oikeasti suunnittelikaan...?

Takakannen myyntiteksti pitää kerrankin paikkansa, Järvelän kirja on todellakin "provosoiva ja leikittelevä". Nyt nimittäin vedetään kansalliselta merkkihenkilöltä kirjaimellisesti housut alas ja paljastetaan vakavahenkisen arkkitehdin olleenkin enemmän uunoturhapuromainen naistennaurattaja. Ja kuka ne kaikki työt sitten teki? Vastaus: Aino. Näin ainakin kirjailijan käsityksen mukaan.

Fiktiivistä elämäkertaromaania lukiessa on lukijan ensin tehtävä sopimus kirjailijan kanssa. Uskonko lukijana tähän tarinaan? Itse en ihan täysillä tohtinut lähteä leikkiin mukaan ja mietin koko romaanin ajan mikä nyt on sitten totta ja mikä ei. Se vaikutti harmillisesti myös lukukokemukseeni, sillä uskon kirjan olevan parempi kuin miksi se minun epäilevän lukijankatseeni alla ylsi.

Ehkä se oli juuri tuo leikittelevä tyyli, jota vierastin. Kirja keskittyi paljolti Alvarin burleskiin henkilöhahmoon, joka synnytti paljon mehukasta tilannekomiikkaa. Nämä kohtaukset varastivat paikoin huomion kirjan parhaalta annilta eli Aallon pariskunnan töiden aikajanan esittelystä. Ja sen Järvelä tekee hyvin! Kirja on todellinen kulttuuriteko, sillä Aino Marsio-Aallosta ei ole pahemmin kirjoitettu muita kuin sivunootteja. 

Jäin myös kaipaamaan syvempää sukellusta Ainon motiiveihin sillä ne jäävät tässä tarinassa hiukan hämäriksi. Järvelä saa minut vakuuttuneeksi siitä, että Ainon intohimo oli talojen piirtäminen. Mutta mikä sai hänet pysymään avioliitossa?Täytyihän hänen jossain vaiheessa miettiä liittonsa järjellisyyttä? Vai menikö työ ja mahdollisuus toimia huipputason arkkutehtuurin parissa sittenkin kaiken muun edelle? 

Järvelä nostaa kirjassaan esille rinnakkaishahmoksi toisen naisarkkitehdin, Wivi Lönnin, jonka Aino tapaa Järvelän romaanissa (tapahtuiko näin myös todellisuudessa, sitä jäin miettimään). Ainon ja Wivin keskusteluissa etualalle nousee naisarkkitehdin sukupuoli - tai sen puuttuminen. 

Sinä lakkasit olemasta nainen sinä päivänä kun astuit Polyteknillisen oppilaitoksen ovista sisään ja menit lukemaan arkkitehtuuria. (---) Me olemme kummajaisia. Hirviöitä.

Arkkitehtuurin miesvalta näkyy yhä edelleen, sillä harvoinpa uutisissa näkee naisarkkitehtien nimiä uusista merkkirakennuksista puhuttaessa. Edelleen taitaa päteä jo Aaltojen aikana vallinnut käytäntö: kaikkiin pariskunnan suunnittelemien talojen kylkiin tuli kyltti, jossa arkkitehdiksi nostettiin vain Alvar.

En siis ihan lämmennyt Ainon tarinalle, mutta kiinnostukseni se herätti ja haluan ehdottomasti tietää lisää Ainon työstä. Ja tästä lähtien aion sanoa Viipurin kirjastosta puhuessani että se on Aino Aallon suunnittelema - hyvällä tuulella ollessani voin toki mainita Alvar Aallon auttaneen suunnittelutyössä.

Jari Järvelä: Aino A. (Tammi 2021)

**

Wivi Lönnistäkin muuten löytyy oma biofiktio, Pirkko Soinisen romaani "Valosta rakentuvat huoneet". Blogikirjoituksessani olen näköjään tuulettanut aika lailla samanlaisia aatoksia kuin tämän Järvelän teoksen kanssa - kirja on hieno perehdytys Lönnin töihin ja uraan, mutta muuten kirja jää vähän pinnalliseksi.

Kommentit

  1. Meillä on Kouvolassa valokuvaseuran kuvaajien pystyttämä valokuvanäyttely Kouvolan Aallot. Kaupungissa on paljon Aallon suunnittelemaa.

    En pidä tästä Järvelän kirjasta sen yliampuvuuden ja näkökulman vuoksi. Samaan aikaan ilmestyi Aaltojen pojan kirja vanhempiensa kirjeenvaihdosta. Kirjeissä näkyy aivan tasavahva pariskunta ja paljon rakkautta.
    Järvelä halusi tietyn painotuksen, minusta hän ei toiminut oikein käyttäessään Aaltojen pariskuntaa sen ilmaisemiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ahaa, tämäpä mielenkiintoinen tieto, haluan kyllä nyt lukea tuon kirjeenvaihtokirjankin! Vaikka en tosiaan Järvelän teosta ihan purematta niellyt niin jäi vähän outo tunne luettuani sen. Että mitenköhän se nyt sitten oikeasti olikaan...

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen vihdoinkin ajantasalla!

  Olen usein sanonut, että tämä minun kirjablogini tulee aina muutaman vuoden viiveellä - ainakin suomalaisen nykykirjallisuuden osalta - koska täkäläiset kirjastot eivät hanki suomenkielistä kirjallisuutta kovinkaan nopeasti. Mutta aloin tässä jokin aika sitten katsella kirjapinojani ja oli todettava, että jotain on tapahtunut! Olen nimittäin lukenut jo aika montakin viime vuonna ilmestynyttä kirjaa ja usein olen ne vain napannut mukaani kirjastossa käydessäni. Täällä kun ei tarvitse kauan jonotella. Huomenna olen palauttamassa kaksi viime vuonna ilmestynyttä, kumpikin omalla tavallaan huippukirjaa. Ensinnäkin: onnittelut itselleni siitä, että olen vihdoinkin lukenut ensimmäisen Katja Kettuni ! Aiemmat yritykset ovat aina jääneet kesken, koska Ketun raadollisen rehevä kieli on ollut minulle liikaa. Taidan olla herkkä lukija... "Erään kissan tutkimuksia" on sekin kielenkäytöltään hyvin rehevää, mutta tarina veti puoleensa sellaisella voimalla etten jaksanut välittää voimasano

Vihdoinkin sain luettua Amélie Nothombia!

  Kirjailija, jota olen aina ihaillut, mutta en koskaan lukenut. Siihen sarjaan lukeutui vielä muutama päivä sitten belgialaissyntyinen, Pariisissa nykyään asuva Amélie Nothomb (s. 1966), jolta ei voi välttyä jos vähääkään liikkuu ranskankielisessä ympäristössä. Nothombilta ilmestyy uusi kirja joka vuosi ja aina siitä kehkeytyy myös jonkinlaista pöhinää. Jostain luin muuten, että Nothomb kirjoittaisi kolme kirjaa vuodessa, joista hän sitten valitsee yhden julkaistavaksi. Se varmaan myös on syy sille, että kirjat ovat aika ohuita. Ja nämä näennäisen ohuet romaanit ovat myös houkuttaneet ostamaan Nothombin teoksia reissuillani,  ajatuksena lukea ne keskitason ranskallani. Mutta aina ne ovat jääneet kesken... Viime viikolla kirjastossa käväistessäni huomasin esille asetetun Nothombin ruotsiksi käännetyn romaanin "Premier sang". En siis koskaan kulje Nothombin ohi häneen tarttumatta, joten lainasin kirjan ja aloin lukea sitä heti matkalla kotiin. Ruotsiksi tarina soljuikin ongelm

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Taukorunoutta etätyöläiselle, kiitos Nobelin

  Viime viikon vietin hyvin nobelimaisissa tunnelmissa. Sain nimittäin vihdoinkin käsiini kirjastosta varaamani tuoreimman Nobel-kirjailijan Louise Glückin runokirjan. Kuten jo ihan tammikuun alussa kerroin, olen nyt rohkaistunut runojen lukijaksi. Luin vuoden alkajaisiksi suomenruotsalaisen näyttelijän Stina Ekbladin muistelmat , joissa hän kertoo omasta runonlukufilosofiastaan. Ekblad on täällä Ruotsissa tunnettu nimenomaan runonlausujana - jos jossakin sellaista tarvitaan niin yleensä se on aina hän. Ja olin aivan pökertynyt pelkästä ajatuksesta kun luin Ekbladin pohdinnan siitä, kuinka runo kuuluu sille, joka sen kullakin hetkellä lukee! Tältä runo kuulostaa, juuri tänään, juuri minun äänelläni - tai kehollani, sillä Ekbladille runon lukeminen on fyysistä toimintaa. No, minähän olen nyt sitten niitä runoja lukenut. Näitä Louise Glückin runoja olen lausunut itselleni ääneen täällä kotona, etätyön lomassa, ikäänkuin taukorunoutena. Tai en nyt suinkaan itselleni, sillä ajatuksissani o