Hyvää Aalto-viikkoa - mutta kumpaa Aaltoa tässä pitäisi juhlistaa?

 

Hyvää alkanutta Alvar Aalto -viikkoa! Viikon aikana Kotkassa järjestetään luentoja, opastettuja kierroksia ja kulttuuritapahtumia. Kotkahan on profiloitunut yhtenä Aalto-kaupungeista siellä sijaitsevan Aaltojen suunnitteleman Sunilan tehdasalueen ansiosta.

Tämä viikko näyttää muuten olevan jokavuotinen tapahtuma, mutta huomasin sen vasta tänä vuonna. Ehkäpä sen vuoksi, että tänä vuonna vietetään "Alvar Aalto 125" -juhlavuotta. Mutta varmasti ennen kaikkea siksi,  että olen juuri lukenut Jari Järvelän romaanin Aino A. ja nyt istun täällä ihan äimänkäkenä. Niin että kuka sen Viipurin kirjaston nyt sitten oikeasti suunnittelikaan...?

Takakannen myyntiteksti pitää kerrankin paikkansa, Järvelän kirja on todellakin "provosoiva ja leikittelevä". Nyt nimittäin vedetään kansalliselta merkkihenkilöltä kirjaimellisesti housut alas ja paljastetaan vakavahenkisen arkkitehdin olleenkin enemmän uunoturhapuromainen naistennaurattaja. Ja kuka ne kaikki työt sitten teki? Vastaus: Aino. Näin ainakin kirjailijan käsityksen mukaan.

Fiktiivistä elämäkertaromaania lukiessa on lukijan ensin tehtävä sopimus kirjailijan kanssa. Uskonko lukijana tähän tarinaan? Itse en ihan täysillä tohtinut lähteä leikkiin mukaan ja mietin koko romaanin ajan mikä nyt on sitten totta ja mikä ei. Se vaikutti harmillisesti myös lukukokemukseeni, sillä uskon kirjan olevan parempi kuin miksi se minun epäilevän lukijankatseeni alla ylsi.

Ehkä se oli juuri tuo leikittelevä tyyli, jota vierastin. Kirja keskittyi paljolti Alvarin burleskiin henkilöhahmoon, joka synnytti paljon mehukasta tilannekomiikkaa. Nämä kohtaukset varastivat paikoin huomion kirjan parhaalta annilta eli Aallon pariskunnan töiden aikajanan esittelystä. Ja sen Järvelä tekee hyvin! Kirja on todellinen kulttuuriteko, sillä Aino Marsio-Aallosta ei ole pahemmin kirjoitettu muita kuin sivunootteja. 

Jäin myös kaipaamaan syvempää sukellusta Ainon motiiveihin sillä ne jäävät tässä tarinassa hiukan hämäriksi. Järvelä saa minut vakuuttuneeksi siitä, että Ainon intohimo oli talojen piirtäminen. Mutta mikä sai hänet pysymään avioliitossa?Täytyihän hänen jossain vaiheessa miettiä liittonsa järjellisyyttä? Vai menikö työ ja mahdollisuus toimia huipputason arkkutehtuurin parissa sittenkin kaiken muun edelle? 

Järvelä nostaa kirjassaan esille rinnakkaishahmoksi toisen naisarkkitehdin, Wivi Lönnin, jonka Aino tapaa Järvelän romaanissa (tapahtuiko näin myös todellisuudessa, sitä jäin miettimään). Ainon ja Wivin keskusteluissa etualalle nousee naisarkkitehdin sukupuoli - tai sen puuttuminen. 

Sinä lakkasit olemasta nainen sinä päivänä kun astuit Polyteknillisen oppilaitoksen ovista sisään ja menit lukemaan arkkitehtuuria. (---) Me olemme kummajaisia. Hirviöitä.

Arkkitehtuurin miesvalta näkyy yhä edelleen, sillä harvoinpa uutisissa näkee naisarkkitehtien nimiä uusista merkkirakennuksista puhuttaessa. Edelleen taitaa päteä jo Aaltojen aikana vallinnut käytäntö: kaikkiin pariskunnan suunnittelemien talojen kylkiin tuli kyltti, jossa arkkitehdiksi nostettiin vain Alvar.

En siis ihan lämmennyt Ainon tarinalle, mutta kiinnostukseni se herätti ja haluan ehdottomasti tietää lisää Ainon työstä. Ja tästä lähtien aion sanoa Viipurin kirjastosta puhuessani että se on Aino Aallon suunnittelema - hyvällä tuulella ollessani voin toki mainita Alvar Aallon auttaneen suunnittelutyössä.

Jari Järvelä: Aino A. (Tammi 2021)

**

Wivi Lönnistäkin muuten löytyy oma biofiktio, Pirkko Soinisen romaani "Valosta rakentuvat huoneet". Blogikirjoituksessani olen näköjään tuulettanut aika lailla samanlaisia aatoksia kuin tämän Järvelän teoksen kanssa - kirja on hieno perehdytys Lönnin töihin ja uraan, mutta muuten kirja jää vähän pinnalliseksi.