Siirry pääsisältöön

Hyvää Aalto-viikkoa - mutta kumpaa Aaltoa tässä pitäisi juhlistaa?

 


Hyvää alkanutta Alvar Aalto -viikkoa! Viikon aikana Kotkassa järjestetään luentoja, opastettuja kierroksia ja kulttuuritapahtumia. Kotkahan on profiloitunut yhtenä Aalto-kaupungeista siellä sijaitsevan Aaltojen suunnitteleman Sunilan tehdasalueen ansiosta.

Tämä viikko näyttää muuten olevan jokavuotinen tapahtuma, mutta huomasin sen vasta tänä vuonna. Ehkäpä sen vuoksi, että tänä vuonna vietetään "Alvar Aalto 125" -juhlavuotta. Mutta varmasti ennen kaikkea siksi,  että olen juuri lukenut Jari Järvelän romaanin Aino A. ja nyt istun täällä ihan äimänkäkenä. Niin että kuka sen Viipurin kirjaston nyt sitten oikeasti suunnittelikaan...?

Takakannen myyntiteksti pitää kerrankin paikkansa, Järvelän kirja on todellakin "provosoiva ja leikittelevä". Nyt nimittäin vedetään kansalliselta merkkihenkilöltä kirjaimellisesti housut alas ja paljastetaan vakavahenkisen arkkitehdin olleenkin enemmän uunoturhapuromainen naistennaurattaja. Ja kuka ne kaikki työt sitten teki? Vastaus: Aino. Näin ainakin kirjailijan käsityksen mukaan.

Fiktiivistä elämäkertaromaania lukiessa on lukijan ensin tehtävä sopimus kirjailijan kanssa. Uskonko lukijana tähän tarinaan? Itse en ihan täysillä tohtinut lähteä leikkiin mukaan ja mietin koko romaanin ajan mikä nyt on sitten totta ja mikä ei. Se vaikutti harmillisesti myös lukukokemukseeni, sillä uskon kirjan olevan parempi kuin miksi se minun epäilevän lukijankatseeni alla ylsi.

Ehkä se oli juuri tuo leikittelevä tyyli, jota vierastin. Kirja keskittyi paljolti Alvarin burleskiin henkilöhahmoon, joka synnytti paljon mehukasta tilannekomiikkaa. Nämä kohtaukset varastivat paikoin huomion kirjan parhaalta annilta eli Aallon pariskunnan töiden aikajanan esittelystä. Ja sen Järvelä tekee hyvin! Kirja on todellinen kulttuuriteko, sillä Aino Marsio-Aallosta ei ole pahemmin kirjoitettu muita kuin sivunootteja. 

Jäin myös kaipaamaan syvempää sukellusta Ainon motiiveihin sillä ne jäävät tässä tarinassa hiukan hämäriksi. Järvelä saa minut vakuuttuneeksi siitä, että Ainon intohimo oli talojen piirtäminen. Mutta mikä sai hänet pysymään avioliitossa?Täytyihän hänen jossain vaiheessa miettiä liittonsa järjellisyyttä? Vai menikö työ ja mahdollisuus toimia huipputason arkkutehtuurin parissa sittenkin kaiken muun edelle? 

Järvelä nostaa kirjassaan esille rinnakkaishahmoksi toisen naisarkkitehdin, Wivi Lönnin, jonka Aino tapaa Järvelän romaanissa (tapahtuiko näin myös todellisuudessa, sitä jäin miettimään). Ainon ja Wivin keskusteluissa etualalle nousee naisarkkitehdin sukupuoli - tai sen puuttuminen. 

Sinä lakkasit olemasta nainen sinä päivänä kun astuit Polyteknillisen oppilaitoksen ovista sisään ja menit lukemaan arkkitehtuuria. (---) Me olemme kummajaisia. Hirviöitä.

Arkkitehtuurin miesvalta näkyy yhä edelleen, sillä harvoinpa uutisissa näkee naisarkkitehtien nimiä uusista merkkirakennuksista puhuttaessa. Edelleen taitaa päteä jo Aaltojen aikana vallinnut käytäntö: kaikkiin pariskunnan suunnittelemien talojen kylkiin tuli kyltti, jossa arkkitehdiksi nostettiin vain Alvar.

En siis ihan lämmennyt Ainon tarinalle, mutta kiinnostukseni se herätti ja haluan ehdottomasti tietää lisää Ainon työstä. Ja tästä lähtien aion sanoa Viipurin kirjastosta puhuessani että se on Aino Aallon suunnittelema - hyvällä tuulella ollessani voin toki mainita Alvar Aallon auttaneen suunnittelutyössä.

Jari Järvelä: Aino A. (Tammi 2021)

**

Wivi Lönnistäkin muuten löytyy oma biofiktio, Pirkko Soinisen romaani "Valosta rakentuvat huoneet". Blogikirjoituksessani olen näköjään tuulettanut aika lailla samanlaisia aatoksia kuin tämän Järvelän teoksen kanssa - kirja on hieno perehdytys Lönnin töihin ja uraan, mutta muuten kirja jää vähän pinnalliseksi.

Tunnisteet:

Kommentit

  1. Marjatta Mentula30/8/23 07:10

    Meillä on Kouvolassa valokuvaseuran kuvaajien pystyttämä valokuvanäyttely Kouvolan Aallot. Kaupungissa on paljon Aallon suunnittelemaa.

    En pidä tästä Järvelän kirjasta sen yliampuvuuden ja näkökulman vuoksi. Samaan aikaan ilmestyi Aaltojen pojan kirja vanhempiensa kirjeenvaihdosta. Kirjeissä näkyy aivan tasavahva pariskunta ja paljon rakkautta.
    Järvelä halusi tietyn painotuksen, minusta hän ei toiminut oikein käyttäessään Aaltojen pariskuntaa sen ilmaisemiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari / Mrs Karlsson lukee30/8/23 11:48

      Ahaa, tämäpä mielenkiintoinen tieto, haluan kyllä nyt lukea tuon kirjeenvaihtokirjankin! Vaikka en tosiaan Järvelän teosta ihan purematta niellyt niin jäi vähän outo tunne luettuani sen. Että mitenköhän se nyt sitten oikeasti olikaan...

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Rakas vihattu lähiöni

Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa. Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista. Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada ky...
14 kommenttia
Lue lisää

Rouva C, oletan?

Aivan ensimmäiseksi tämän lukijan piti päivittää sisäinen kuvansa Minna Canthista. Tiedättehän sen kuvan, jossa Canth istuu musta hattu päässä, suu viivana ja silmissä väsynyt katse. Sen, jossa Canth näyttää jo vanhukselta paitsi että hän ei ollut vanhus eikä koskaan edes yltänyt siihen ikään. Minna Canth kuoli vain 53-vuotiaana! Mutta seitsemän lasta, puolison varhainen kuolema ja taloushuolet olivat vanhentaneet Minnaa auttamattomasti. Minna Rytisalon Minna on nuori tyttö, opettajaseminaarilainen, kihlattu ja sittemmin aviovaimo. Vaimo, josta Ferdinand-puoliso salaa toivoo, että tämä olisi vähän enemmän kuin muut, "tasainen, vähempään tyytyvä". Mutta olihan hän kuitenkin alunperin rakastunut juuri Minnan temperamentiin, älykkyyteen ja nokkeluuteen. "Minä en ole vaimoni vartija", toteaa Ferdinand ja Rytisalo kuvaakin Canthien avioliiton harvinaisen lämpimänä - eikä pelkästään tuon ajan mittapuun mukaan. Rytisalon romaanissa kuvataan hyvin 1800-luvun asennei...
20 kommenttia
Lue lisää

Kevätsukkahousut jalassa matkaan monikielisyyden maailmoihin

  Mielessäni on pyörinyt viime päivinä Sinikka Nopolan pistämätön kirjan nimi "Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla". En ole kyseistä kirjaa (vielä) lukenut, mutta tuo nimi on jäänyt mieleen. Siinä on jotain niin herkullisen suomalaista absurdia huumoria ja sanaleikittelyä. Ja joudun kerta kerran jälkeen toteamaan, että vaikka kuinka opiskelen näitä muita kieliäni ja vaikka pystyn niillä työhommatkin ihan asiallisesti hoitamaan, niin tätä oman kielen tuntua en niihin saa.  Se ei saa kuitenkaan lannistaa vieraiden kielten opiskelua, päinvastoin! Ihmettelyä riittää niissä muissakin kielissä, kuten nyt tässä minulle tällä hetkellä ajankohtaisessa saksan kielessä. Uudet kielet opastavat yllätyksellisille tutkimusmatkoille uusiin maailmoihin. Kuten edellisessä postauksessani mainitsin, nyt ei lueta kirjoja vaan kirjoitetaan lopputyötä. Tämä kevät menee monikielisyyden teorioiden parissa. Tutkielman runko on jo valmis, nyt pistetään paloja paikoilleen.  Ja täytyy sanoa, että tu...
2 kommenttia
Lue lisää

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...
10 kommenttia
Lue lisää

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...
19 kommenttia
Lue lisää