Siirry pääsisältöön

Kielikylpyä ja ruisleipää


Ulkosuomalaisen vuoden kohokohta on jos pääsee kesällä käymään Suomessa. Tänä kesänä olin varannut Suomi-lomaan viikon, jonka vietin Helsingin Vuosaaressa. Lomalla Suomessa tulee aina tietysti ostettua kaikenlaista tuliaista - nyt oli laukussa muun muassa kuusi pakettia uutta "tosi tummaa" ruisleipää, kirpparilta löytynyt Marimekon paita ja niinikään kirpparilöytöinä suomalaista nykykirjallisuutta.

Sillä jos jotain kaipaan täällä uudessa asuinmaassani niin suomen kieltä! Nyt olen sentään sen verran parantanut omaa tilannettani, että olen synnyttänyt lapsen jonka olen opettanut puhumaan sujuvaa suomea. Jonkunhan kanssa minun täytyy päästä höpöttämään äidinkielelläni! Mutta lomaviikkoni pääantia oli se kun sain kuulla suomea ympärilläni. Joka paikassa! Sain oikein kellua ja lillua turvallisessa kielikylvyssä. 

Onneksi olen kuitenkin suomalainen enkä hätkähdä maanmiesteni ja -naisteni käytöksestä. Sillä edelleenkään suomalaiset eivät pahemmin smalltalkaa, hyvä jos ottavat katsekontaktia. Pari kertaa sain ujutettua itseni johonkin vieraaseen keskusteluun mukaan, mutta se vaatii todellista kyynärpäätaituruutta. 

Täällä Ruotsissa olen jo tottunut siihen, että keskusteluihin voi soljua mukaan tyylikkäästi. Ja hissikeskustelu on lähestulkoon pakollinen kuvio täällä! Juuri eilen opin satunnaiselta ruotsalaiselta hissikaveriltani, että alaspäin mennessä pitääkin matkustaa hissillä sillä rappusten alaspäin käveleminen kuluttaa polvia enemmän. Ei niiden hissikeskusteluiden sen kummoisempia tarvitse olla. Ja tämäkin keskustelu ehdittiin käydä yhden kerrosvälin aikana!

Mutta nyt niihin kirjoihin! Olen nimittäin saanut nauttia suloisesta suomenkielestämme myös kotiinpalattuani, sillä kirjoja on mennyt lähes liukuhihnavauhtia. Leena Landerin kirjan tosin luin jo lomaviikollani. 

Landerin 'Käsky' löytyi omasta hyllystä sitä siivotessani, olin sen ostanut jollakin takavuosieni Suomi-lomalla. Tämä Finlandia-ehdokkaanakin ollut kirja vuodelta 2003 ei ollut aikaisemmin lähtenyt käyntiin parista lukuyrityksestä huolimatta. Mutta nyt se vangitsi heti! Mikä lie siinäkin, että jotkut kirjat tarvitsevat sen oman paikkansa ja aikansa. Tämä oli eka Landerini ja todennäköisesti ei viimeinen - 'Käsky' on hieno tarina, jossa on psykologista jännitettä ja mielenkiintoista henkilökuvausta. 

Kirjahyllyä siivotessa löytyi myös Landerin puolison Hannu Raittilan esseekirja 'Ulkona' - sekin jonkun aiemman kirjahamstrauksen satoa. Raittilan teksti muistuttaa tyyliltään kaimansa Mäkelän pohdiskelevia romaaneja. Pidän tällaisesta jutustelevasta tyylistä. Ja erityisesti matkakuvauksista, joita tässä Raittilan kirjassa oli useampikin. Eipähän tarvitse lähteä esimerkiksi Albaniaan, sillä Raittilan raportti kyseisestä maasta on harvinaisen elävä kuvaus maan mentaliteetistä ja tunnelmasta. Näistä matkakuvauksista tulisi kyllä ottaa oppia omaankin reissaamiseen. Silmät ja erityisesti suu auki maailmalla matkatessa, paikallisilta saa ne parhaat anekdootit.

Tällä kertaa mukanani Ruotsiin matkasi useampikin naiskirjailija: Eva Frantzin 'Sinisen huvilan' olisin mielelläni lukenut alkuperäiskielellä suomenruotsiksi, mutta kirja toimi erittäin hyvin käännöksenäkin. Olen lukenut sarjan kakkososan, josta pidin. Tämä ykkösosa taustoittikin nyt enemmän Annan ja Rolfin elämänkäänteitä, tosin kirjat voi helposti lukea itsenäisinä tarinoina. Hyvä juoni ja yllättävä loppu, siitä rutkasti pisteitä!

Heidi Köngäs kuuluu luottokirjailijoihini, jonka kirjoja en varsinaisesti hae mutta jotenkin ne aina tulevat luokseni. Köngäs löytää romaaneihinsa hienoja tarinoita naisista ja hän tuo erityisesti esille naisten historiaa. Köngäksen esikoisromaanissa 'Luvattu' liikutaan vanhassa torpparikulttuurissa ja seurataan nuoren Maija-piian elämää. 

Kirjan alussa Maija on kihloissa Anttinsa kanssa, mutta vajaan kahdensadan sivun aikana ehtii tapahtua mullistavia asioita ja lopussa Maija joutuu kirjaimellisesti tien päälle. Mutta ei hätää, Maija selviää elämässään eteenpäin ja on mukana Köngäksen myöhemmässä romaanissa 'Sandra'.

Riikka Pulkkistakin luen aina kun käsiini saan mutta miksi hänen kirjansa jättävät aina vähän kylmäksi? Pulkkinen on mestari kielikuvien käyttäjä, vaikkakin paikoin ne tuntuvat kovin teennäisiltä. Mutta tätä lukiessani maltoin nyt pysähtyä muutamassa kohtaa, luin jonkun sivun ääneenkin ja sain aluksi kummastelemiani ajatuskaaria avautumaan. Pulkkista lukiessa ei saa olla kiire! Lisäksi kirjassa oli hurja määrä teemoja, jotka olisivat ansainneet enemmän tilaa. Rasismi, muukalaisuus, uskonnollisuus, syömishäiriö...  Tällä kertaa haaviini jäi ennenkaikkea rasismia käsittelevä taso, kiitos tätä kesää 2023 hallinneen rasismikeskustelun.



Leena Lander: Käsky (WSOY 2003)

Hannu Raittila: Ulkona (Siltala 2008)

Eva Franz: Sininen huvila ('Blå villan', suomentanut Ulla Lempinen - Schildts & Söderströms 2017)

Heidi Köngäs: Luvattu (Otava 2000)

Riikka Pulkkinen: Vieras (Otava 2012)

**

Lopuksi vielä pari otosta tämän kesälomani löydöstä, Lammassaaresta:





Kommentit

  1. Minäkään en ihan kaikista Pulkkisen kirjoista perusta, mutta niin vain olen kuitenkin lukenut ne kaikki. Vieras teki tosi ison vaikutuksen vuosia sitten, samoin uusin teos Lumo oli minusta tosi hyvä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pulkkinen on taitava kirjailija ja hän selvästikin asettaa riman korkealle, mutta niihin kirjoihin tulee niin paljon tavaraa että lukijana saan ähkyn... Lumon luen myös ehdottomasti heti kun saan sen käsiini!

      Poista
  2. Mielenkiintoinen tuo huomiosi meidän pysyvästä ominaisuudestamme, tietynlaisesta töykeästä erakkomaisuudesta. Jotta tämän huomaa tarvitaan pitempi aika muualla. Minä huomasin suomalaisten kolean käyttäytymisen ja toisia huomioimattomat ilmeet, kun palasin vuoden reissusta USA:sta vuosikymmeniä sitten. Tämä kuvauksesi toi elävästi mieleen ne tunteet, mitä koin silloin kun siirryin iloisemmasta ja lämpimämmästä kulttuurista omaan hiljaiseen ja vakavaan ympäristöön.
    Kiva että Suomen lomasi oli onnistunut ja löysit noin paljon lukemistakin mukaasi.
    Tuttuja nimiä. Riikka Pulkkista en ole lukenut vuosiin. Nyt voisin taas kokeilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinulla on ollut sitten varmasti vielä suurempi kontrasti! Juurikin nuo toisia huomioimattomat ilmeet... en tulkitse sitä töykeydeksi, ehkä se on arkuutta tai sitten vain "maan tapa". Mutta aika jännä tunne kun Suomeen tullessani muutun yhtäkkiä "näkymättömäksi" - jonoissa etuillaan, ovia ei pidetä auki ja sitten ne hissit, joissa vältellään tiukasti katsekontaktia. Ei uskalleta heittäytyä tilanteeseen ja kohdata ihmisiä, mikä tekisi arjesta niin paljon mukavampaa. Kaksi tällaista yllättävää kohtaamista onneksi osui kuitenkin viikon lomalleni, ne lämmittivät sitäkin enemmän!

      Poista
    2. Joo, se oli vuonna 1971, jolloin Suomi oli itäisen oloinen harmaa maa ja USA karamelli. Yhdistin rennon ystävällisyyden varakkuuteen. No, Suomi on nykyään aika varakas maa, mutta ystävällisyys ei ole kehittynyt samaa vauhtia.

      Poista
  3. Mukava matka- ja kirjaraportti Suomen lomastasi! Valitettavasti tuo suomalaisten katsekontaktin välttely on niin totta ja välittyy tylyytenä, vaikka on useammin ujoutta, niin uskon. Se on muuten juuri se minkä nuorena koin - uutena - Tukholmassa: minut nähtiin. Kuinka iloiseksi siitä tulinkaan, vieläkin muistan sen itsetuntoa vahvistavan vaikutuksen. Niin vaivatonta olisi suoda se ilo kanssaihmisille, mutta ei se meiltä vieläkään tunnu onnistuvan. Murheellista.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avioliitosta, ulkopuolisuudesta ja muukalaisuudesta (ja hieman myös kuningatar Silviasta)

  Tällä viikolla täällä Ruotsissa on juhlistettu kuningasparin kultahääpäivää, joka huipentui eilisen lauantain juhlallisuuksiin. Tavallisen kansalaisen elämään juhla ei ole vaikuttanut, mutta rojalistille on ollut tarjolla roimasti herkkupaloja. Itse en ole rojalisti, vaikkakin toki kiinnostunut kuningashuoneista, mutta lähinnä niiden historiallisen merkityksen vuoksi. Mutta kuten jo olen aiemmin mielipiteeni ilmaissut : sukusiteeseen perustuva valtainstituutio ei mielestäni kuulu nykyaikaan. Kuningatar Silviaa olen tarkkaillut kuitenkin suurella mielenkiinnolla, olemmehan molemmat Ruotsiin tulleita maahanmuuttajia. Omaksi onnekseni tulin maahan ilman sen suurempia paineita; tarkoitus oli tehdä töitä kahdeksan kuukautta ja sitten lähteä takaisin kotiin (tai jonnekin aivan uuteen paikkaan), mutta kohtalo puuttui peliin, niin kuin sanotaan, ja täällä ollaan edelleen. Ruotsi on ollut minulle hyvä paikka elää ja toteuttaa itseäni ja ilokseni olen saanut olla myös avoimesti oma itseni....

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Kuolleen naisen ruumis kauppatavarana

  Olen joskus miettinyt, että entäpä jos minut murhataan. Yhtäkkiä kuvani ja epiteettini "Mari, 54" keikkuisivat jokaisen iltapäivä- ja verkkolehden etusivulla. Viimeiset elintuntini raportoitaisiin minuutin tarkkuudella, murhatapani analysoitaisiin, ruumiinosani kuvailtaisiin kaiken kansan kauhisteltavaksi. Ehkäpä mainittaisiin, että olen yhden lapsen äiti. Sehän myy aina hiukan lisää, jos äiti murhataan. Todennäköisesti tämän enempää ei elämästäni kerrottaisi. Mutta ruumiillani myytäisiin irtopainoksia.  Tämä tuli nyt taas mieleeni kun täällä Ruotsissa menneellä viikolla raportoitiin alkaneesta oikeudenkäynnistä, jossa uhrina oli 21-vuotias tyttö. Jos googlaan tytön nimen ja iän, saan heti esille hänen kuvansa ja kaikki yksityiskohdat tapauksesta. Erikoisen tästä tapauksesta tekee se seikka, että murhasta syytettyinä on kaksi samanikäistä nuorta naista. Esillä on myös kuvia, joissa uhri on yhdessä tulevan murhaajansa kanssa. Murhaajan kasvot on häivytetty, mutta uhrin kasvo...

Poimintoja kesäkirjapinosta - vuoden tähän mennessä paras, yllättävin sekä suurin pettymys

Lomatunnelmissa Nyt on kesä siinä vaiheessa, että loma on juuri alkanut ja edessä on ensimmäinen kesäreissu. Siitä lisää sitten myöhemmin. Mutta ennen kuin katoan lomakirjapinoni kanssa teille tietymättömille, lienee paikallaan käydä lyhyesti läpi mitä kirjapino on tähän mennessä tarjonnut. On hyvä saada lukemani kirjat tänne bloginkin arkistoihin koska, kuten olen jo niin monasti huomannut, muisti on lyhyt. Hämmästyn yhä vain useammin vanhoja blogipostauksiani lukiessani mitä kaikkea on tullutkaan luettua ja mitä ajatuksia kirjat minussa ovat herättäneet. Mukavaa kun saa yllättää itsensä näin jälkikäteen! *** Nautinnollinen elämäkerta taiteilijaparin elämästä ja rakkaudesta Aloitan tämän vuoden toistaiseksi parhaalla kirjalla: Siri Hustvedtin Ghost Stories . Se sai minulta Goodreadsin tilastoihin merkittynä peräti viisi tähteä. Täyttä tähtimäärää en usein anna, mutta tässä kirjassa osui kohdallani kaikki oikeaan: upea tarina ja vieläpä elämäkerta, hienosti kirjoitettu, mielenkiint...

Terveisiä nuoruudesta!

Kun täti-ihminen saa luettavakseen nuoren miehen omaelämäkerrallisen teoksen, reaktiot menevät vuoristorataa. Ihastuksesta hämmästelyyn, naureskelusta ("voi kuule, kun tulet tähän ikään") kunnioitukseen ("vau, että se ymmärtää jo tuossa iässä!"). Päällimmäinen ajatukseni kirjan kannet suljettuani on kuitenkin ihailu siitä kuinka avoimesti Donner kertoo elämästään ja ajatuksistaan. Tunsin lukiessani vahvasti, että kirjailijan ääni on aito ja rehellinen. Donner kutsuu kirjaansa "omaelämäkerralliseksi esseeksi" ja hän kirjoittaa tekstejä 14 eri tunteen inspiroimana. Kappaleiden teemoja ovat esimerkiksi yksinäisyys, häpeä,  katkeruus ja itsekkyys. Donner sekoittaa tekstiinsä sekä hyvin omakohtaisia kokemuksia että yleisempää pohdintaa. Tack vare min ungdom vågar jag leverera förhastade påståenden som jag senare kommer att ångra, men för en stund lever de kanske och skapar något nytt. Välillä tekstissä vilahtaa myös se kuuluisa "virtahepo" ...