Siirry pääsisältöön

Kuolleen naisen ruumis kauppatavarana

 

Olen joskus miettinyt, että entäpä jos minut murhataan. Yhtäkkiä kuvani ja epiteettini "Mari, 54" keikkuisivat jokaisen iltapäivä- ja verkkolehden etusivulla. Viimeiset elintuntini raportoitaisiin minuutin tarkkuudella, murhatapani analysoitaisiin, ruumiinosani kuvailtaisiin kaiken kansan kauhisteltavaksi. Ehkäpä mainittaisiin, että olen yhden lapsen äiti. Sehän myy aina hiukan lisää, jos äiti murhataan. Todennäköisesti tämän enempää ei elämästäni kerrottaisi. Mutta ruumiillani myytäisiin irtopainoksia. 

Tämä tuli nyt taas mieleeni kun täällä Ruotsissa menneellä viikolla raportoitiin alkaneesta oikeudenkäynnistä, jossa uhrina oli 21-vuotias tyttö. Jos googlaan tytön nimen ja iän, saan heti esille hänen kuvansa ja kaikki yksityiskohdat tapauksesta. Erikoisen tästä tapauksesta tekee se seikka, että murhasta syytettyinä on kaksi samanikäistä nuorta naista. Esillä on myös kuvia, joissa uhri on yhdessä tulevan murhaajansa kanssa. Murhaajan kasvot on häivytetty, mutta uhrin kasvot on jätetty näkyville. Hänen kauniit ja hymyilevät kasvonsa myyvät. Murhan tekijällä lienee sen verran enemmän oikeuksia yksityisyyteen, ettei hänen kasvojaan siksi saa paljastaa?

Ja tästäpä pääsenkin sujuvasti tämänkertaiseen kirjaan, norjalaisen Jo Nesbøn vuonna 2007 ilmestyneeseen Lumiukko-dekkariin. Luin sen aikoinaan heti kirjan ilmestyttyä, totesin jännittäväksi mutta aivan liian raa'aksi enkä sen koommin ole palannut Harry Hole-sarjaan. Mutta kun kävin hiihtolomalla Oslossa, kaivoin kotiinpalattuani kirjan hyllystä ja luin sen uudelleen. Jännittävä se on edelleenkin, mutta kirja saa uuden ulottuvuuden kun sen lukee näin #metoo-rajapyykin jälkeen.

Harry Hole saa uuden tapauksen tutkittavakseen, kun Oslossa katoaa perheenäiti jäljettömiin. Hän yhdistää tapauksen nopeasti aikaisempiin, selvittämättömiksi jääneisiin katoamisiin. Kaikki perheenäitejä. Lisäksi rikospaikoilla kummittelee pihalle ilmestynyt lumiukko. 

Tapauksen selvittäminen lähtee nopeasti vyörymään eteenpäin kuin lumipallo. Nesbø on taitava juonenkuljettaja ja cliffhangereiden sirottelija. Hän kuljettaa meitä pitkin Osloa ja välillä käydään Bergenissäkin. 

Sattumoisin näin hiihtolomareissullani harvinaisen paljon Osloa - Harryn rakastetun Rakelin koti sijaitsee Holmenkollenin harjulla, jonne pääsee kätevästi metrolla. Kävin tällä kertaa myös Bygdøyn niemenkärjekkeellä ja juuri siellä tapahtuu suuri osa kirjan tapahtumista. Ajoin jopa samalla bussilinjalla kuin Harry, kun hän lähtee Fram-museolta tavattuaan Rakelin "viimeisen kerran".

Kaiken huipuksi kävin myös kirjassa useaan otteeseen mainitussa Ravintola Schrøderissä, Harryn kantapaikassa. Yksi seurueemme jäsen nimittäin toivoi saavansa maistaa perinteistä norjalaista ruokaa ja google ohjasi meidät - teinimme suureksi järkytykseksi - juuri tänne. Ruoka oli hyvää ja palvelu erinomaista ja ravintolan kanta-asiakkaat luokittelivat meidät hyväntahtoisesti "turisteiksi, jotka haluavat nähdä Harry Holen kantakapakan". Ja olihan se hieno hetki, kun kirjassa mainittiin Harryn istuvan ikkunan viereisessä kantapöydässään ja tiesin täsmälleen mistä pöydästä oli kyse!

Mutta tästäkin huolimatta Lumiukko jää ainoaksi Nesbøn kirjakseni. Kirjassa pilkotaan, paloitellaan ja kidutetaan naisten ruumiita siihen tahtiin, että minulle riittää. Nesbøn puolustuksesi sanottakoon, että kirjassa murhataan myös miehiä, mutta ensin näistä miehistä tehdään persoonia. Heistä kerrotaan huomattavasti enemmän kuin vain nimi ja ikä. 

Oletteko muuten kuulleet kirjapalkinnosta nimeltä Staunch Book Prize? Nyt harmillisesti jo lakkautettu palkinto nosti esille jännityskirjoja, jossa naisia ei "hakata, stalkata, käytetä seksuaalisesti hyväksi, raiskata tai murhata". Jo Nesbø älköön vaivautuko...

Osallistun tällä kirjalla Sadan vuoden kirjahaasteeseen. 2000-luvun alkuvuosina nähtiin Stieg Larssonin Millennium-boomi, johon Jo Nesbø liittyi sujuvasti mukaan. Samalla huomattiin, että jännityskirjoja kirjoittamallahan voi myös rikastua ja yhä useammat naiset ryhtyivät dekkarikirjailijoiksi. Loppu on historiaa, kuten sanotaan...

Kommentit

  1. Kiinnostavaa tuo rinnastus päivän uutisointiin ja murhaajan oikeus yksityisyyteen verrattuna uhriin, huh! Jo Nesbø on minulta jäänyt kokonaan tutustumatta ja juuri tuosta syystä, minkä mainitset, on tuntunut tosi raa'alta, vähän kuin Silta-sarjakin ja muut nordic noirit...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä unohtui tosiaan kommentoida. Siis että uhrin kasvot voidaan näyttää, mutta tekijän peitetään. On kyllä todella omituista kaksinaismoralismia!

      Poista
    2. Ainakin täällä Ruotsissa levitellään surutta uhrin kuvaa, mielestäni siinä pitäisi olla yksityisyyden suoja. Ja mitä nuorempi nainen, sitä enemmän sitä kuvaa käytetään 😟

      Poista
  2. En tiedä onko se yhtään enempää mieltäylentävää (tai ehkä jopa vähemmän) että kuollut mies ei ole millään tavalla kiinnostava, jos kyseinen mies ei ole jollain erityispiirteellään tehnyt itsestään kiinnostavaa (jonka johdosta Nesbonkin täytyy ensin perustella miksi nämä miehet ovat persoonia, että kukaan olisi kiinnostunut), uhriudessakin pitää suoriutua...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Väkivaltaviihteessä vallitsee vahvat stereotypiat 😕

      Poista
  3. Itse olen lukenut tuota Hole-sarjaa. Aloin lukea sitä taannoin, kun siitä niin kohkattiin. Piti ihan tarkistaa ja seuraava kirja tässä sarjassa olisi minulla juuri tämä Lumiukko (olen lukenut siis sarjaa järjestyksessä alusta). Luin pari vuotta sitten sen edellisen sarjan kirjan (Vapahtaja), mutta en ole vielä “ehtinyt” jatkaa sarjaa.

    Minut voisi varmaan ihan rauhassa murhata, kun en ole edes äiti eli ketään ei kiinnosta. Tai sitten otsikot kirkuisivat jotain tyyliin, että “perheetön nainen murhattiin”. Siis niin kuin minulla ei olisi perhettä, vaikkei ole lapsia. Yleinen narratiivi uutisoinnissakin tosiaan on, että jos henkilö on vanhempi, se tuodaan kyllä esille koska siinä on jotain niin paljon traagisempaa kuin jonkun muun kuolemassa. Ellei siis kuollut ole lapsi. En tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella. Ehkä ihan kiva, että jos minut murhattaisiin, niin yleisö voisi huokaista helpotuksesta, kun “eihän sillä ole edes lapsia, niin ei ole niin paha juttu”. :D

    Minulla on tämä Lumiukko (enkuksi) omassa hyllyssäni. Siellä se on odotellut sopivaa aikaa, että jatkan sarjan parissa. Ehkä tänä vuonna voisin jatkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on raakaa peliä, media etsii sen vinkkelin, joka parhaiten myy. Ja jos olet oikein "hyvä" tapaus niin päädyt vielä jonkun true crime -jakson päähenkilöksi 🙄

      Poista
  4. Naiset uhreina herättävät myös perverssiä kiinnostusta. Kääntöpuolena heidän katoamisiinsa ja kuolemiinsa oikeasti paneudutaan, suurin osa miesuhreista painuu unholaan kun eivät ole mediaseksikkäitä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Perverssiksi minäkin sitä kutsun, jossain vaiheessa tuntui että dekkarikirjailijoiden piti keksiä aina vain järkyttävimpiä murhatapoja että erottautuisivat joukosta. Siinä vaiheessa jätin sen genren kokonaan.

      Poista
  5. Minäkin olen huomannut, että dekkareita kirjoitetaan myös siinä mielessä, että ne myyvät, vaikka eivät olisi edes kovin hyviä, kunhan ovat raakoja. Tällä on tehty hallaa koko genrelle.
    Olen pettynyt joka kerta, kun olen lukenut jonkin paljon mainostetun uuden dekkarin, joten näiden kirjojen lukenmine on jäänyt minulla vähälle. Nesbøn kirjoja en ole lukenut.
    Suomalaisista dekkaristeista olen pitänyt Matti Yrjänä Joensuusta ja ulkomaisista Karin Fossumista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin oli nyt pitkä tauko siitä kun viimeksi olin lukenut dekkarin. Tuntuu, että jännitystä on ihan tarpeeksi elämässä kun lukee päivän uutiset :(

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mrs Orwellin näkymätön elämä - eli miten häivytetään nainen historiankirjoista

 Käytiin teinin kanssa hiihtolomalla Lontoossa. Hiihtämään ei sentään päästy, lomasta tuli enemmänkin kevätloma. Mutta olipa hienot neljä päivää, taas. Se kaupunki ei petä vierailijoitaan eivätkä varsinkaan sen asukkaat! Saatiin nauttia jälleen kerran lontoolaisesta asiakaspalvelusta ja smalltalkata ihan sielumme kyllyydestä.  Mikä siinä muuten onkin, että me täällä Pohjolassa niin ihannoimme tätä kasvotonta itsepalvelukulttuuria? Onhan se edullista ja tehokasta, mutta olemme kyllä onnistuneet tehokkaasti eliminoimaan myös kaiken inhimillisen ja kaikki hauskat ja yllättävät kohtaamiset. Siis kaiken sen elämänsuolan!  Mutta nyt asiaan...  ** Kirjallisena seuranani Lontooseen matkusti Anna Funder teoksellaan "Wifedom". Kävin ennen matkallelähtöä aika kovaa jaakobinpainia itseni kanssa, sillä oikeasti olisin halunnut ottaa mukaan ainakin viisi eri kirjaa. Mutta järki voitti, yhden kirjan taktiikalla lähdin matkaan ja se toimi hyvin. Kirja oli tarpeeksi hyvä ja tarpeeksi mielenki

Klassikkohaaste 18 - Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä

  Olen parin viime vuoden aikana tutustunut oikein urakalla saksalaisin klassikoihin. Kiitos siitä kuuluu sattumanvaraiselle neronleimaukselleni, jonka johdosta aloin opiskella yliopistolla  saksan kieltä ja kulttuuria. Ja mitä klassikkoja sieltä onkaan pulpahtanut esiin! Vaikkapa nyt tämä Erich Kästnerin Fabian vuodelta 1931. Täytyy myöntää, että kirjallisuuskurssimme alkaessa Kästnerin teos oli se, jota ehkä kaikkein vähiten odotin. Olihan siellä tarjolla myös Mannia ja Kafkaa. Mutta kurssin lopussa se kirja, joka sitten kuitenkin eniten jäi päätäni vaivaamaan, oli juuri Fabian. Laitetaanpa tähän heti alkuun hyvät uutiset: kirja on suomennettu viime vuonna, joten jos tämän postaukseni jälkeen haluaa tutustua kirjaan tarkemmin siihen löytyy Vesa Tapio Valon tuore (ja hyvä!) suomennos vuodelta 2023 (Aviador). Suomeksi kirja on saanut tarinaa hyvin kuvaavan nimen "Tuuliajolla Berliinissä".  Jakob Fabian on kolmekymppinen kirjallisuustieteilijä, joka elättää itsensä erilaisilla

Kirjavuosi 2023: vanhoja tuttuja, uusia yllätyksiä ja vähän äänikirjojakin!

  Jokohan sitä uskaltaisi summata kirjavuoden 2023 hitit ja hudit? Paljon on tullut luettua, peräti 79 kirjaa ja melkein 20 000 sivua ja joukkoon mahtuu jos jonkinlaista. Tapani mukaan luen erittäin vähän uusia kirjoja, tulen yleensä noin 5-15 vuotta perässä, joten jos haluatte kuulla näkemyksiäni tänä vuonna ilmestyneistä kirjoista kannattaa jäädä seuraamaan tulevien vuosien blogikirjoituksiani... Vuoden rakas jälleennäkeminen on Linda Jakobsonin Kiinaa käsittelevä kirja ' Mureneva muuri ' (Kirjayhtymä 1988). Minulla oli vuosituhannen vaihtuessa jonkinlainen Kiina-kuume, joka tosin lauhtui heti kun pääsin käymään Pekingissä (never again...). Mutta Kiina kiehtoo edelleen maana ja kulttuurina, vaikkakin mieluiten näin turvallisen välimatkan päästä. Jakobsonin kirja on todella sekä viihdyttävä että paljon tietoa antava perusopus, joka kannattaa näköjään pitää visusti hyllyssä jatkossakin. Vuoden hauskin kirja - ja tässä tapauksessa arvaan kirjan olleen myös hauskin kirja kirjoi

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia

Kirjabloggaajien joulukalenteri: 3. luukku - Talvirakkautta ja lahjakirjavinkki!

  Tervetuloa avaamaan kirjabloggaajien joulukalenterin kolmas luukku! Eilinen luukku avautui  Amman kirjablogissa  ja huomisen eli neljännen luukun avaa  Hemulin kirjahylly . Tänä vuonna joulukalenterin kokoamisesta ja visuaalisesta ilmeestä vastaa  Yöpöydän kirjat -blogi . Nyt kun muistelen näitä aikaisempia joulukalentereita niin olen aika monena vuotena tuonut teidät tänne Tukholmaan. Ja se ei ole mikään ihme, sillä tämä nykyinen kotikaupunkini on minulle joulukaupunkien ykkönen. Muistan tarkasti sen hetken kun rakastuin Tukholmaan. Se tapahtui vasta kun olin asunut täällä jo parisen vuotta. Olin itse asiassa aika skeptinen koko kaupunkia kohtaan, olinhan täällä vain muutaman kuukauden töissä ja sitten oli tarkoitus muuttaa takaisin "kotiin", eli Helsinkiin. Mutta elämä tunnetusti yllättää ja muutaman kuukauden mittainen pestini vakinaistui, nyt jo 23 vuoden ajaksi. Olin aluksi erittäin hämmentynyt - eihän minun tänne pitänyt jäädä! Kunnes eräs viisas ja vanhempi ruotsinsu