Siirry pääsisältöön

Kuolleen naisen ruumis kauppatavarana

 

Olen joskus miettinyt, että entäpä jos minut murhataan. Yhtäkkiä kuvani ja epiteettini "Mari, 54" keikkuisivat jokaisen iltapäivä- ja verkkolehden etusivulla. Viimeiset elintuntini raportoitaisiin minuutin tarkkuudella, murhatapani analysoitaisiin, ruumiinosani kuvailtaisiin kaiken kansan kauhisteltavaksi. Ehkäpä mainittaisiin, että olen yhden lapsen äiti. Sehän myy aina hiukan lisää, jos äiti murhataan. Todennäköisesti tämän enempää ei elämästäni kerrottaisi. Mutta ruumiillani myytäisiin irtopainoksia. 

Tämä tuli nyt taas mieleeni kun täällä Ruotsissa menneellä viikolla raportoitiin alkaneesta oikeudenkäynnistä, jossa uhrina oli 21-vuotias tyttö. Jos googlaan tytön nimen ja iän, saan heti esille hänen kuvansa ja kaikki yksityiskohdat tapauksesta. Erikoisen tästä tapauksesta tekee se seikka, että murhasta syytettyinä on kaksi samanikäistä nuorta naista. Esillä on myös kuvia, joissa uhri on yhdessä tulevan murhaajansa kanssa. Murhaajan kasvot on häivytetty, mutta uhrin kasvot on jätetty näkyville. Hänen kauniit ja hymyilevät kasvonsa myyvät. Murhan tekijällä lienee sen verran enemmän oikeuksia yksityisyyteen, ettei hänen kasvojaan siksi saa paljastaa?

Ja tästäpä pääsenkin sujuvasti tämänkertaiseen kirjaan, norjalaisen Jo Nesbøn vuonna 2007 ilmestyneeseen Lumiukko-dekkariin. Luin sen aikoinaan heti kirjan ilmestyttyä, totesin jännittäväksi mutta aivan liian raa'aksi enkä sen koommin ole palannut Harry Hole-sarjaan. Mutta kun kävin hiihtolomalla Oslossa, kaivoin kotiinpalattuani kirjan hyllystä ja luin sen uudelleen. Jännittävä se on edelleenkin, mutta kirja saa uuden ulottuvuuden kun sen lukee näin #metoo-rajapyykin jälkeen.

Harry Hole saa uuden tapauksen tutkittavakseen, kun Oslossa katoaa perheenäiti jäljettömiin. Hän yhdistää tapauksen nopeasti aikaisempiin, selvittämättömiksi jääneisiin katoamisiin. Kaikki perheenäitejä. Lisäksi rikospaikoilla kummittelee pihalle ilmestynyt lumiukko. 

Tapauksen selvittäminen lähtee nopeasti vyörymään eteenpäin kuin lumipallo. Nesbø on taitava juonenkuljettaja ja cliffhangereiden sirottelija. Hän kuljettaa meitä pitkin Osloa ja välillä käydään Bergenissäkin. 

Sattumoisin näin hiihtolomareissullani harvinaisen paljon Osloa - Harryn rakastetun Rakelin koti sijaitsee Holmenkollenin harjulla, jonne pääsee kätevästi metrolla. Kävin tällä kertaa myös Bygdøyn niemenkärjekkeellä ja juuri siellä tapahtuu suuri osa kirjan tapahtumista. Ajoin jopa samalla bussilinjalla kuin Harry, kun hän lähtee Fram-museolta tavattuaan Rakelin "viimeisen kerran".

Kaiken huipuksi kävin myös kirjassa useaan otteeseen mainitussa Ravintola Schrøderissä, Harryn kantapaikassa. Yksi seurueemme jäsen nimittäin toivoi saavansa maistaa perinteistä norjalaista ruokaa ja google ohjasi meidät - teinimme suureksi järkytykseksi - juuri tänne. Ruoka oli hyvää ja palvelu erinomaista ja ravintolan kanta-asiakkaat luokittelivat meidät hyväntahtoisesti "turisteiksi, jotka haluavat nähdä Harry Holen kantakapakan". Ja olihan se hieno hetki, kun kirjassa mainittiin Harryn istuvan ikkunan viereisessä kantapöydässään ja tiesin täsmälleen mistä pöydästä oli kyse!

Mutta tästäkin huolimatta Lumiukko jää ainoaksi Nesbøn kirjakseni. Kirjassa pilkotaan, paloitellaan ja kidutetaan naisten ruumiita siihen tahtiin, että minulle riittää. Nesbøn puolustuksesi sanottakoon, että kirjassa murhataan myös miehiä, mutta ensin näistä miehistä tehdään persoonia. Heistä kerrotaan huomattavasti enemmän kuin vain nimi ja ikä. 

Oletteko muuten kuulleet kirjapalkinnosta nimeltä Staunch Book Prize? Nyt harmillisesti jo lakkautettu palkinto nosti esille jännityskirjoja, jossa naisia ei "hakata, stalkata, käytetä seksuaalisesti hyväksi, raiskata tai murhata". Jo Nesbø älköön vaivautuko...

Osallistun tällä kirjalla Sadan vuoden kirjahaasteeseen. 2000-luvun alkuvuosina nähtiin Stieg Larssonin Millennium-boomi, johon Jo Nesbø liittyi sujuvasti mukaan. Samalla huomattiin, että jännityskirjoja kirjoittamallahan voi myös rikastua ja yhä useammat naiset ryhtyivät dekkarikirjailijoiksi. Loppu on historiaa, kuten sanotaan...

Kommentit

  1. Kiinnostavaa tuo rinnastus päivän uutisointiin ja murhaajan oikeus yksityisyyteen verrattuna uhriin, huh! Jo Nesbø on minulta jäänyt kokonaan tutustumatta ja juuri tuosta syystä, minkä mainitset, on tuntunut tosi raa'alta, vähän kuin Silta-sarjakin ja muut nordic noirit...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä unohtui tosiaan kommentoida. Siis että uhrin kasvot voidaan näyttää, mutta tekijän peitetään. On kyllä todella omituista kaksinaismoralismia!

      Poista
    2. Ainakin täällä Ruotsissa levitellään surutta uhrin kuvaa, mielestäni siinä pitäisi olla yksityisyyden suoja. Ja mitä nuorempi nainen, sitä enemmän sitä kuvaa käytetään 😟

      Poista
  2. En tiedä onko se yhtään enempää mieltäylentävää (tai ehkä jopa vähemmän) että kuollut mies ei ole millään tavalla kiinnostava, jos kyseinen mies ei ole jollain erityispiirteellään tehnyt itsestään kiinnostavaa (jonka johdosta Nesbonkin täytyy ensin perustella miksi nämä miehet ovat persoonia, että kukaan olisi kiinnostunut), uhriudessakin pitää suoriutua...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Väkivaltaviihteessä vallitsee vahvat stereotypiat 😕

      Poista
  3. Itse olen lukenut tuota Hole-sarjaa. Aloin lukea sitä taannoin, kun siitä niin kohkattiin. Piti ihan tarkistaa ja seuraava kirja tässä sarjassa olisi minulla juuri tämä Lumiukko (olen lukenut siis sarjaa järjestyksessä alusta). Luin pari vuotta sitten sen edellisen sarjan kirjan (Vapahtaja), mutta en ole vielä “ehtinyt” jatkaa sarjaa.

    Minut voisi varmaan ihan rauhassa murhata, kun en ole edes äiti eli ketään ei kiinnosta. Tai sitten otsikot kirkuisivat jotain tyyliin, että “perheetön nainen murhattiin”. Siis niin kuin minulla ei olisi perhettä, vaikkei ole lapsia. Yleinen narratiivi uutisoinnissakin tosiaan on, että jos henkilö on vanhempi, se tuodaan kyllä esille koska siinä on jotain niin paljon traagisempaa kuin jonkun muun kuolemassa. Ellei siis kuollut ole lapsi. En tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella. Ehkä ihan kiva, että jos minut murhattaisiin, niin yleisö voisi huokaista helpotuksesta, kun “eihän sillä ole edes lapsia, niin ei ole niin paha juttu”. :D

    Minulla on tämä Lumiukko (enkuksi) omassa hyllyssäni. Siellä se on odotellut sopivaa aikaa, että jatkan sarjan parissa. Ehkä tänä vuonna voisin jatkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on raakaa peliä, media etsii sen vinkkelin, joka parhaiten myy. Ja jos olet oikein "hyvä" tapaus niin päädyt vielä jonkun true crime -jakson päähenkilöksi 🙄

      Poista
  4. Naiset uhreina herättävät myös perverssiä kiinnostusta. Kääntöpuolena heidän katoamisiinsa ja kuolemiinsa oikeasti paneudutaan, suurin osa miesuhreista painuu unholaan kun eivät ole mediaseksikkäitä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Perverssiksi minäkin sitä kutsun, jossain vaiheessa tuntui että dekkarikirjailijoiden piti keksiä aina vain järkyttävimpiä murhatapoja että erottautuisivat joukosta. Siinä vaiheessa jätin sen genren kokonaan.

      Poista
  5. Minäkin olen huomannut, että dekkareita kirjoitetaan myös siinä mielessä, että ne myyvät, vaikka eivät olisi edes kovin hyviä, kunhan ovat raakoja. Tällä on tehty hallaa koko genrelle.
    Olen pettynyt joka kerta, kun olen lukenut jonkin paljon mainostetun uuden dekkarin, joten näiden kirjojen lukenmine on jäänyt minulla vähälle. Nesbøn kirjoja en ole lukenut.
    Suomalaisista dekkaristeista olen pitänyt Matti Yrjänä Joensuusta ja ulkomaisista Karin Fossumista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin oli nyt pitkä tauko siitä kun viimeksi olin lukenut dekkarin. Tuntuu, että jännitystä on ihan tarpeeksi elämässä kun lukee päivän uutiset :(

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Voittiko paras?

  Täällä Ruotsissa yritetään nyt toipua viikonlopun Mello-yllätyksestä. Vilken skräll! Ruotsia edustaa toukokuun Euroviisuissa suomenruotsalainen huumoriryhmä KAJ, jolle ennakkosuosikki Måns Zelmerlöw hävisi loppupeleissä vaivaiset 8 pistettä. Kansan mielipide näyttää olevan syvästi jakautunut. Monet olivat tyytyväisiä - vihdoinkin jotain omaperäistä sen sijaan että oltaisiin taas lähetetty sitä iänikuista sapluunapoppia. Sitä paitsi ihmiset kaipaavat näinä synkkinä aikoina huumoria! Toinen puoli kansasta pitää tulosta häpeällisenä: voittoa ei tällä viisulla tavoitella, tokkopa päästään edes finaaliin. Ja jotkut näkevät synkän tulevaisuuden koko kisalle: kun viime vuonna lähetettiin kaksi norjalaista ja tänä vuonna kolme suomalaista niin mitä ensi vuonna sitten - joukko tanskalaisia? ** Taiteessa on totisesti vaikea kilpailla, samanlaisia keskusteluja herättävät säännöllisesti myös eri kirjapalkinnot. Kuten nyt viimevuotinen saksankielisen alueen suurin kirjapalkinto, Deutscher Buc...

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen r...

Ann Napolitanin "Kaunokaisia" - raportti eletystä elämästä

  Seuraan tiiviisti myös saksankielisiä kirjallisuusmarkkinoita ja huomasin juuri ennakkopostauksen sveitsiläisen Charles Lewinskyn tänä syksynä ilmestyvästä kirjasta "Täuschend echt" (Petollisen todellinen), jossa mainostoimiston copywriter menettää kaiken - työn, rakkauden ja rahat. Hän onnistuu kuitenkin tekoälyn avulla tuottamaan romaanin, "tositarinan", josta tulee suurmenestys. On kuitenkin yksi henkilö, entinen rakastettu, joka tietää että tarina ei ole totta...  Mieltä kutkuttava aihe! Vaikka samalla iskee mieleen ajatus, että kuinkakohan monta tekoälyllä tuotettua romaania tuolla maailmalla jo liikkuukaan? Minulla on itse asiassa jo yksi vahva ehdokas, enkä ole edes yksin epäilykseni kanssa, minkä huomasin kun tutkin asiaa. Kyseessä on ehkä tällä hetkellä kirjasomen eniten hehkutettu kirja, amerikkalaisen Ann Napolitanon "Hello Beautiful" (Kaunokaisia), jonka myös lukupiirimme päätti lukea. Huom! Jos haluat välttää juonipaljastuksia tai jos pidit ...

Kahden kulttuurin lähettiläät - Linn Ullmann ja Ranya ElRamly

Lokakuun lukuhelmiini kuuluvat nämä kaksi tytärten vanhemmistaan kirjoittamaa kirjaa. Toinen tyttärista on Liv Ullmannin ja Ingmar Bergmanin tytär Linn, kahden maan ja kahden kielen kasvatti. Toinen tytär on suomalainen Ranya Paasonen (joka julkaisi esikoiskirjansa tyttönimellään ElRamly), joka kertoo kasvamisesta kahden kulttuurin risteämässä, siinä välitilassa jossa pitää oppia vaikkapa kaksi erilaista tapaa kuoria appelsiini. Luin molemmat kirjat suurella mielenkiinnolla, kotonani on nimittäin kasvamassa tytär, joka kohtaa päivittäin nämä kulttuurien nokkakolarit. Kun isä vaatii, että syntymäpäiväsankarille tarjoillaan ruotsalaiseen tapaan aamupala sänkyyn ja äiti kauhistelee, että ei kai nyt sentään arkisena koulupäivänä. Tai kun jouluaattona klo 15 pitäisi katsoa miljoonien muiden ruotsalaisten tavoin tv:stä Kalle Ankaa samalla kun äiti hoputtaa joulusaunaan. Lisänä vielä kahden kielen lahja - tai taakka, riippuen aina tilanteesta. Linn Ullmann on omien sanojensa mukaan kir...

Päättyvän kirjavuoden kohokohdat sekä mitä odotan uudelta vuodelta

  Nyt pistetään taas päättyvä kirjavuosi pakettiin! Siitä tulikin yllättävän runsas, olen lukenut peräti 92 kirjaa. Ja onnistuin käymään 14 maassa, tosin pääosin liikuin taas täällä Euroopassa. Mutta miehet, ne ne vain loistavat poissolollaan: naiskirjailijoita kertyi 71 ja miehiä vaivaiset 21. Mutta kuten olen jo moneen kertaan todennut: luen kirjoja summamutikassa sen kummemmin suunnittelematta ja nähtävästi mieskirjailijoilla on vaikeuksia herättää huomioni. Yritän taas ensi vuonna tiirailla tarkemmin! Goodsreadsin kirjavuotta tutkiessani mieleen nousivat erityisesti seuraavat kirjat: Sydäntä sykähdyttävä kirja : Anna Funderin Wifedom - Mrs Orwell's Invisible Life oli pitkään vuoden paras lukemani kirja, mutta sitten tuli se Heini Junkkaalan Saisio-opus... Mutta Funderin kirjan päähenkilö, Eileen Blair ei jätä mieltäni rauhaan. Erityisesti mietin sitä, kuinka monta eileenia sitä onkaan maailmanhistoriassa, jotka eivät koskaan saaneet sitä tunnustusta jonka olisivat ansainneet. ...