Siirry pääsisältöön

Löytöretkellä uuteen kieleen

 


Tämä näkymä kohtasi minut aiemmin tällä viikolla kun menin Tukholman yliopistolle kevään ensimmäiseen saksan tenttiini. Upea sää ja kukkivat kirsikkapuut olivat houkutelleet väkeä ulos ja yhtäkkiä huomasin miten hienosti campusalueella on suunniteltu ympäriinsä paikkoja, joissa voi istuskella. Näin jopa erään opiskelijan istumassa kirsikkapuun alla kirja kädessään - todellista yliopistoromantiikkaa!

Monet ovat kysyneet, että miksi juuri saksan kieli? En oikein tiedä itsekään miksi juuri tämä kieli - minua ovat aina kiehtoneet vieraat kielet ja olen käynyt alkeiskursseja ehkä noin kymmenessä kielessä. Uuden kielen oppiminen on kuin oppisi uudestaan lukemaan: alun täysin käsittämättömät kirjainjonot alkavat pikkuhiljaa avautua ja jos tarpeeksi pitkälle jaksaa tavailla, lopulta sanojen takaa avautuu uusi maailma.

Yksi elämäni hienoimmista kokemuksista on se, kuinka parikymmentä vuotta sitten muutin tänne Tukholmaan ja sukelsin ruotsin kieleen. Vaikka osasin ruotsia suomalaisittain keskimääräistä paremmin, oli se kuitenkin kova urakka. Kuuntelin ihmisiä, luin kirjoja ja katsoin televisiota kunnes noin viiden vuoden kuluttua huomasin yhtäkkiä, että osaan uida! Se oli käsittämättön tunne. Että ymmärrän vivahteita ja osaan niitä usein itsekin tuottaa. Osaan jopa ajoittain olla hauska tällä kielellä.

Luin juuri saksan kirjallisuuden kurssille Yoko Tawadan lyhytnovellin 'Von der Muttersprache zur Sprachmutter' ja sain pienen ahaa-elämyksen. Tawada on syntynyt vuonna 1960 Japanissa, jossa hän opiskeli yliopistossa pääaineenaan Venäjän kirjallisuus ja parikymppisenä hän muutti Saksaan. Työskenneltyään ensin isänsä liiketuttavan yrityksessä hän alkoi opiskella Hampurin yliopistossa saksan kirjallisuutta ja aika pian hän alkoi myös kirjoittaa, sekä japaniksi että saksaksi.

Novellikokelmassaan 'Talisman' Tawada kuvaa omaperäisellä tavalla matkaansa saksan kieleen ja kulttuuriin ja lukemani novelli kertoo erityisesti kirjailijan löytöretkestä uuteen kieleen. Suomalaisilla ja japanilaisilla on sama ongelma - meillä ei substantiiveja jaotella eri sukuihin, niinpä saksan kolme eri sukua (der, das, die) on ehkä se suurin kompastuskivi. Itse olen yrittänyt opetella näitä saksan sukuja korvakuulolta, osana itse sanaa mutta Tawadapa keksiikin jännittävän keinon.

Ylipäänsä ajatus siitä, että joku esine olisi mies- tai naissukupuolta on Tawadan mielestä todella outo, mutta hän päättää kuitenkin yrittää omaksua tuon ajatustavan. Hän ottaa esineen käteensä, katsoo sitä ja tuntee sen eri muodot ja mielessään yrittää saada esineeseen uuden ulottuvuuden, joka paljastaisi onko esine 'der' tai 'die'. Tai peräti neutraali 'das'.

Loistava keksintö! Alan itse kokeilla välittömästi tätä ajatusleikkiä, mutta jonkin ajan kuluttua huomaan vain toistavani ikiaikaisia stereotypioita siitä, minkälaisena miehet tai naiset nähdään. Lamppu - die Lampe - pyöreän muotonsa takia tietysti nainen! Jääkaappi - der Kühlschrank - tottakai mies, kylmä ja kova! Lopetan leikin lyhyeen, pohjoismaalaisena feministinä tämä ei tunnu hyvältä...

Mutta sitten se Tawadanin ajatushelmi - Tawadan analysoi miten ihminen on niin kiinni omassa äidinkielessään, että tällainen kielellä leikittely juuri omalla kielellä ei välttämättä onnistu. Mutta uusi, vieras kieli antaa mahdollisuuden ottaa etäisyyttä  ja ikäänkuin mahdollisuuden uuteen lapsuuteen. Ja tässä kohtaa ymmärrän miksi itse rakastan vieraiden kielten opiskelua. Uuden alun mahdollisuus, aivan kuten sain konkreettisesti kokea muuttaessani Tukholmaan. Ehkäpä kaipaan vielä muutamaa uutta ovea, joiden takana odottaa tuntematon maailma. Ilmassa on suuren löytöretken tuntua!

Ja nyt takaisin todellisuuteen ja saksan kielioppiin, jonka tentti odottaa parin viikon päästä. Der, das, die vahvoine ja heikkoine adjektiivintaivutuksineen. Ai niin, yliopisto on tietysti naispuolinen - die Universität - alma mater, tiedon kehto...

PS. Yoko Tawadanin käännetyin kirja 'Etüden im Schnee' löytyy myös suomeksi nimellä 'Muistelmat lumessa' (Fabriikki Kustannus 2019). 



Kommentit

  1. Ihailtavaa. Itse en halua mennä yhtään laajemmalle kielissä, vain syvemmälle siihen yhteen rakkaaseen, englantiin.
    Ruotsiksi olen lukenut viimeksi Alex Schulmanin kauniin isä-muistelman Skynda att älska, kun sitä ei vielä silloin ollut suomeksi ja saksaksi pystyn lukemaan jotain yksinkertaista jos haluan.
    Kielet avaavat maailmoja paremmin kuin mikään muu. Pohjaopintojen päälle vaikka vuosi aidossa ympäristössä, niin siitä pääsee jo hyvään alkuun paikallisten ihmisten ja kulttuurin ymmmärtämisessä.

    Onnea tentteihin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Marjatta!

      Suunnitelmissa on alkaa pikkuhiljaa koluta junalla Saksan eri osia ja kaupunkeja, teen tässä toukokuussa jo pienen testimatkan 😊

      Poista
  2. Hoffentlich hast Du es gut geschafft.. Jostain tuli tuo mieleen, ehkä se ei sovi tähän. Kielet olivat minullekin lempiaineita, mutta italiaan sitten jämähdin vuosikausiksi. Yritin n 10 vuotta sitten aloittaa portugalia, mutta italiabeibini tuli mustasukkaiseksi! En halunnut häivyttää italiaa, se alkoi näyttää ilmeiseltä portugalin opinnoissa. Saksa on jämpti ja selkeäsääntöinen kieli. Eräs italian opettajistani (italialainen siis) hihitteli riemastuneena saksalaisten italian lausumiselle. Bon gorno, sanovat kuulemma.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vielen Dank, Leena!

      Saksa on erittäin jämpti kieli, tykkään erityisesti sen kieliopista 😀

      Italia on upea kieli, ehkä jopa lempikieli kaikista opiskelemistani kielistä!

      Poista
  3. Minäkin pidän kielten opiskelusta, harrastuksena. En pyri noin vaativalle tasolle kuin sinä. Riittää, että osaan tarpeeksi lukeakseni kirjoja! Saksa on mukavan täsmällinen kieli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin on ollut tämä kieltenopiskelu aiemmin enemmän harrastustasolla, mutta se pääsi "retkahtamaan" tässä pandemian aikana - ja oikeastaan ihan vain sen vuoksi, että yliopistot alkoivat tarjota etäopetusta ja huomasin yhtäkkiä että näitä kurssejahan voi suorittaa myös kotoa käsin. Eli jotain hyvää pandemiasta 🙃

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Levoton lukija

  Nyt on taas sellainen hetki, että sanat eivät tunnu riittävän. Ja tämä koskee sekä lukemaani kirjallisuutta että elämää ylipäänsä. Ajatukset ovat Vantaalla ja siellä sattuneessa kouluampumisessa... Tämä postaukseni saa nyt olla pinnan raapaisuja, ohimeneviä ajatuksia, jotka ovat sujahtaneet lukemisteni lomassa. Sillä ajatuksia, niitä on totisesti riittänyt viimeisen parin viikon lukuorgiani tuoksinassa! Pari viikkoa sitten luin peräperää kaksi Juli Zehin ajankohtaista teosta. Saksalainen Zeh on kirjoittanut jo vuosituhannen vaihteesta lähtien, mutta nyt hänen kirjojaan vilahtaa siellä sun täällä. Saksassa Zeh tunnetaan kansalaisaktivistina ja aktivismi näkyy myös selkeästi näissä tuoreimmissa kirjoissa Yli-ihmisiä (Über Menschen, 2021) ja Zwischen Welten (2023, kirjoitettu yhdessä Simon Urbanin kanssa). Jos etsitte ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä, Juli Zeh is your woman! Palaan toivottavasti Juli Zehin maailmaan myöhemmin, tällä hetkellä sen kartoittaminen tuntuu ylivoimaiselta.

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja

Olipa kerran DDR

  Saksan opinnot alkoivat taas yliopistolla ja tein pienen lämmittelykierroksen lukemalla brittiläis-saksalaisen historioitsijan Katja Hoyerin teoksen "Muurin takana. Itä-Saksan historia 1949-90". Kirjaa on kovasti kehuttu, koska se antaa aikaisempaa monipuolisemman kuvan DDR:stä. Itä-Saksaahan muistellaan yleensä lähinnä sen julman Stasi-historian kautta tai sitten naureskellaan hyväntahtoisesti Ostalgia-ilmiölle.  Hoyer tekee kirjassaan vakavan yrityksen antaa DDR:stä tasapainoisemman kuvan. Kaikki ei ollut kurjuutta! Esimerkiksi se seikka, miten naiset ja työläisluokkaan syntyneet lapset saattoivat päästä hyvään työuraan käsiksi, oli monelle elintärkeä asia. Yhdistymisen huumassa unohtui, että monet näistä koulutuksista ja työurista osoittautuivatkin sitten täysin hyödyttömiksi.  Miten kävi kaikille näille elämäntyönsä menettäneille? Siihen ei Hoyerinkaan kirja valitettavasti anna kovin selventävää vastausta, sillä tarina päättyy - monien muiden DDR:stä kertovien kirjojen

Hannu Mäkelä: Onnen maa - L. Onervan elämä ja runot (2007)

Viimeksi lukupiirissä puhuimme runojen lukemisesta. Jotkut hehkuttivat omia suosikkejaan (Södergran, Viita), toiset taas tyrmäsivät runot täysin koska eivät "ymmärrä" niistä mitään. Kuulin itseni yhtäkkiä julistavan itsevarmana, että eihän runoja tarvitse ymmärtää, kunhan vain "antautuu niiden tunnelmaan". Ja pah, nuo sanat olin valmis pyörtämään jo pari päivää myöhemmin. Käsiini osui nimittäin sattumalta Hannu Mäkelän kirja L. Onervan elämästä ja runoudesta jonka luin työreissuni lentomatkoilla. Ja kyllä se vain on niin, että runoista nauttii todella vasta kun ne "ymmärtää". Hannu Mäkelän kirjaa voinkin suositella kaikille "lukisin runoja jos ymmärtäisin"-arkailijoille, tässä on kirja teille! Mäkelä johdattaa meidät lukijat lempeästi mutta päättäväisesti läpi koko L. Onervan elämän selittäen Onervan elämänkaaren vaiheet ja yhdistäen ne samalla Onervan runouteen. Lopputulos on maaginen! Olin todella liikuttunut tämän kirjan luettuani,