Siirry pääsisältöön

Löytöretkellä uuteen kieleen

 


Tämä näkymä kohtasi minut aiemmin tällä viikolla kun menin Tukholman yliopistolle kevään ensimmäiseen saksan tenttiini. Upea sää ja kukkivat kirsikkapuut olivat houkutelleet väkeä ulos ja yhtäkkiä huomasin miten hienosti campusalueella on suunniteltu ympäriinsä paikkoja, joissa voi istuskella. Näin jopa erään opiskelijan istumassa kirsikkapuun alla kirja kädessään - todellista yliopistoromantiikkaa!

Monet ovat kysyneet, että miksi juuri saksan kieli? En oikein tiedä itsekään miksi juuri tämä kieli - minua ovat aina kiehtoneet vieraat kielet ja olen käynyt alkeiskursseja ehkä noin kymmenessä kielessä. Uuden kielen oppiminen on kuin oppisi uudestaan lukemaan: alun täysin käsittämättömät kirjainjonot alkavat pikkuhiljaa avautua ja jos tarpeeksi pitkälle jaksaa tavailla, lopulta sanojen takaa avautuu uusi maailma.

Yksi elämäni hienoimmista kokemuksista on se, kuinka parikymmentä vuotta sitten muutin tänne Tukholmaan ja sukelsin ruotsin kieleen. Vaikka osasin ruotsia suomalaisittain keskimääräistä paremmin, oli se kuitenkin kova urakka. Kuuntelin ihmisiä, luin kirjoja ja katsoin televisiota kunnes noin viiden vuoden kuluttua huomasin yhtäkkiä, että osaan uida! Se oli käsittämättön tunne. Että ymmärrän vivahteita ja osaan niitä usein itsekin tuottaa. Osaan jopa ajoittain olla hauska tällä kielellä.

Luin juuri saksan kirjallisuuden kurssille Yoko Tawadan lyhytnovellin 'Von der Muttersprache zur Sprachmutter' ja sain pienen ahaa-elämyksen. Tawada on syntynyt vuonna 1960 Japanissa, jossa hän opiskeli yliopistossa pääaineenaan Venäjän kirjallisuus ja parikymppisenä hän muutti Saksaan. Työskenneltyään ensin isänsä liiketuttavan yrityksessä hän alkoi opiskella Hampurin yliopistossa saksan kirjallisuutta ja aika pian hän alkoi myös kirjoittaa, sekä japaniksi että saksaksi.

Novellikokelmassaan 'Talisman' Tawada kuvaa omaperäisellä tavalla matkaansa saksan kieleen ja kulttuuriin ja lukemani novelli kertoo erityisesti kirjailijan löytöretkestä uuteen kieleen. Suomalaisilla ja japanilaisilla on sama ongelma - meillä ei substantiiveja jaotella eri sukuihin, niinpä saksan kolme eri sukua (der, das, die) on ehkä se suurin kompastuskivi. Itse olen yrittänyt opetella näitä saksan sukuja korvakuulolta, osana itse sanaa mutta Tawadapa keksiikin jännittävän keinon.

Ylipäänsä ajatus siitä, että joku esine olisi mies- tai naissukupuolta on Tawadan mielestä todella outo, mutta hän päättää kuitenkin yrittää omaksua tuon ajatustavan. Hän ottaa esineen käteensä, katsoo sitä ja tuntee sen eri muodot ja mielessään yrittää saada esineeseen uuden ulottuvuuden, joka paljastaisi onko esine 'der' tai 'die'. Tai peräti neutraali 'das'.

Loistava keksintö! Alan itse kokeilla välittömästi tätä ajatusleikkiä, mutta jonkin ajan kuluttua huomaan vain toistavani ikiaikaisia stereotypioita siitä, minkälaisena miehet tai naiset nähdään. Lamppu - die Lampe - pyöreän muotonsa takia tietysti nainen! Jääkaappi - der Kühlschrank - tottakai mies, kylmä ja kova! Lopetan leikin lyhyeen, pohjoismaalaisena feministinä tämä ei tunnu hyvältä...

Mutta sitten se Tawadanin ajatushelmi - Tawadan analysoi miten ihminen on niin kiinni omassa äidinkielessään, että tällainen kielellä leikittely juuri omalla kielellä ei välttämättä onnistu. Mutta uusi, vieras kieli antaa mahdollisuuden ottaa etäisyyttä  ja ikäänkuin mahdollisuuden uuteen lapsuuteen. Ja tässä kohtaa ymmärrän miksi itse rakastan vieraiden kielten opiskelua. Uuden alun mahdollisuus, aivan kuten sain konkreettisesti kokea muuttaessani Tukholmaan. Ehkäpä kaipaan vielä muutamaa uutta ovea, joiden takana odottaa tuntematon maailma. Ilmassa on suuren löytöretken tuntua!

Ja nyt takaisin todellisuuteen ja saksan kielioppiin, jonka tentti odottaa parin viikon päästä. Der, das, die vahvoine ja heikkoine adjektiivintaivutuksineen. Ai niin, yliopisto on tietysti naispuolinen - die Universität - alma mater, tiedon kehto...

PS. Yoko Tawadanin käännetyin kirja 'Etüden im Schnee' löytyy myös suomeksi nimellä 'Muistelmat lumessa' (Fabriikki Kustannus 2019). 



Kommentit

  1. Ihailtavaa. Itse en halua mennä yhtään laajemmalle kielissä, vain syvemmälle siihen yhteen rakkaaseen, englantiin.
    Ruotsiksi olen lukenut viimeksi Alex Schulmanin kauniin isä-muistelman Skynda att älska, kun sitä ei vielä silloin ollut suomeksi ja saksaksi pystyn lukemaan jotain yksinkertaista jos haluan.
    Kielet avaavat maailmoja paremmin kuin mikään muu. Pohjaopintojen päälle vaikka vuosi aidossa ympäristössä, niin siitä pääsee jo hyvään alkuun paikallisten ihmisten ja kulttuurin ymmmärtämisessä.

    Onnea tentteihin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Marjatta!

      Suunnitelmissa on alkaa pikkuhiljaa koluta junalla Saksan eri osia ja kaupunkeja, teen tässä toukokuussa jo pienen testimatkan 😊

      Poista
  2. Hoffentlich hast Du es gut geschafft.. Jostain tuli tuo mieleen, ehkä se ei sovi tähän. Kielet olivat minullekin lempiaineita, mutta italiaan sitten jämähdin vuosikausiksi. Yritin n 10 vuotta sitten aloittaa portugalia, mutta italiabeibini tuli mustasukkaiseksi! En halunnut häivyttää italiaa, se alkoi näyttää ilmeiseltä portugalin opinnoissa. Saksa on jämpti ja selkeäsääntöinen kieli. Eräs italian opettajistani (italialainen siis) hihitteli riemastuneena saksalaisten italian lausumiselle. Bon gorno, sanovat kuulemma.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vielen Dank, Leena!

      Saksa on erittäin jämpti kieli, tykkään erityisesti sen kieliopista 😀

      Italia on upea kieli, ehkä jopa lempikieli kaikista opiskelemistani kielistä!

      Poista
  3. Minäkin pidän kielten opiskelusta, harrastuksena. En pyri noin vaativalle tasolle kuin sinä. Riittää, että osaan tarpeeksi lukeakseni kirjoja! Saksa on mukavan täsmällinen kieli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin on ollut tämä kieltenopiskelu aiemmin enemmän harrastustasolla, mutta se pääsi "retkahtamaan" tässä pandemian aikana - ja oikeastaan ihan vain sen vuoksi, että yliopistot alkoivat tarjota etäopetusta ja huomasin yhtäkkiä että näitä kurssejahan voi suorittaa myös kotoa käsin. Eli jotain hyvää pandemiasta 🙃

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Sirpaleita Anna-Leena Härkösen elämästä - ja vähän omastanikin...

Nyt se vihdoin tuli! Tilaamani Taskupainos! Kävin hakemassa kirjastosta ja 24 tuntia myöhemmin kirja oli luettu. Olisin lukenut nopeamminkin, jos työt ja kotihommat eivät olisi estäneet. Ja kirja oli muuten aivan liian lyhyt. Anna-Leena Härkösen tarinointia olisin jaksanut vähintään yhtä kauan kuin Pirkko Saisiotakin. Anna-Leena Härkönen on lempikirjailijani ja yksi niitä harvoja joita luen yhä uudestaan. Hän on myös lohtukirjailijani - samalla tavalla kuin makaronilaatikko on lohturuokani, jota pitää saada kun elämä kohtelee kaltoin. Katja Kallion ystävästään kirjoittama muistelmateos on onneksi täysosuma. Kirjan rakenne on tarkoituksella spiraalimainen, ei aikajärjestyksessä kerrottu ja se toimii todella hyvin. Kerronta on tajunnanvirtamaista - ikäänkuin istuisin saman pöydän ääressä kuuntelemassa Härkösen jutustelua.  Kirjan kerronta on puhtaasti Härköstä itseään, sillä Kallio ei tähän kirjaan ole halunnut haastatella muista ihmisiä. " Mua kiinnostaa sun kokemus elämästä. Että ...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Mutta saako näin oikeasti kirjoittaa?

  Tällä kertaa haluan kirjoittaa kahdesta kirjasta, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Molemmissa  on käytetty henkilöhahmoina oikeita historian henkilöitä, mutta kyseiset kirjat eivät ole elämäkertoja vaan fiktion ja faktan sekoituksia. Saksalaisen Daniel Kehlmannin Lichtspiel (suomennettu nimellä Ohjaaja) kertoo mykkäelokuvakauden legendaarisesta elokuvaohjaajasta, W.G. Pabstista. Kirjassa häntä tituleerataan "Greta Garbon löytäjäksi" - väite, joka vetää mutkat suoriksi, sillä ensinhän Garbon löysi Mauritz Stiller . Jo tässä vaiheessa tuntosarveni alkavat väristä... W.G. Pabst palaa epäonnistuneen Hollywood-debyyttinsä jälkeen Eurooppaan, tarkoituksenaan vierailla vanhan äitinsä luona. Saksan poliittinen tilanne on kuitenkin kärjistynyt Pabstin poissaolon aikana ja hän ajautuu natsihallinnon propagandakoneiston sätkynukeksi. Kehlmann kuvaa jännittävästi natsi-Saksassa vallinneita realiteettejä, joiden pohjalta kukin joutui tekemään päätöksensä - olenko mukana vai leiki...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Ranskattaretko eivät muka liho?

  Kävin taas kirpparilla, kukkaruukkuja vain ostamassa, mutta mukaan tuli tietysti myös muutama pokkari. Jotka tosin sitten vien taas luettuani takaisin, tästä paikallisesta kirpparista on tullut itselleni vähän sellainen maksullinen kirjasto. Mutta hyvään tarkoitukseen ne menevät onneksi roposeni. Nyt iski silmään pari ruotsalaista tietokirjaa, joista on niiden ilmestymisen aikoihin kohkattu enemmänkin. Ruotsalainen psykiatri David Eberhard kirjoitti v. 2006 kirjan siitä, miten ruotsalaisista on tullut "turvallisuusnarkomaaneja" (minkä teesin kyllä näin äkkilukemalta allekirjoitan, katsotaan olenko samaa mieltä luettuani koko kirjan). Toisessa kirjassa taas tiedetoimittaja Karin Bojs yhdessä Peter Sjölundin kanssa kertoo mistä ruotsalaiset ovat peräisin. Odotan mielenkiinnolla! Lisäksi löysin vielä yhden Niklas Natt och Dag -dekkarin, joihin olen halunnut tutustua jo kauan. Ja sitten siellä seistä törötti yksi suomenkielinen kirja, joka oli tietysti pakko ottaa, ihan jo pelk...