Siirry pääsisältöön

Syyskuu, syyskuu...minne hänet vei?

 


Hectorin Syyskuu-laulun sanat ovat pyörineet mielessä. Minne minut oikein vei syyskuu...? Korona tuli ja yllätti, hauskojen loppukesän hääjuhlien jälkimaininkina. Alkuosa sairaudesta meni nopeasti ja melko kivuttomasti, mutta sitten tuli yskä. Ja sitä potiessa vierähtikin sitten puoli syyskuuta. Ikkunasta katsoin, että sää oli upea, ihanan aurinkoinen, mutta jalat eivät kantaneet ulos asti.

Samaan syssyyn alkoivat myös kauan odottamani saksan kurssit yliopistolla ja pelästyin jo, että nyt torppaantuivat opiskelut jo alkumetreillä. Mutta kun ottaa yhteyttä opettajiin ja mainitsee taikasanan "covid", niin asiat järjestyvät. Nyt olen jo onneksi taas ajantasalla ja tohdin osallistua zoom-luentoihin jopa kameran kanssa.

Lukeminen ei ole hirveästi maistunut, koska silmiä on särkenyt kovasti. Mutta sain pari kirjaa luettua ja niistä esittelen nyt toisen. Hassu juttu muuten, että tämän ruotsalaisen esikoiskirjailijan Sara Olmanin teoksen huomasin vasta kun siitä kirjoitti Donna mobilen kirjat -blogi, joka oli lukenut kirjan suomennoksen. Kiinnostuin kirjasta välittömästi ja pistin varauksen kirjastoon, jossa kirja olikin luokiteltu nuorten kirjaksi. Senkö takia en ole kirjaa noteerannut ruotsalaisista kirjajutuista?

Kirja on todellakin niin mielenkiintoinen ja sujuvasti kirjoitettu kuin Leena blogissaan kirjoittaa. Tarina on kiinni tässä ajassa ja esittelee kolme nuorta naista, jotka kukin elävät suurkaupunkielämää Tukholmassa. Naiset ovat myös ystäviä keskenään, tai ainakin esittävät olevansa ystäviä. Sillä niinkuin joku heistä itsekin toteaa, eiväthän he edes oikein pidä toisistaan. Ystävyyteen sisältyy myös katkeruuden tunteita siitä, miten itse antaa enemmän kuin lopulta saa toiselta takaisin.

Kirjan henkilöt lyhyesti: Sofia on somaliperheestä kotoisin oleva juristi, joka tekee uraa menestyneessä asianajotoimistossa. Caroline on Sofian opiskelukaveri, joka keskeytti lakiopintonsa ja ryhtyi influensseriksi. Amanda taas on Sofian lapsuudenystävä maaseutukaupungista ja kauppatieteiden opintojen ohella hän viettää rankkaa yöelämää ja suree veljensä itsemurhaa.

Osman ei säästele henkilöhahmojaan! Hän kirjoittaa säälimättömän terävästi näistä itsetietoisista nuorista naisista, jotka pitävät kulissit pystyssä viimeistä hiussuortuvaa myöten. Carolinen instagram-päivitykset eivät sinänsä taida olla edes parodiaa vaan ihan oikeita esimerkkejä elävästä elämästä. Sofian kova ulkokuori suojelee häntä ulkopuolisten katseita vastaan, hän ei anna kenenkään kohdella itseään "rodullistettuna". Amanda ei ehkä pysty peittämään rikkinäistä ulkokuortaan ystäviltään, mutta kotijoukoille hän pitää "kaikki kunnossa"-fasaadin ojennuksessa.

Osman rakentaa tarinasta hienon palapelin, jossa yhtenä suurena osana on juuri naisten lapsuudenperheet ja erityisesti äidit. Näin tarinaan tulee myös aika syvälle luotaava psykologinen ulottuvuus, joka selittää paljolti kunkin naisen rikkinäisyyttä. Kirjan läpi kulkee myös aikataso, joka vihjaa jotain ratkaisevaa tapahtuvan. Ja kuin Titanic matkalla kohti jäävuortaan, myös tämä tarina kulkee kohti päätepistettä nimeltä "Midsommar". Juhannus, josta oli tarkoitus tulla eeppinen instagram-orgia, mutta jonka lukija ymmärtää päättyvän katastrofiin.

Ainoa, johon petyin, oli kirjan loppuratkaisu. Se oli mielestäni liian hätäisesti tehty eikä välttämättä edes kovin uskottava. No, kirjailijalla on tietysti vapaus tehdä sellainen päätös kirjalleen kuin haluaa mutta odotin jonkinlaista psykologista twistiä vielä lopussa sen sijaan, että kirja päättyi perinteisen dekkarimaisesti. 

Mutta joka tapauksessa suosittelen kirjaa, jos on kiinnostunut ruotsalaisesta nykyelämänmenosta. Tai hetkinen, kirjahan kertoo lähinnä Tukholman keskustassa asuvien nuorten aikuisten elämänpiiristä eikä tätä pidä missään nimessä yleistää ruotsalaiseksi sinänsä. 

Ja tämä muuten taitaa olla yksi ruotsalaisuuden nykykirjallisuuden tyypillisistä piirteistä - nuorten aikuisten elämästä kirjoittavat suurkaupungeissa asuvat nuoret. Jäin nyt oikein miettimään, että onko maaseutukaupunkien tai - luoja paratkoon! - maaseudulla asuvien nuorten aikuisten elämästä kirjoitettu yhtään mitään? Lienee syytä alkaa seurata kirjauutisia tästäkin vinkkelistä...

Sara Osman: Allt vi inte sa (Albert Bonniers Förlag 2021)

Kaikki mikä jäi sanomatta (Like 2022)

Kommentit

  1. Aika jännä että on siellä luokiteltu nuortenkirjaksi! En ole meinannut tätä lukea, onkin paljon paljon muuta mitä haluaa ottaa työn alle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, kirjoja niitä riittää ja minusta onkin kiva lukea blogijuttuja sellaisistakin kirjoista, joita ei edes aio itse lukea. Pysyy hyvin perillä mitä kirjoja on ilmestynyt.

      Poista
  2. Nonnii, olipa hyvä että löysit tämän vetävästi kirjoitetun kirjan. En kyllä olisi ajatellut sitä nuorten kirjana, vaikka nuorista naisista kertookin. Olen samaa mieltä kanssasi, että loppu oli jotenkin hieman eriparinen alkuosan kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä oli hauska lukea, kiitos vielä vinkistä!

      Poista
  3. Voihan korona :( Itsekin luulin, ettei tarvitsisi sitä kokea, mutta niin vain muuto tuoksinassa sen “sain” ja aika kauan sai sitä kokea. Minulla pahimpia oireita oli hengitysvaikeudet, jotka huomasi erityisesti liikkuessa. Jopa normaali käveleminen hengästytti vielä viikkoja parantumisen jälkeen. Onneksi sinullakin jo koettelemus ohi! <3

    Osmanin kirjasta en ollut kuullut, mutta nyt kiinnostuin. Minäkin helposti skippaisin kirjan jos se on luokiteltu nuorten kirjaksi. En tiedä onko tuota enkuksi saatavilla, mutta olen menossa pian Suomeen, joten sen voipi laitella listalle!

    Muuten, luen nyt sitä Lea Ypin kirjaa, josta kirjoitit aiemmin. Kirjoituksesi ansiosta se kiilasi lukupinoni kärkeen ja luetun noin sadan sivun perusteella olen pitänyt todella paljon! Kiinnostavaa ja sujuvaa luettavaa ja todellakin paikkaa aukkoja sivistyksessä ainakin minun kohdallani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Korona meni onneksi suht kivuttomasti ohi, mutta puoli syyskuuta hävisi elämästä :(

      Ypin kirjaa olen kyllä suositellut kaikille! Pidän nyös siitä miten hän on rakentanut tarinan oman lapsuudenaikaisen minänsä ympärille, ei mitään jälkimoralisointia vaan ihan rehellinen kuvaus millaista se elämä lapsen näkökulmasta oli.

      Poista
  4. Moni koronan sairastanut tuttu on saanut sen jälkeen pitkäkestoisen yskän. Se on häiritsevää, koska yskivää katsotaan paheksuen. Marraskuun alussa on taas mahdollisuus saada sekä flunssa- että koronarokotus. Kunpa nyt selviäisin sinne asti. En ole vielä sairastanut koronaa ja epäilen, että se voisi olla kaltaisellani raakilla :) keskimääräistä rankempi kokemus.

    Kirja vaikuttaa kiinnostavalta. Kiitos esittelystä, Mari!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä yskä on todella sitkeä! Onneksi voin tehdä etätyötä niin ei tarvitse köhiä tuolla ihmisten ilmoilla.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ruotsalaisia rakastajia, suomalaisia Tukholmassa ja universumin sitkein ötökkä

  Nyt ollaan jo syvällä syksyssä, Tukholmassa on satanut viime päivät kaatamalla ja muutenkin on ankean harmaata. Onneksi pääsin piristämään itseäni pari viikkoa sitten Turun kirjamessuille. Ehdin sinne tosin vain puoleksi päiväksi, mutta ohjelma oli suunniteltu niin sujuvaksi, että sain mahdutettua käyntiini neljä mielenkiintoista keskustelua. Kirjojakin olisin ostanut vaikka kuinka, mutta nämä Tukholman kotikirjastoni ovat taas vaihteeksi kunnostautuneet suomalaisten uutuuskirjojen hankinnassa, joten ei tarvitse enää kantaa Suomesta kirjoja varastoon.  Tässä muutama viime viikkojen kirjastovaraukseni, jotka ylsivät luettujen listalle: Amanda Romare: Halva Malmö består av killar som dumpat mig (Puolet kaupungin miehistä on jättänyt mut, Johnny Kniga 2023) Ensin kirjavinkki täältä Ruotsinmaalta, tai oikeammin Skånesta. Luin kesällä Amanda Romaren uusimman romaanin Judas, jossa hän on pitkän sinkkuajan jälkeen löytänyt vihdoin rakkauden. Ihastuin kirjan huumoriin ja erityises...

Kirjat, nuo elämänlankani

  Luin jostakin, että tällä viikolla tapahtunut syyspäiväntasaus olisi sitten lopullinen piste kesälle. Aurinko lämmittää vielä tänään, mutta on siis vain käännettävä katse kohti syksyä. Paitsi ensin katsotaan vielä vähän taaksepäin: mitä kaikkea tulikaan kesällä luettua. Tässä kolme kirjakohokohtaa: ** Gisèle Pelicot: Hymni elämälle (Et la joi de vivre, 2026) En ollut ensin aikeissa lukea tätä kirjaa, sillä luulin saaneeni jo kaikki tärkeimmät tiedot uutisvirran kautta. Mutta tämä ennakkoluulo osoittautui vääräksi... Gisèle Pelicot on päähenkilö yhdessä tämän vuosituhannen alun tunnetuimmista rikostapauksista. Pelicot'n mies jää kiinni naisen salakuvaamisesta ja kun poliisi alkaa tutkia tarkemmin miehen tallenteita, paljastuu jotain vielä järkyttävämpää: aviomies on kymmenen vuoden ajan huumannut säännöllisesti vaimonsa ja tarjonnut tätä raiskattavaksi. Oikeudenkäynnissä syytettyjen penkillä istuu lopulta viitisenkymmentä miestä. Pelicot'n päätös antaa oikeudenkäynnin olla j...

Karkulahti

Ruotsinsuomalainen kirjailija Tiina Laitila Kälvemark oli minulle jo yhden kirjan verran tuttu, kirjailijan viimeksi ilmestynyt  Seitsemäs kevät  jäi mieleeni vahvana lukukokemuksena. Kun kirjastossa käydessäni silmään osui kirjailijan pari vuotta aiemmin ilmestynyt romaani Karkulahti, aloitin lukemisen sillä varmuudella, että jotain hienoa on varmasti luvassa tämänkin kirjan sivuilla. Ja kyllä! Laitila Kälvemark oli onnistunut luomaan ravisuttavan tarinan  myös tässä aiemmassa romaanissaan. Lähdin lukemaan ilman sen kummempia ennakkotietoja henkilöistä tai tarinasta, mikä osoittautuikin hyväksi taktiikaksi. Yllätyin, liikutuin ja vaikutuin kerta toisensa jälkeen. Tarina kertoo Verasta, joka on tullut Suomeen Venäjältä ankarista oloista ja avioitunut peräkammarinpojan Jaskan kanssa. Venäjälle on jäänyt risainen elämä ja se kaikkein tärkein - poika, Ilja. Nyt hän on miniänä talossa, jota hallitsee elämän myrryttämä anoppi, Elisabeth. Talon ulkoiset puittee...

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja ...