Siirry pääsisältöön

Eve Hietamies: Hammaskeiju (2017)


Onko tämä nyt onnistuneen loman merkki kun lomakirjapinosta häviää opuksia kirja per päivä? Olen tosin onnistunut keräämään kasaan helposti ja nopeasti luettavia kirjoja, kuten nyt tämän Eve Hietamiehen Hammaskeijun. Hietamies on kirjoittanut runsaat 400 sivua aika kevyellä otteella ja paljon olisi ollut tiivistettävää mutta toisaalta, kirjan höpöttelevä tyyli tekee siitä täydellisen lomakirjan. En usein lue ns. viihdekirjoja koska ne ovat niin ennalta-arvattavissa ilman mitään yllätyksiä mutta oma ehdoton paikkansa niillekin löytyy tässä kirjojen universumissa.

Hietamiehen kirjasarjan kolmannessa osassa yksinhuoltaja Antti Pasanen on saanut pidettyä poikansa Paavon hengissä peräti ekaluokkalaiseksi asti vaikka Paavo onkin harvinaisen onnettomuusaltis seitsenvuotias. Koulun aloitus on tuskaa ja Antin on vaikea saada työaikansa sovitettua koulun ja iltapäiväkerhon aikoihin. Lisäksi Antti yksinhuoltajaisänä potee - mielestäni aivan turhaan - alemmuuskompleksia mutta tähänhän kirjan huumori olennaisilta osin juuri perustuu:

Luokassa lapset piirsivät kuvia perheistään, Paavon kanssa oltiin kuvassa kaksistaan jonkunlaiset konekiväärit käsissä. Irja silmäili hetken Paavon tekemää piirustusta ja jatkoi sitten seuraavan pulpetin luo. Teki mieli rynnätä perään selittämään, että kyllä, Paavo Antero Pasanen asui kaksistaan isänsä kanssa, mutta ei, meillä ei käytetty konekiväärejä.

Hietamies nostaa esille paljon hienoja teemoja vaikkakin ne harmittavasti väljehtyvät kaiken huulenheiton ja slapstick-komiikan sekamelskassa. Kirjan ehkä kantavin ajatus on vanhan afrikkalaisen sananparren toteamus, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan kokonainen kylä. Ja Pasasilta löytyykin ympäriltä kadehdittavan laaja turvaverkko, vaikka Antti ei sitä kehtaakaan käyttää niin paljon kuin pitäisi. Mutta kun uupumus iskee ja kaikki muuttuu harmaaksi, kylä rientää apuun eikä maailma kaadukaan. Tässä kohtaa muuten iski naislukijaan pieni epäilyksen piikki - entä jos kirjan yksinhuoltaja olisikin ollut nainen, kuinka paljon ymmärrystä olisi ympäristöltä hertynyt? Olisiko lapsi vain suoraan sijoitettu sijaisperheeseen ja äidin annettu maatua rauhassa sänkynsä pohjalle? No, tämä kertoo ehkä enemmän minun kyynisestä luonteenlaadustani kuin Eve Hietamiehestä kirjailijana...

Kylläpä muuten moneen kertaan siunasin tämän ruotsalaissysteemin Paavon kohelluksia seuratessani. Täällä iltapäiväkerho on lakisääteinen ja meillä on jopa niin hyvä tilanne, että lapsen koulu on vanhan päiväkodin yhteydessä. Meillä ei siis ollut mitään ongelmia kun lapsi aloitti koulun viime syksynä ja yksinäiset iltapäivät tulevat ajankohtaisiksi itse asiassa vasta neljänneltä luokalta. Tämä systeemi olisi kyllä hyvä ottaa Suomessakin käyttöön ja vahvasti epäilen, että juuri tätä keskustelua Eve Hietamies haluaa kirjallaan herättää. 

Kohta tokaluokkalaisen vanhempaa kirjassa naurattivat monet tilanteet juuri tuttuudellaan. Huumori oli paikoin tosin liiaksi pitkitettyä ja monet tilanteet kuin sketsejä Putous-sarjasta  (joka myös mainitaan kirjassa pariinkiin otteeseen). Vähempikin huumori olisi riittänyt ja sen sijaan olisi voinut kehitellä hiukan pidemmälle esimerkiksi Antin äiti-ystävien henkilöhahmoja. Monesti tuli mieleen, että nämä henkilöt sopisivatkin hyvin valkokankaalle. Ai niin, mainitsinko jo, että Antista ja Paavosta kertova elokuva tulee syksyllä ensi-iltaan...

**
Eve Hietamies: Hammaskeiju
Otava 2017

Lainattu kirjastosta

Kommentit

  1. Hienoa, että ilmoittauduit naistenviikolle! Voit linkittää naistenviikkojuttusi tiistaiaamun postaukseeni :)

    Hammaskeiju ilahdutti minua keväällä, se kävi sydämeen ja nauruhermoon. Ja sopii se naistenviikkoonkin - naisen poissaolo tuntuu ytimessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varsinainen naistenviikkopostaukseni tuli valmiiksi viime tipassa, olen koko viikon fiilistellyt nuoruudenaikaisen naisesikuvani parissa :D /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Lomaseurana Floris ja Amélie Nothomb

  Lomatervehdys Ruotsin länsirannikolta, jonne saavuimme eilen. Valitettavasti samaan aikaan paikkakunnalle saapui myös Floris-myrsky, joten tämä ensimmäinen päivä ollaan vietetty sisätiloissa. Tuuli on hirmuinen ja vanha puinen vuokratalomme huojuu ja natisee liitoksissaan.  Mutta ei hätää, tämän päivän seuralaisekseni sain belgialaisen kirjailijan Amélie Nothombin ja hänen uusimman ruotsinnetun teoksensa Psykopomp. Nothombin kirjoja on käännetty suomeksi ja ruotsiksi melko sattumanvaraisesti ja tämä olikin nyt viimeinen lukemani käännös. Eli tästä eteenpäin pitää sitten selviytyä ruostuneella ranskallani. Ja luettavaahan riittää, sillä Nothomb on julkaissut uuden romaanin joka vuosi sitten esikoisensa, joka ilmestyi 1992. Psykopomp on Nothombin henkilökohtaisin teos. Kirja alkaa varhaislapsuuden muistoilla ja ensimmäisestä traumaattisesta kokemuksesta kun Japanissa syntynyt diplomaattiperheen tytär joutuu isänsä asemamaan vaihduttua jättämään rakkaan synnyinmaans...

Rantalomailua ja uusi rohkeampi minä

  Kesän säästä voidaan olla monta mieltä, mutta sitä iloa minulta ei poisteta, että ensimmäinen lomaviikkoni oli oikea rantaloma. Ja vieläpä niissä samoissa maisemissa, joissa tämä maallinen taipaleeni aikoinaan sai alkunsa. Ollaan siis Helsingin Lauttasaaressa. Blogini päivitys on viime viikkoina jäänyt taka-alalle, vaikka ideoita ja ajatuksia on syntynyt ja pari tekstinaloitustakin olen näköjään saanut jo aikaiseksi. Kun lomanalkajaiseksi kasasin yhteen pinoon kaikki keskenolevat kirjani, niitä kertyi peräti 17. Luen sivun sieltä, toisen täältä - päähäni mahtuu juuri nyt vain hajahuomioita. Olen myös huomannut, että hakeudun tällä hetkellä mieluummin elämäkertojen ja tietokirjojen pariin. Fiktio ei jostain syystä sytytä. Olisiko sitten syynä tämä vallitseva maailmantilanne, joka oikeasti alkaa olla jo taruakin ihmeellisempää. Ainoa kirja, jonka olen onnistunut lukemaan loppuun asti viimeisen parin viikon aikana, on Minna Salamin Sensuous Knowledge. Ja nyt olen vahvast...

Lukunautinto, pitkästä aikaa! (Markus Nummi: Käräjät)

Sain pitkästä aikaa kokea oikean lukunautinnon! Mikä sopikin hyvin tähän parhaillaan menevän lukuviikon teemaan "löydä lukufiilis!". Oma salaisuuteni lukufiiliksen takaamiseksi oli pitkä viikonloppu, paksu kirja ja rentouttava miljöö. Tämä yhtälö toteutuu yleensä juuri näin pääsiäisenä - muistan esimerkiksi Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläisen olleen juuri tällainen täysosuma. Olin tässä jo useamman viikon säästellyt kirjastosta varaamaani Markus Nummen Käräjät-teosta, joka tuli sen verran ajoissa, että jouduin sen lainaa jo pari kertaa pidentämään. Mutta aikataulu piti ja ehdin lukea kirjan ennen kuin lopullinen palautuspäivä tuli eteen. Tämä Käräjät tosin oli vähän riskaabeli valinta. Ensinnäkin se on paksu, melkein 600 sivua. En mielelläni ryhdy tällaisiin luku-urakoihin jos ei ole taetta siitä, että kirja on oikeasti hyvä. Siitä kirjan hyvyydestä olin kyllä saanut paljon vinkkejä kirjasomea ja -blogeja selatessani, mutta siitä tuli se toinen mutta... olen aika monta kertaa ...

Ranskattaretko eivät muka liho?

  Kävin taas kirpparilla, kukkaruukkuja vain ostamassa, mutta mukaan tuli tietysti myös muutama pokkari. Jotka tosin sitten vien taas luettuani takaisin, tästä paikallisesta kirpparista on tullut itselleni vähän sellainen maksullinen kirjasto. Mutta hyvään tarkoitukseen ne menevät onneksi roposeni. Nyt iski silmään pari ruotsalaista tietokirjaa, joista on niiden ilmestymisen aikoihin kohkattu enemmänkin. Ruotsalainen psykiatri David Eberhard kirjoitti v. 2006 kirjan siitä, miten ruotsalaisista on tullut "turvallisuusnarkomaaneja" (minkä teesin kyllä näin äkkilukemalta allekirjoitan, katsotaan olenko samaa mieltä luettuani koko kirjan). Toisessa kirjassa taas tiedetoimittaja Karin Bojs yhdessä Peter Sjölundin kanssa kertoo mistä ruotsalaiset ovat peräisin. Odotan mielenkiinnolla! Lisäksi löysin vielä yhden Niklas Natt och Dag -dekkarin, joihin olen halunnut tutustua jo kauan. Ja sitten siellä seistä törötti yksi suomenkielinen kirja, joka oli tietysti pakko ottaa, ihan jo pelk...