Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

 

Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin.

Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi.

Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’.

Etsin oman aamulehteni Dagens Nyheterin arkistoista, milloin Antti Jalava ensimmäisen kerran mainitaan lehden sivuilla. Ensimmäinen maineteko ei suinkaan ollut kirjailijana, vaan urheilijana! Helmikuussa 1963 silloin 14-vuotias Antti Jalava on osallistunut koulumestaruuskilpailuissa luistelun 500 metrin kilpailuun ja tullut sarjassaan kolmanneksi. Lisää urheilumeriittejä tulee tipoitellen pitkin 60-lukua.

Ensimmäinen maininta kirjailijana löytyy vuodelta 1973, jolloin "Västeråsissa asuva Antti Jalava" on voittanut toisen palkinnon sekä 5000 kruunua ”Läsa-lätt”-kirjoituskilpailussa kirjallaan ’Matti’. Lehti julkaisee kirjasta myöhemmin jutun, jossa on myös haastateltu itse kirjailijaa. Siinä Jalava kertoo, kuinka hän harrasti paljon kilpaurheilua, kunnes hän eräänä päivänä vain totesi sen olevan merkityksetöntä.

Sen sijaan Jalava alkaa lukea kirjoja ja opiskella. Hän lukee paljon poliittista kirjallisuutta ja kertoo kirjojen avulla ymmärtäneensä, miksi ”isällä oli aina päänsärkyä, miksi hänellä oli keuhkosairaus, syyt olivat pohjimmiltaan poliittisia”. Kirja oli kirjoitettu helpolla ruotsinkielellä, sillä ei pelkästään lapset ole niitä, joiden on vaikea lukea, kuten lehti mainitsee ja lisää, että Jalavan äiti ei koskaan oppinut ruotsia.

Jo tässä esikoiskirjassaan Jalava tuo esille vahvasti kieli-identiteetin ja mitä oman kielen unohtaminen tekee ihmiselle. Tämän ongelman hän sittemmin nostaa kantavaksi teemaksi romaanissaan ’Asfaltblomman’, joka on vahvasti autofiktiivinen. Romaanin päähenkilö on Erkki Kataja, erilaisia hanttitöitä tekevä suomalaissiirtolaisten lapsi, joka yrittää elvyttää suomenkieltään lukemalla klassista suomalaista kirjallisuutta. Mutta kieli ei riitä: oma äidinkieli on unohtunut samalla kun uusi kieli tuntuu vain kuorelta, ei aidolta. Mutta Erkki alkaa kirjoittaa siitä huolimatta romaania – ruotsiksi – siirtolaispojasta Hannusta, joka etsii omaa identiteettiään ja kieltään, ja joka Erkin (ja Jalavan) tavoin myös kirjoittaa.

Toinen päähenkilö on Sirkka, joka on kadottanut itsensä täysin. Hän ei osaa suomea samalla kun hänen ruotsinkielensä on köyhää ja alatyylistä. Sirkka häpeää äitiänsä, joka puhuu ruotsia vahvalla suomalaisaksentilla. Hän lyöttäytyy yhteen Erkin kanssa ja pari viettää muutaman viinanhuuruisen ja väkivaltaisen kuukauden yhdessä. Rakkaudesta tai intohimosta ei ole kyse, Erkkiä masentaa nähdä Sirkan alennustila ja hän yrittää päästä tytöstä eroon.

Mutta jokin yhteenkuuluvaisuuden tunne saa Erkin jatkamaan yhdessä elämistä, ehkä toive siitä, että Sirkkakin löytäisi vihdoin omat juurensa. Yhdessä romaanin avainkohtauksista Erkki esimerkiksi ilahtuu, kun näkee Sirkan tavailevan Kiven ”Seitsemää veljestä”, mutta Sirkan kielitaito ei riitä tekstin ymmärtämiseen.

Uskon Jalavan kirjoittaneen Sirkan henkilöhahmon näyttääkseen mitä tapahtuu, kun ihmisellä ei ole kieltä eikä juuria. Sirkka kärsii pahoista mielenterveysongelmista eikä näe minkäänlaista tulevaisuutta itselleen. Hän ei näe mitään mieltä hakea jotain "yhdentekevää" työtä vaan ansaitsee elantonsa prostituoituna. Sisällä yhä kasvava aggressio purkautuu säännöllisin väliajoin, kunnes Sirkka yrittää itsemurhaa ja pääsee kirjan lopussa sairaalahoitoon. Samalla Erkkikin ”vapautuu” ja hän lähtee veljensä luokse, pois Tukholmasta.

”Asfalttikukka” on rankka, lähes inhorealistinen kertomus, mutta jos pystyy katsomaan kovan pinnan alle, näkee sen todellisen surun ja murheen, josta Jalava kirjoittaa. Itseäni kosketti erityisesti kohta, jossa Jalava kertoo suomalaislapsista, jotka tahtomattaan repäistiin juuriltaan ja istutettiin vieraaseen kieliympäristöön. ”Mitä varten me tultiin tänne! Miksi me ei voida mennä takaisin kotiin!” Mitä tunteita kokee lapsi, kun opettaja ottaa kynän kädestä, jos lapsi kirjoittaa suomea. Kun omasta kielestä on tullut yhtäkkiä rumaa ja häpeällistä.

Näitä lapsia olen tavannut täällä nyt 20 vuotta elettyäni. He ovat jo eläkeläisiä ja monet heistä ovat edelleen kahden kielen välissä. He ilahtuvat, kun aloitan keskustelun suomeksi, mutta aika usein keskustelun kieli täytyy vaihtaa ruotsiksi. Omien lastenlastensa kanssa he puhuvat yleensä ruotsia.

Luin ”Asfalttikukan” Saarikosken suomennoksena, sillä kirjastosta ei löytynyt kirjan alkuperäistä ruotsinkielistä versiota. Saarikoskea suomentajana on suomittu useasti, kielen mestari kun ei aina malttanut pitää huolta alkuperäisen ajatuksen välittymisestä. Tässäkin suomennoksessa se aiheutti minulle päänvaivaa: Erkki ja Sirkka muuttavat erään leskirouvan talon yläkertaan alueelle, jonne kuljetaan ”pendelijunalla, parikymmentä kilometriä stadista etelään". Mutta asunnon ikkunoista näkyy Saarikosken mukaan meri, enkä saa millään päähäni, miten se voisi olla kyseisellä alueella mahdollista. Mutta eräs Goodreadsin lukijoista on huomannut saman ja arvaa kyseessä olleen käännösvirheen, ruotsin ”sjö” kun voi tarkoittaa sekä merta että järveä.

Toivottavasti saan vielä käsiini Jalavan alkuperäisen romaanin, jonka hän siis surukseen joutui kirjoittamaan muulla kuin äidinkielellään. Tai kuten Jalava itse toteaa: "Onnettomien olosuhteiden vuoksi kirjoitan kirjani ruotsiksi".

”Silloin en sitä tiennyt mutta nyt tiedän, ihminen voi mennä meren yli ja vuorten, juuri siksi elämä on niin kummaa ja suurta. Ja ehkä joskus käy niin että minäkin voin siitä suuresta löytää paikan missä voin nauraa ja tuntea itseni aidoksi, missä todella voin olla.”

Antti Jalava: Asfaltblomman (1980)

Suomennettu 1981: Asfalttikukka (Pentti Saarikoski)

Kirjoitukseni on osa kirjabloggaajien klassikkohaastetta, joka järjestetään nyt 14. kerran. Haastetta emännöi tällä kertaa Kartanon kruunaamaton lukija-blogin Elegia.