Siirry pääsisältöön

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

 


Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin.

Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi.

Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’.

Etsin oman aamulehteni Dagens Nyheterin arkistoista, milloin Antti Jalava ensimmäisen kerran mainitaan lehden sivuilla. Ensimmäinen maineteko ei suinkaan ollut kirjailijana, vaan urheilijana! Helmikuussa 1963 silloin 14-vuotias Antti Jalava on osallistunut koulumestaruuskilpailuissa luistelun 500 metrin kilpailuun ja tullut sarjassaan kolmanneksi. Lisää urheilumeriittejä tulee tipoitellen pitkin 60-lukua.

Ensimmäinen maininta kirjailijana löytyy vuodelta 1973, jolloin "Västeråsissa asuva Antti Jalava" on voittanut toisen palkinnon sekä 5000 kruunua ”Läsa-lätt”-kirjoituskilpailussa kirjallaan ’Matti’. Lehti julkaisee kirjasta myöhemmin jutun, jossa on myös haastateltu itse kirjailijaa. Siinä Jalava kertoo, kuinka hän harrasti paljon kilpaurheilua, kunnes hän eräänä päivänä vain totesi sen olevan merkityksetöntä.

Sen sijaan Jalava alkaa lukea kirjoja ja opiskella. Hän lukee paljon poliittista kirjallisuutta ja kertoo kirjojen avulla ymmärtäneensä, miksi ”isällä oli aina päänsärkyä, miksi hänellä oli keuhkosairaus, syyt olivat pohjimmiltaan poliittisia”. Kirja oli kirjoitettu helpolla ruotsinkielellä, sillä ei pelkästään lapset ole niitä, joiden on vaikea lukea, kuten lehti mainitsee ja lisää, että Jalavan äiti ei koskaan oppinut ruotsia.

Jo tässä esikoiskirjassaan Jalava tuo esille vahvasti kieli-identiteetin ja mitä oman kielen unohtaminen tekee ihmiselle. Tämän ongelman hän sittemmin nostaa kantavaksi teemaksi romaanissaan ’Asfaltblomman’, joka on vahvasti autofiktiivinen. Romaanin päähenkilö on Erkki Kataja, erilaisia hanttitöitä tekevä suomalaissiirtolaisten lapsi, joka yrittää elvyttää suomenkieltään lukemalla klassista suomalaista kirjallisuutta. Mutta kieli ei riitä: oma äidinkieli on unohtunut samalla kun uusi kieli tuntuu vain kuorelta, ei aidolta. Mutta Erkki alkaa kirjoittaa siitä huolimatta romaania – ruotsiksi – siirtolaispojasta Hannusta, joka etsii omaa identiteettiään ja kieltään, ja joka Erkin (ja Jalavan) tavoin myös kirjoittaa.

Toinen päähenkilö on Sirkka, joka on kadottanut itsensä täysin. Hän ei osaa suomea samalla kun hänen ruotsinkielensä on köyhää ja alatyylistä. Sirkka häpeää äitiänsä, joka puhuu ruotsia vahvalla suomalaisaksentilla. Hän lyöttäytyy yhteen Erkin kanssa ja pari viettää muutaman viinanhuuruisen ja väkivaltaisen kuukauden yhdessä. Rakkaudesta tai intohimosta ei ole kyse, Erkkiä masentaa nähdä Sirkan alennustila ja hän yrittää päästä tytöstä eroon.

Mutta jokin yhteenkuuluvaisuuden tunne saa Erkin jatkamaan yhdessä elämistä, ehkä toive siitä, että Sirkkakin löytäisi vihdoin omat juurensa. Yhdessä romaanin avainkohtauksista Erkki esimerkiksi ilahtuu, kun näkee Sirkan tavailevan Kiven ”Seitsemää veljestä”, mutta Sirkan kielitaito ei riitä tekstin ymmärtämiseen.

Uskon Jalavan kirjoittaneen Sirkan henkilöhahmon näyttääkseen mitä tapahtuu, kun ihmisellä ei ole kieltä eikä juuria. Sirkka kärsii pahoista mielenterveysongelmista eikä näe minkäänlaista tulevaisuutta itselleen. Hän ei näe mitään mieltä hakea jotain "yhdentekevää" työtä vaan ansaitsee elantonsa prostituoituna. Sisällä yhä kasvava aggressio purkautuu säännöllisin väliajoin, kunnes Sirkka yrittää itsemurhaa ja pääsee kirjan lopussa sairaalahoitoon. Samalla Erkkikin ”vapautuu” ja hän lähtee veljensä luokse, pois Tukholmasta.

”Asfalttikukka” on rankka, lähes inhorealistinen kertomus, mutta jos pystyy katsomaan kovan pinnan alle, näkee sen todellisen surun ja murheen, josta Jalava kirjoittaa. Itseäni kosketti erityisesti kohta, jossa Jalava kertoo suomalaislapsista, jotka tahtomattaan repäistiin juuriltaan ja istutettiin vieraaseen kieliympäristöön. ”Mitä varten me tultiin tänne! Miksi me ei voida mennä takaisin kotiin!” Mitä tunteita kokee lapsi, kun opettaja ottaa kynän kädestä, jos lapsi kirjoittaa suomea. Kun omasta kielestä on tullut yhtäkkiä rumaa ja häpeällistä.

Näitä lapsia olen tavannut täällä nyt 20 vuotta elettyäni. He ovat jo eläkeläisiä ja monet heistä ovat edelleen kahden kielen välissä. He ilahtuvat, kun aloitan keskustelun suomeksi, mutta aika usein keskustelun kieli täytyy vaihtaa ruotsiksi. Omien lastenlastensa kanssa he puhuvat yleensä ruotsia.

Luin ”Asfalttikukan” Saarikosken suomennoksena, sillä kirjastosta ei löytynyt kirjan alkuperäistä ruotsinkielistä versiota. Saarikoskea suomentajana on suomittu useasti, kielen mestari kun ei aina malttanut pitää huolta alkuperäisen ajatuksen välittymisestä. Tässäkin suomennoksessa se aiheutti minulle päänvaivaa: Erkki ja Sirkka muuttavat erään leskirouvan talon yläkertaan alueelle, jonne kuljetaan ”pendelijunalla, parikymmentä kilometriä stadista etelään". Mutta asunnon ikkunoista näkyy Saarikosken mukaan meri, enkä saa millään päähäni, miten se voisi olla kyseisellä alueella mahdollista. Mutta eräs Goodreadsin lukijoista on huomannut saman ja arvaa kyseessä olleen käännösvirheen, ruotsin ”sjö” kun voi tarkoittaa sekä merta että järveä.

Toivottavasti saan vielä käsiini Jalavan alkuperäisen romaanin, jonka hän siis surukseen joutui kirjoittamaan muulla kuin äidinkielellään. Tai kuten Jalava itse toteaa: "Onnettomien olosuhteiden vuoksi kirjoitan kirjani ruotsiksi".


”Silloin en sitä tiennyt mutta nyt tiedän, ihminen voi mennä meren yli ja vuorten, juuri siksi elämä on niin kummaa ja suurta. Ja ehkä joskus käy niin että minäkin voin siitä suuresta löytää paikan missä voin nauraa ja tuntea itseni aidoksi, missä todella voin olla.”


Antti Jalava: Asfaltblomman (1980)

Suomennettu 1981: Asfalttikukka (Pentti Saarikoski)


Kirjoitukseni on osa kirjabloggaajien klassikkohaastetta, joka järjestetään nyt 14. kerran. Haastetta emännöi tällä kertaa Kartanon kruunaamaton lukija-blogin Elegia.




Kommentit

  1. Oi että. Tämä on minulle entuudestaan vieras teos mutta kuulostaa hyvin kiinnostavalta. Minusta juuri tuo kielen merkitys ja siihen suhtautuminen on mielenkiintoista. Historia ei siinä suhteessa ole useinkaan kaunis.
    Kiitos kirjavinkistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kielipuolisuus on suuri tragedia ruotsinsuomalaisten historiassa ja se värittää yhä elämää. Minulla on ollut useampikin työtoveri, jotka eivät ole saaneet oppia vanhempiensa suomen kieltä ja joilta on jäänyt näin juuret rikkinäisiksi.

      Poista
  2. Olen lukenut Alakosken ja Hetekivi Olssonin teokset. Jalavalta en ole lukenut mitään. Kiitos lukuvinkistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on vielä tuo Hetekivi Olssonin tuotanto lukematta, Alakoskea olen lukenut. Mutta masentaa se, miten rankkoja nämä kirjat ovat. Eihän se voinut pelkkää kurjuutta olla...?

      Poista
  3. Antti Jalavasta en muista kuulleeni, mutta kiinnostus heräsi nyt oitis. Kieli ja identiteetti kiinnostavat. Suomalaistaustailla ei tainnut olla helppo sopeutua Ruotsiin. Tietysti sekin vaikuttaa, miksi on lähdetty. Olen tuon mainitsemasi Alakosken Sikalat lukenut ja se oli melko raadollista luettavaa.

    Harmi, ettei minulta enää taivu ruotsiksi lukeminen. Tämä Asfalttikukka voisi periaatteessa olla kivempi lukea ruotsiksi erityisesti siksi, että Saarikosken käännös ei innosta. Olkoon millainen sanataituri, niin hänen kielitaitonsa (ainakaan englannin-, ruotsin kielestä en tiedä) ei käsittääkseni kummoinen ollut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Raadollista luettavaa oli tämäkin :( Ja ikävä kyllä, juuri tällaiset raadolliset kirjat suomalaisista kiinnostavat myös ruotsalaisia, saavatko he sitten näin ennakkoluuloihinsa vahvistusta?

      Heh, aion ehdottomasti hankkia käsiini myös Jalavan alkuperäisen ruotsinkielisen tekstin, tässä versiossa oli liikaa Saarikoskea mukana :)

      Poista
  4. Tämä onkin minulle ihan uusi tuttavuus! Alkoi kyllä vähäsen kiinnostaa myös tuon mielenterveysteeman takia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on vähän sellainen unohdettu klassikko siellä Suomen puolella, mutta ruotsinsuomalaisille tärkeä kirja edelleen!

      Poista
  5. Ruotsalaisille ei ehkä yleisesti kolahtanut Anna Takasen isänsä lapsuudesta ja varttumisesta kirjoittama kirja Sinä olit suruni (Sorgen som blev)? Takasen isä jäi sotalapsena Ruotsiin ollessaan 3-vuotias ja unohti suomen kielen. Hän palasi Suomeen katsomaan Suomen-perhettään ollessaan 17-vuotias.... Anna Takanen tottui matkustamaan Suomeen katsomaan perhettä jonka kanssa yhteistä kieltä ei ollut... Isä vastusti aluksi kirjan kirjoittamista, mutta monelle sotalapselle kirja ja senteatteriversio olivat katarttisia kokemuksia. Tuuli

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin taisi käydä, luulen että kirjan suurin yleisö löytyy ruotsinsuomalaisista. Kävin itsekin kuuntelemassa Takasta, kun hän kävi puhumassa kirjastaan täällä meidän lähikirjastossa. Pienestä yleisöstä ainakin puolet oli suomalaisia :) Takanen on tehnyt kirjasta myös teatteriversion, jonka kanssa on nyt kiertänyt pitkin Ruotsia, siitäkään en ole tainnut nähdä yhden yhtä lehtijuttua.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lomaseurana Floris ja Amélie Nothomb

  Lomatervehdys Ruotsin länsirannikolta, jonne saavuimme eilen. Valitettavasti samaan aikaan paikkakunnalle saapui myös Floris-myrsky, joten tämä ensimmäinen päivä ollaan vietetty sisätiloissa. Tuuli on hirmuinen ja vanha puinen vuokratalomme huojuu ja natisee liitoksissaan.  Mutta ei hätää, tämän päivän seuralaisekseni sain belgialaisen kirjailijan Amélie Nothombin ja hänen uusimman ruotsinnetun teoksensa Psykopomp. Nothombin kirjoja on käännetty suomeksi ja ruotsiksi melko sattumanvaraisesti ja tämä olikin nyt viimeinen lukemani käännös. Eli tästä eteenpäin pitää sitten selviytyä ruostuneella ranskallani. Ja luettavaahan riittää, sillä Nothomb on julkaissut uuden romaanin joka vuosi sitten esikoisensa, joka ilmestyi 1992. Psykopomp on Nothombin henkilökohtaisin teos. Kirja alkaa varhaislapsuuden muistoilla ja ensimmäisestä traumaattisesta kokemuksesta kun Japanissa syntynyt diplomaattiperheen tytär joutuu isänsä asemamaan vaihduttua jättämään rakkaan synnyinmaans...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Rantalomailua ja uusi rohkeampi minä

  Kesän säästä voidaan olla monta mieltä, mutta sitä iloa minulta ei poisteta, että ensimmäinen lomaviikkoni oli oikea rantaloma. Ja vieläpä niissä samoissa maisemissa, joissa tämä maallinen taipaleeni aikoinaan sai alkunsa. Ollaan siis Helsingin Lauttasaaressa. Blogini päivitys on viime viikkoina jäänyt taka-alalle, vaikka ideoita ja ajatuksia on syntynyt ja pari tekstinaloitustakin olen näköjään saanut jo aikaiseksi. Kun lomanalkajaiseksi kasasin yhteen pinoon kaikki keskenolevat kirjani, niitä kertyi peräti 17. Luen sivun sieltä, toisen täältä - päähäni mahtuu juuri nyt vain hajahuomioita. Olen myös huomannut, että hakeudun tällä hetkellä mieluummin elämäkertojen ja tietokirjojen pariin. Fiktio ei jostain syystä sytytä. Olisiko sitten syynä tämä vallitseva maailmantilanne, joka oikeasti alkaa olla jo taruakin ihmeellisempää. Ainoa kirja, jonka olen onnistunut lukemaan loppuun asti viimeisen parin viikon aikana, on Minna Salamin Sensuous Knowledge. Ja nyt olen vahvast...

Onnea Viron kirjallisuus 500 vuotta! - Klassikkohaaste #20

  Tämänkertaisen klassikkohaasteen omistan Viron kirjallisuudelle. Ja ajankohta sopii täydellisesti, sillä eilen - kirjailija A.H. Tammsaaren syntymäpäivänä 30. tammikuuta - Virossa juhlittiin jälleen virolaisen kirjallisuuden päivää . Tällä kertaa päivästä tuli erityisen juhlallinen, sillä se oli samalla lähtölaukaus virolaisen kirjallisuuden juhlavuodelle . Tänä vuonna on nimittäin kulunut tasan 500 vuotta siitä kun ensimmäinen vironkielinen kirja ilmestyi. Lämpimät onnittelut siis kaikille virolaisille!  Kirjallisuuden arvostus on Virossa ollut käsittääkseni aina korkealla. "Oma kieli, oma mieli" oli elintärkeä motto neuvostovuosien aikana. Eikä kai ollut sattumaa, että uudelleen itsenäistyneen Viron ensimmäiseksi presidentiksi valittiin juuri kirjailija Lennart Meri. Maan oman kielen ja kulttuurin esille nostaminen oli presidentin tärkeimpiä tehtäviä kun entisen suurvallan raunioista rakennettiin uusi itsenäinen Viro. Meri on kuvannut kieltä "vahvaksi hirsitaloksi...

Karkulahti

Ruotsinsuomalainen kirjailija Tiina Laitila Kälvemark oli minulle jo yhden kirjan verran tuttu, kirjailijan viimeksi ilmestynyt  Seitsemäs kevät  jäi mieleeni vahvana lukukokemuksena. Kun kirjastossa käydessäni silmään osui kirjailijan pari vuotta aiemmin ilmestynyt romaani Karkulahti, aloitin lukemisen sillä varmuudella, että jotain hienoa on varmasti luvassa tämänkin kirjan sivuilla. Ja kyllä! Laitila Kälvemark oli onnistunut luomaan ravisuttavan tarinan  myös tässä aiemmassa romaanissaan. Lähdin lukemaan ilman sen kummempia ennakkotietoja henkilöistä tai tarinasta, mikä osoittautuikin hyväksi taktiikaksi. Yllätyin, liikutuin ja vaikutuin kerta toisensa jälkeen. Tarina kertoo Verasta, joka on tullut Suomeen Venäjältä ankarista oloista ja avioitunut peräkammarinpojan Jaskan kanssa. Venäjälle on jäänyt risainen elämä ja se kaikkein tärkein - poika, Ilja. Nyt hän on miniänä talossa, jota hallitsee elämän myrryttämä anoppi, Elisabeth. Talon ulkoiset puittee...