Siirry pääsisältöön

Pohjoiskorealaista arkielämää - Barbara Demick: Nothing To Envy: Ordinary Lives in North Korea (2009)

 


Voi, voi... Jos oma elämä tuntuu vähän raskaalta niin ei ehkä kannata alkaa lukea reportaasikirjaa pohjoiskorealaisesta elämästä. Pohjois-Korean Kim Jong-un varoitti vastikään maata uhkaavasta nälänhädästä, joka saattaisi olla yhtä paha kuin 90-luvun nälänhätä, jolloin arvioiden mukaan kuoli satojatuhansia ihmisiä. Ja juuri siitä ajasta kertoo amerikkalaisen journalistin Barbara Demickin reportaasikirja 'Nothing To Envy: Ordinary Lives in North Korea'. Kirjan luettuani istun nyt täällä ja mietin minkälaisessa kurjuudessa pohjoiskorealaiset mahtavatkaan elää tällä hetkellä.

Barbara Demick kuvaa siis kirjassaan lähinnä 90-luvun pohjoiskorealaista arkielämää. Kirjassa haastatellut perheet kertovat köyhyydestä, matkustusrajoituksista, epätasa-arvosta, aborteista ja nälänhädästä. Perheet on jaoteltu tiukasti eri kasteihin ja niiden välillä on vain yksi suunta - alaspäin. Avioliitto eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvien ihmisten välillä on ylempään luokkaan kuuluvalle kannattamaton, sillä sen jälkeen ei ole enää mahdollisuuksia hyvään koulutukseen saati ammattiin. 

Kirjan henkilöt asuvat koillisessa Pohjois-Koreassa sijaitsevassa Chongjinin teollisuuskaupungissa. Tai pikemminkin asuivat, sillä Demick haastattelee heitä sen jälkeen kun he ovat päässeet pakenemaan Etelä-Koreaan. Kirjan henkilöt kertovat raa'an yksityiskohtaisesti kuinka 90-luvun nälänhätä saa kaupungin ihmisten elämän pikkuhiljaa pois raiteiltaan. Ensin lopetetaan palkkojen maksu, ruokaa on vaikea saada ostettua, sairaaloista loppuvat lääkkeet, lapset istuvat nälkäisinä jääkylmissä kouluissa eikä kotonakaan saada enää sähköä ja vettä kuin satunnaisesti.

Pikkuhiljaa ihmiset alkavat kokeilla yhä uskaliaampia keinoja pysyäkseen hengissä. Naiset ryhtyvät katukauppiaiksi (kaikenlainen yrittäjyys on tietysti kiellettyä) paistamalla korvikeaineista leivottuja keksejä, miehet vaeltavat vuorille etsimään syötäviä kasveja. Nuoret miehet ylittävät henkensä uhalla rajajoen ja alkavat tehdä mustan pörssin kauppaa Kiinassa, jossa ollaan kiinnostuneita korealaisista käsitöistä ja keramiikasta. Samaan aikaan armeijassa työskentelevät elättävät itsensä ja perheensä myymällä mm. Yhdysvalloista lähetettyjä ruoka-avustuksia.

Chongjinin kaupunki sijaitsee melko lähellä Kiinan rajaa, jonka pituus on Yalu- ja Tumen-jokia seuraten 1400 km. Yhä enemmän pohjoiskorealaisia ylittää rajajoen ja kun kerran on päässyt näkemään Kiinalaista arkielämää, alkaa vakuuttuneempikin Kim Jong-ilin kannattaja ymmärtää, että Pohjois-Korea ei olekaan sellainen onnela mitä heille on syntymästä asti uskoteltu.

Nälänhädän edetessä ihmisiä kuolee yhä enemmän, ruumiita makaa kaduilla ja yhä elossa olevat luurankomaisen laihat ihmiset kulkevat vain etsimässä seuraavaa suupalasta. Demickin haastattelemien ihmisten todistukset ovat kammottavaa luettavaa.

Jotkut onnekkaat pääsevät kuitenkin pakenemaan.  Useimpien reitti vie ensin Kiinaan, joka kuitenkin palauttaa kiinni ottamansa pakolaiset takaisin Pohjois-Koreaan. Varmin keino on yrittää päästä Mongoliaan, joka auttaa pakolaisia pääsemään Etelä-Koreaan. Mongoliaan päässeitä odottaakin käytännössä ilmainen lentolippu Seouliin.

Etelä-Korea ottaa vastaan kaikki pohjoiskorealaiset, jotka omin avuin pääsevät maahan. He saavat automaattisesti maan kansalaisuuden ja muutaman kuukauden "uudelleenkoulutuksen" jälkeen heille annetaan isohko rahamäärä, jolla he voivat aloittaa uuden elämän. Etelä-Korea on tutkinut mm. Israeliin muuttaneiden venäjänjuutalaisten kotouttamista sekä Saksojen yhdistymisen jälkeistä prosessia ja lopputuloksena on tehokkaan tuntuinen ohjelma, jolla Pohjois-Koreasta maahan tulleet voidaan integroida yhteiskuntaan.

Mutta ulkoisesta vapaudesta huolimatta monet kärsivät pahoista mielenterveysongelmista. Kuinka voisi nauttia uudesta elämästä jos on joutunut jättämään lapsensa? Tai jos tietää sisarustensa joutuneen vankileirille rangaistuksena perheenjäsenen pakenemisesta. Lisäksi pohjoiskoreassa kasvaneet ovat uudessa kotimaassaan alemman luokan väestöä - heiltä puuttuu kaikki eteläkorealaisten perinteiset statussymbolit: pituus, vaalea iho, hyvä koulutus ja sujuva englanninkielen taito. Uudessa maassa on vaikea kilpailla työpaikoista tai avioliittokumppaneista.

**

Muistin tämän Barbara Demickin kirjan kirjahyllyssäni (kirja on muuten ilmestynyt myös suomeksi nimellä 'Suljettu maa') luettuani Marjatan kirjablogin mielenkiintoisen kirjoituksen pohjoiskorealaisen Paek Nam-nyongin romaanista, joka on kirjoitettu jo vuonna 1988, mutta se on käännetty länsimaisille kielille vasta tämän vuosituhannen puolella. Kirja on siis kirjoitettu ennen 90-luvun nälänhätää - aikana, jota Demickinkin haastattelemat henkilöt muistelevat kaiholla. 

Vuonna 1949 syntynyt Paek Nam-nyong jäi jo lapsena orvoksi ja aloitti työuransa terästehtaassa. New York Timesin artikkelin mukaan hän pääsi opiskelemaan maan huippuyliopistoon ja Demickin kirjan luettuani ymmärrän, että tämän on täytynyt olla todellinen onnenpotku. Yliopisto-opiskelijat saivat ainakin 90-luvulla elää vapaammin kuin muut ja he saivat jopa luvan lukea länsimaista kirjallisuutta.

Netflixistä muuten löytyy mielenkiintoinen eteläkorealainen sarja, jossa 'Etelä-Korean Paris Hilton tapaa pohjoiskorelaisen eliittisotilaan'. Genre on komedia ja avautuu yllättävän hyvin tällaiselle kulttuuria täysin tuntemattomallekin. Sarja kuvaa huumorin avulla ja hyvin konkreettisesti näiden kahden Korean eroavaisuuksia.

Tästä vinkistä kiitos Elegialle, jonka blogista löytyy lisää vinkkejä eteläkorealaisesta kirjallisuudesta ja tv-viihteestä!

Kommentit

  1. Mrs K

    Kokkeilepa tätäkin:
    https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/pohjois-koreassa-vain-porsaat-ovat-onnellisia/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä! Tätä aihetta käsitteleviä kirjoja onkin enemmän kuin arvasinkaan!

      Poista
  2. Kiitos luku- ja katseluvinkeistä!
    Toivottavasti saamme vielä joskus nähdä Pohjois-Korean murtuvan omaan mahdottomuteeensa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi myös, innostuin lukemaan tämän kirjan luettuani sinun postauksesi!

      Tosiaan, kauankohan tuo diktatuuri vielä pysyy pystyssä. Tämänkertainen nälkäkatastrofi saattaa olla se viimeinen pisara. Tosin tämän kirjan luettuani ymmärsin, että Etelä-Koreassa ollaan huolestuneita mitä tapahtuu, jos Pohjois-Koreasta vyöryykin valtava pakolaisvirta. Kinkkinen tilanne kaikin puolin!

      Poista
  3. Pohjois-Koreasta en ole lukenut mitään, vaikka viime vuosina onkin tullut joitain kirjoja suomeksi. Ehkä olen suojellut itseäni, niin ahdistava paikka Pohjois-Korea selvästi on. Toivottavasti sinnekin koittaisi vielä valon aika!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä eivät ole todellakaan mitään feelgood-kirjoja :( Jostain syystä olen ostanut hyllyyni myös yhden vankileirikokemuksesta kertovan kirjan mutta luettuani sitä muutaman sivun oli pakko jättää kesken.

      Poista
  4. Minulla on tämä kirja omassakin hyllyssä, olen sen lukenut joskus kauan sitten, mutta kirja ei hevin unohdu. Haluaisin olla toiveikas, mutta en oikein jaksa uskoa, että Pohjois-Korea on ihan lähitulevaisuudessa vapautumassa diktatuurista. Niin kauan kuin Kiina tukee Pohjois-Koreaa, muutosta tuskin tapahtuu.

    Tuo Crash Landing on You on kyllä aivan huippu (ja kiitos blogimaininnasta) <3

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Rakas vihattu lähiöni

Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa. Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista. Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada ky...

Rouva C, oletan?

Aivan ensimmäiseksi tämän lukijan piti päivittää sisäinen kuvansa Minna Canthista. Tiedättehän sen kuvan, jossa Canth istuu musta hattu päässä, suu viivana ja silmissä väsynyt katse. Sen, jossa Canth näyttää jo vanhukselta paitsi että hän ei ollut vanhus eikä koskaan edes yltänyt siihen ikään. Minna Canth kuoli vain 53-vuotiaana! Mutta seitsemän lasta, puolison varhainen kuolema ja taloushuolet olivat vanhentaneet Minnaa auttamattomasti. Minna Rytisalon Minna on nuori tyttö, opettajaseminaarilainen, kihlattu ja sittemmin aviovaimo. Vaimo, josta Ferdinand-puoliso salaa toivoo, että tämä olisi vähän enemmän kuin muut, "tasainen, vähempään tyytyvä". Mutta olihan hän kuitenkin alunperin rakastunut juuri Minnan temperamentiin, älykkyyteen ja nokkeluuteen. "Minä en ole vaimoni vartija", toteaa Ferdinand ja Rytisalo kuvaakin Canthien avioliiton harvinaisen lämpimänä - eikä pelkästään tuon ajan mittapuun mukaan. Rytisalon romaanissa kuvataan hyvin 1800-luvun asennei...

Kevätsukkahousut jalassa matkaan monikielisyyden maailmoihin

  Mielessäni on pyörinyt viime päivinä Sinikka Nopolan pistämätön kirjan nimi "Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla". En ole kyseistä kirjaa (vielä) lukenut, mutta tuo nimi on jäänyt mieleen. Siinä on jotain niin herkullisen suomalaista absurdia huumoria ja sanaleikittelyä. Ja joudun kerta kerran jälkeen toteamaan, että vaikka kuinka opiskelen näitä muita kieliäni ja vaikka pystyn niillä työhommatkin ihan asiallisesti hoitamaan, niin tätä oman kielen tuntua en niihin saa.  Se ei saa kuitenkaan lannistaa vieraiden kielten opiskelua, päinvastoin! Ihmettelyä riittää niissä muissakin kielissä, kuten nyt tässä minulle tällä hetkellä ajankohtaisessa saksan kielessä. Uudet kielet opastavat yllätyksellisille tutkimusmatkoille uusiin maailmoihin. Kuten edellisessä postauksessani mainitsin, nyt ei lueta kirjoja vaan kirjoitetaan lopputyötä. Tämä kevät menee monikielisyyden teorioiden parissa. Tutkielman runko on jo valmis, nyt pistetään paloja paikoilleen.  Ja täytyy sanoa, että tu...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...