Siirry pääsisältöön

Pohjoiskorealaista arkielämää - Barbara Demick: Nothing To Envy: Ordinary Lives in North Korea (2009)

 


Voi, voi... Jos oma elämä tuntuu vähän raskaalta niin ei ehkä kannata alkaa lukea reportaasikirjaa pohjoiskorealaisesta elämästä. Pohjois-Korean Kim Jong-un varoitti vastikään maata uhkaavasta nälänhädästä, joka saattaisi olla yhtä paha kuin 90-luvun nälänhätä, jolloin arvioiden mukaan kuoli satojatuhansia ihmisiä. Ja juuri siitä ajasta kertoo amerikkalaisen journalistin Barbara Demickin reportaasikirja 'Nothing To Envy: Ordinary Lives in North Korea'. Kirjan luettuani istun nyt täällä ja mietin minkälaisessa kurjuudessa pohjoiskorealaiset mahtavatkaan elää tällä hetkellä.

Barbara Demick kuvaa siis kirjassaan lähinnä 90-luvun pohjoiskorealaista arkielämää. Kirjassa haastatellut perheet kertovat köyhyydestä, matkustusrajoituksista, epätasa-arvosta, aborteista ja nälänhädästä. Perheet on jaoteltu tiukasti eri kasteihin ja niiden välillä on vain yksi suunta - alaspäin. Avioliitto eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvien ihmisten välillä on ylempään luokkaan kuuluvalle kannattamaton, sillä sen jälkeen ei ole enää mahdollisuuksia hyvään koulutukseen saati ammattiin. 

Kirjan henkilöt asuvat koillisessa Pohjois-Koreassa sijaitsevassa Chongjinin teollisuuskaupungissa. Tai pikemminkin asuivat, sillä Demick haastattelee heitä sen jälkeen kun he ovat päässeet pakenemaan Etelä-Koreaan. Kirjan henkilöt kertovat raa'an yksityiskohtaisesti kuinka 90-luvun nälänhätä saa kaupungin ihmisten elämän pikkuhiljaa pois raiteiltaan. Ensin lopetetaan palkkojen maksu, ruokaa on vaikea saada ostettua, sairaaloista loppuvat lääkkeet, lapset istuvat nälkäisinä jääkylmissä kouluissa eikä kotonakaan saada enää sähköä ja vettä kuin satunnaisesti.

Pikkuhiljaa ihmiset alkavat kokeilla yhä uskaliaampia keinoja pysyäkseen hengissä. Naiset ryhtyvät katukauppiaiksi (kaikenlainen yrittäjyys on tietysti kiellettyä) paistamalla korvikeaineista leivottuja keksejä, miehet vaeltavat vuorille etsimään syötäviä kasveja. Nuoret miehet ylittävät henkensä uhalla rajajoen ja alkavat tehdä mustan pörssin kauppaa Kiinassa, jossa ollaan kiinnostuneita korealaisista käsitöistä ja keramiikasta. Samaan aikaan armeijassa työskentelevät elättävät itsensä ja perheensä myymällä mm. Yhdysvalloista lähetettyjä ruoka-avustuksia.

Chongjinin kaupunki sijaitsee melko lähellä Kiinan rajaa, jonka pituus on Yalu- ja Tumen-jokia seuraten 1400 km. Yhä enemmän pohjoiskorealaisia ylittää rajajoen ja kun kerran on päässyt näkemään Kiinalaista arkielämää, alkaa vakuuttuneempikin Kim Jong-ilin kannattaja ymmärtää, että Pohjois-Korea ei olekaan sellainen onnela mitä heille on syntymästä asti uskoteltu.

Nälänhädän edetessä ihmisiä kuolee yhä enemmän, ruumiita makaa kaduilla ja yhä elossa olevat luurankomaisen laihat ihmiset kulkevat vain etsimässä seuraavaa suupalasta. Demickin haastattelemien ihmisten todistukset ovat kammottavaa luettavaa.

Jotkut onnekkaat pääsevät kuitenkin pakenemaan.  Useimpien reitti vie ensin Kiinaan, joka kuitenkin palauttaa kiinni ottamansa pakolaiset takaisin Pohjois-Koreaan. Varmin keino on yrittää päästä Mongoliaan, joka auttaa pakolaisia pääsemään Etelä-Koreaan. Mongoliaan päässeitä odottaakin käytännössä ilmainen lentolippu Seouliin.

Etelä-Korea ottaa vastaan kaikki pohjoiskorealaiset, jotka omin avuin pääsevät maahan. He saavat automaattisesti maan kansalaisuuden ja muutaman kuukauden "uudelleenkoulutuksen" jälkeen heille annetaan isohko rahamäärä, jolla he voivat aloittaa uuden elämän. Etelä-Korea on tutkinut mm. Israeliin muuttaneiden venäjänjuutalaisten kotouttamista sekä Saksojen yhdistymisen jälkeistä prosessia ja lopputuloksena on tehokkaan tuntuinen ohjelma, jolla Pohjois-Koreasta maahan tulleet voidaan integroida yhteiskuntaan.

Mutta ulkoisesta vapaudesta huolimatta monet kärsivät pahoista mielenterveysongelmista. Kuinka voisi nauttia uudesta elämästä jos on joutunut jättämään lapsensa? Tai jos tietää sisarustensa joutuneen vankileirille rangaistuksena perheenjäsenen pakenemisesta. Lisäksi pohjoiskoreassa kasvaneet ovat uudessa kotimaassaan alemman luokan väestöä - heiltä puuttuu kaikki eteläkorealaisten perinteiset statussymbolit: pituus, vaalea iho, hyvä koulutus ja sujuva englanninkielen taito. Uudessa maassa on vaikea kilpailla työpaikoista tai avioliittokumppaneista.

**

Muistin tämän Barbara Demickin kirjan kirjahyllyssäni (kirja on muuten ilmestynyt myös suomeksi nimellä 'Suljettu maa') luettuani Marjatan kirjablogin mielenkiintoisen kirjoituksen pohjoiskorealaisen Paek Nam-nyongin romaanista, joka on kirjoitettu jo vuonna 1988, mutta se on käännetty länsimaisille kielille vasta tämän vuosituhannen puolella. Kirja on siis kirjoitettu ennen 90-luvun nälänhätää - aikana, jota Demickinkin haastattelemat henkilöt muistelevat kaiholla. 

Vuonna 1949 syntynyt Paek Nam-nyong jäi jo lapsena orvoksi ja aloitti työuransa terästehtaassa. New York Timesin artikkelin mukaan hän pääsi opiskelemaan maan huippuyliopistoon ja Demickin kirjan luettuani ymmärrän, että tämän on täytynyt olla todellinen onnenpotku. Yliopisto-opiskelijat saivat ainakin 90-luvulla elää vapaammin kuin muut ja he saivat jopa luvan lukea länsimaista kirjallisuutta.

Netflixistä muuten löytyy mielenkiintoinen eteläkorealainen sarja, jossa 'Etelä-Korean Paris Hilton tapaa pohjoiskorelaisen eliittisotilaan'. Genre on komedia ja avautuu yllättävän hyvin tällaiselle kulttuuria täysin tuntemattomallekin. Sarja kuvaa huumorin avulla ja hyvin konkreettisesti näiden kahden Korean eroavaisuuksia.

Tästä vinkistä kiitos Elegialle, jonka blogista löytyy lisää vinkkejä eteläkorealaisesta kirjallisuudesta ja tv-viihteestä!

Kommentit

  1. Mrs K

    Kokkeilepa tätäkin:
    https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/pohjois-koreassa-vain-porsaat-ovat-onnellisia/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä! Tätä aihetta käsitteleviä kirjoja onkin enemmän kuin arvasinkaan!

      Poista
  2. Kiitos luku- ja katseluvinkeistä!
    Toivottavasti saamme vielä joskus nähdä Pohjois-Korean murtuvan omaan mahdottomuteeensa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi myös, innostuin lukemaan tämän kirjan luettuani sinun postauksesi!

      Tosiaan, kauankohan tuo diktatuuri vielä pysyy pystyssä. Tämänkertainen nälkäkatastrofi saattaa olla se viimeinen pisara. Tosin tämän kirjan luettuani ymmärsin, että Etelä-Koreassa ollaan huolestuneita mitä tapahtuu, jos Pohjois-Koreasta vyöryykin valtava pakolaisvirta. Kinkkinen tilanne kaikin puolin!

      Poista
  3. Pohjois-Koreasta en ole lukenut mitään, vaikka viime vuosina onkin tullut joitain kirjoja suomeksi. Ehkä olen suojellut itseäni, niin ahdistava paikka Pohjois-Korea selvästi on. Toivottavasti sinnekin koittaisi vielä valon aika!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä eivät ole todellakaan mitään feelgood-kirjoja :( Jostain syystä olen ostanut hyllyyni myös yhden vankileirikokemuksesta kertovan kirjan mutta luettuani sitä muutaman sivun oli pakko jättää kesken.

      Poista
  4. Minulla on tämä kirja omassakin hyllyssä, olen sen lukenut joskus kauan sitten, mutta kirja ei hevin unohdu. Haluaisin olla toiveikas, mutta en oikein jaksa uskoa, että Pohjois-Korea on ihan lähitulevaisuudessa vapautumassa diktatuurista. Niin kauan kuin Kiina tukee Pohjois-Koreaa, muutosta tuskin tapahtuu.

    Tuo Crash Landing on You on kyllä aivan huippu (ja kiitos blogimaininnasta) <3

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Levoton lukija

  Nyt on taas sellainen hetki, että sanat eivät tunnu riittävän. Ja tämä koskee sekä lukemaani kirjallisuutta että elämää ylipäänsä. Ajatukset ovat Vantaalla ja siellä sattuneessa kouluampumisessa... Tämä postaukseni saa nyt olla pinnan raapaisuja, ohimeneviä ajatuksia, jotka ovat sujahtaneet lukemisteni lomassa. Sillä ajatuksia, niitä on totisesti riittänyt viimeisen parin viikon lukuorgiani tuoksinassa! Pari viikkoa sitten luin peräperää kaksi Juli Zehin ajankohtaista teosta. Saksalainen Zeh on kirjoittanut jo vuosituhannen vaihteesta lähtien, mutta nyt hänen kirjojaan vilahtaa siellä sun täällä. Saksassa Zeh tunnetaan kansalaisaktivistina ja aktivismi näkyy myös selkeästi näissä tuoreimmissa kirjoissa Yli-ihmisiä (Über Menschen, 2021) ja Zwischen Welten (2023, kirjoitettu yhdessä Simon Urbanin kanssa). Jos etsitte ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä, Juli Zeh is your woman! Palaan toivottavasti Juli Zehin maailmaan myöhemmin, tällä hetkellä sen kartoittaminen tuntuu ylivoimaiselta.

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja

Oman elämänsä kuningatar - David Ritz: The Life of Aretha Franklin (2014)

Elokuussa keskuudestamme poistunut soulkuningatar Aretha Franklin oli totisesti särmikäs persoona. Ulospäin hän halusi pitää yllä onnellisen elämän kulisseja viimeiseen asti mutta lähipiiri näki itsepäisen, suruunsa ruokaa ahmivan ja epävarman naisen. Mutta myös superlahjakkaan taiteilijan, jolla aina lopuksi oli kuitenkin sydän paikallaan kaikista erimielisyyksistä huolimatta. David Ritzin alkuperäinen idea oli tehdä tämä muistelmateos yhdessä itsensä Franklinin kanssa mutta jonkin aikaa tähden kanssa työskenneltyään Ritzin oli todettava, että tuloksena olisi vain suuren luokan satukirja. Kaksikon tiet erosivat ja Franklin jatkoi omia muistelmiansa, joista tuloksena syntyi kirja 'From These Roots'. David Ritz sai kuitenkin Franklinin sisarukset puolelleen ja suurelta osin juuri heidän ansiostaan syntyi  tämä elämäkerta, jota yleisesti pidetään todenmukaisempana kuin Franklinin omaa kirjaa. Franklinin sokeat pisteet oman elämänsä suhteen olivat lähipiirin tiedossa, joka

Olipa kerran DDR

  Saksan opinnot alkoivat taas yliopistolla ja tein pienen lämmittelykierroksen lukemalla brittiläis-saksalaisen historioitsijan Katja Hoyerin teoksen "Muurin takana. Itä-Saksan historia 1949-90". Kirjaa on kovasti kehuttu, koska se antaa aikaisempaa monipuolisemman kuvan DDR:stä. Itä-Saksaahan muistellaan yleensä lähinnä sen julman Stasi-historian kautta tai sitten naureskellaan hyväntahtoisesti Ostalgia-ilmiölle.  Hoyer tekee kirjassaan vakavan yrityksen antaa DDR:stä tasapainoisemman kuvan. Kaikki ei ollut kurjuutta! Esimerkiksi se seikka, miten naiset ja työläisluokkaan syntyneet lapset saattoivat päästä hyvään työuraan käsiksi, oli monelle elintärkeä asia. Yhdistymisen huumassa unohtui, että monet näistä koulutuksista ja työurista osoittautuivatkin sitten täysin hyödyttömiksi.  Miten kävi kaikille näille elämäntyönsä menettäneille? Siihen ei Hoyerinkaan kirja valitettavasti anna kovin selventävää vastausta, sillä tarina päättyy - monien muiden DDR:stä kertovien kirjojen