Siirry pääsisältöön

Pohjoiskorealaista arkielämää - Barbara Demick: Nothing To Envy: Ordinary Lives in North Korea (2009)

 


Voi, voi... Jos oma elämä tuntuu vähän raskaalta niin ei ehkä kannata alkaa lukea reportaasikirjaa pohjoiskorealaisesta elämästä. Pohjois-Korean Kim Jong-un varoitti vastikään maata uhkaavasta nälänhädästä, joka saattaisi olla yhtä paha kuin 90-luvun nälänhätä, jolloin arvioiden mukaan kuoli satojatuhansia ihmisiä. Ja juuri siitä ajasta kertoo amerikkalaisen journalistin Barbara Demickin reportaasikirja 'Nothing To Envy: Ordinary Lives in North Korea'. Kirjan luettuani istun nyt täällä ja mietin minkälaisessa kurjuudessa pohjoiskorealaiset mahtavatkaan elää tällä hetkellä.

Barbara Demick kuvaa siis kirjassaan lähinnä 90-luvun pohjoiskorealaista arkielämää. Kirjassa haastatellut perheet kertovat köyhyydestä, matkustusrajoituksista, epätasa-arvosta, aborteista ja nälänhädästä. Perheet on jaoteltu tiukasti eri kasteihin ja niiden välillä on vain yksi suunta - alaspäin. Avioliitto eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvien ihmisten välillä on ylempään luokkaan kuuluvalle kannattamaton, sillä sen jälkeen ei ole enää mahdollisuuksia hyvään koulutukseen saati ammattiin. 

Kirjan henkilöt asuvat koillisessa Pohjois-Koreassa sijaitsevassa Chongjinin teollisuuskaupungissa. Tai pikemminkin asuivat, sillä Demick haastattelee heitä sen jälkeen kun he ovat päässeet pakenemaan Etelä-Koreaan. Kirjan henkilöt kertovat raa'an yksityiskohtaisesti kuinka 90-luvun nälänhätä saa kaupungin ihmisten elämän pikkuhiljaa pois raiteiltaan. Ensin lopetetaan palkkojen maksu, ruokaa on vaikea saada ostettua, sairaaloista loppuvat lääkkeet, lapset istuvat nälkäisinä jääkylmissä kouluissa eikä kotonakaan saada enää sähköä ja vettä kuin satunnaisesti.

Pikkuhiljaa ihmiset alkavat kokeilla yhä uskaliaampia keinoja pysyäkseen hengissä. Naiset ryhtyvät katukauppiaiksi (kaikenlainen yrittäjyys on tietysti kiellettyä) paistamalla korvikeaineista leivottuja keksejä, miehet vaeltavat vuorille etsimään syötäviä kasveja. Nuoret miehet ylittävät henkensä uhalla rajajoen ja alkavat tehdä mustan pörssin kauppaa Kiinassa, jossa ollaan kiinnostuneita korealaisista käsitöistä ja keramiikasta. Samaan aikaan armeijassa työskentelevät elättävät itsensä ja perheensä myymällä mm. Yhdysvalloista lähetettyjä ruoka-avustuksia.

Chongjinin kaupunki sijaitsee melko lähellä Kiinan rajaa, jonka pituus on Yalu- ja Tumen-jokia seuraten 1400 km. Yhä enemmän pohjoiskorealaisia ylittää rajajoen ja kun kerran on päässyt näkemään Kiinalaista arkielämää, alkaa vakuuttuneempikin Kim Jong-ilin kannattaja ymmärtää, että Pohjois-Korea ei olekaan sellainen onnela mitä heille on syntymästä asti uskoteltu.

Nälänhädän edetessä ihmisiä kuolee yhä enemmän, ruumiita makaa kaduilla ja yhä elossa olevat luurankomaisen laihat ihmiset kulkevat vain etsimässä seuraavaa suupalasta. Demickin haastattelemien ihmisten todistukset ovat kammottavaa luettavaa.

Jotkut onnekkaat pääsevät kuitenkin pakenemaan.  Useimpien reitti vie ensin Kiinaan, joka kuitenkin palauttaa kiinni ottamansa pakolaiset takaisin Pohjois-Koreaan. Varmin keino on yrittää päästä Mongoliaan, joka auttaa pakolaisia pääsemään Etelä-Koreaan. Mongoliaan päässeitä odottaakin käytännössä ilmainen lentolippu Seouliin.

Etelä-Korea ottaa vastaan kaikki pohjoiskorealaiset, jotka omin avuin pääsevät maahan. He saavat automaattisesti maan kansalaisuuden ja muutaman kuukauden "uudelleenkoulutuksen" jälkeen heille annetaan isohko rahamäärä, jolla he voivat aloittaa uuden elämän. Etelä-Korea on tutkinut mm. Israeliin muuttaneiden venäjänjuutalaisten kotouttamista sekä Saksojen yhdistymisen jälkeistä prosessia ja lopputuloksena on tehokkaan tuntuinen ohjelma, jolla Pohjois-Koreasta maahan tulleet voidaan integroida yhteiskuntaan.

Mutta ulkoisesta vapaudesta huolimatta monet kärsivät pahoista mielenterveysongelmista. Kuinka voisi nauttia uudesta elämästä jos on joutunut jättämään lapsensa? Tai jos tietää sisarustensa joutuneen vankileirille rangaistuksena perheenjäsenen pakenemisesta. Lisäksi pohjoiskoreassa kasvaneet ovat uudessa kotimaassaan alemman luokan väestöä - heiltä puuttuu kaikki eteläkorealaisten perinteiset statussymbolit: pituus, vaalea iho, hyvä koulutus ja sujuva englanninkielen taito. Uudessa maassa on vaikea kilpailla työpaikoista tai avioliittokumppaneista.

**

Muistin tämän Barbara Demickin kirjan kirjahyllyssäni (kirja on muuten ilmestynyt myös suomeksi nimellä 'Suljettu maa') luettuani Marjatan kirjablogin mielenkiintoisen kirjoituksen pohjoiskorealaisen Paek Nam-nyongin romaanista, joka on kirjoitettu jo vuonna 1988, mutta se on käännetty länsimaisille kielille vasta tämän vuosituhannen puolella. Kirja on siis kirjoitettu ennen 90-luvun nälänhätää - aikana, jota Demickinkin haastattelemat henkilöt muistelevat kaiholla. 

Vuonna 1949 syntynyt Paek Nam-nyong jäi jo lapsena orvoksi ja aloitti työuransa terästehtaassa. New York Timesin artikkelin mukaan hän pääsi opiskelemaan maan huippuyliopistoon ja Demickin kirjan luettuani ymmärrän, että tämän on täytynyt olla todellinen onnenpotku. Yliopisto-opiskelijat saivat ainakin 90-luvulla elää vapaammin kuin muut ja he saivat jopa luvan lukea länsimaista kirjallisuutta.

Netflixistä muuten löytyy mielenkiintoinen eteläkorealainen sarja, jossa 'Etelä-Korean Paris Hilton tapaa pohjoiskorelaisen eliittisotilaan'. Genre on komedia ja avautuu yllättävän hyvin tällaiselle kulttuuria täysin tuntemattomallekin. Sarja kuvaa huumorin avulla ja hyvin konkreettisesti näiden kahden Korean eroavaisuuksia.

Tästä vinkistä kiitos Elegialle, jonka blogista löytyy lisää vinkkejä eteläkorealaisesta kirjallisuudesta ja tv-viihteestä!

Kommentit

  1. Mrs K

    Kokkeilepa tätäkin:
    https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/pohjois-koreassa-vain-porsaat-ovat-onnellisia/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä! Tätä aihetta käsitteleviä kirjoja onkin enemmän kuin arvasinkaan!

      Poista
  2. Kiitos luku- ja katseluvinkeistä!
    Toivottavasti saamme vielä joskus nähdä Pohjois-Korean murtuvan omaan mahdottomuteeensa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi myös, innostuin lukemaan tämän kirjan luettuani sinun postauksesi!

      Tosiaan, kauankohan tuo diktatuuri vielä pysyy pystyssä. Tämänkertainen nälkäkatastrofi saattaa olla se viimeinen pisara. Tosin tämän kirjan luettuani ymmärsin, että Etelä-Koreassa ollaan huolestuneita mitä tapahtuu, jos Pohjois-Koreasta vyöryykin valtava pakolaisvirta. Kinkkinen tilanne kaikin puolin!

      Poista
  3. Pohjois-Koreasta en ole lukenut mitään, vaikka viime vuosina onkin tullut joitain kirjoja suomeksi. Ehkä olen suojellut itseäni, niin ahdistava paikka Pohjois-Korea selvästi on. Toivottavasti sinnekin koittaisi vielä valon aika!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä eivät ole todellakaan mitään feelgood-kirjoja :( Jostain syystä olen ostanut hyllyyni myös yhden vankileirikokemuksesta kertovan kirjan mutta luettuani sitä muutaman sivun oli pakko jättää kesken.

      Poista
  4. Minulla on tämä kirja omassakin hyllyssä, olen sen lukenut joskus kauan sitten, mutta kirja ei hevin unohdu. Haluaisin olla toiveikas, mutta en oikein jaksa uskoa, että Pohjois-Korea on ihan lähitulevaisuudessa vapautumassa diktatuurista. Niin kauan kuin Kiina tukee Pohjois-Koreaa, muutosta tuskin tapahtuu.

    Tuo Crash Landing on You on kyllä aivan huippu (ja kiitos blogimaininnasta) <3

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avioliitosta, ulkopuolisuudesta ja muukalaisuudesta (ja hieman myös kuningatar Silviasta)

  Tällä viikolla täällä Ruotsissa on juhlistettu kuningasparin kultahääpäivää, joka huipentui eilisen lauantain juhlallisuuksiin. Tavallisen kansalaisen elämään juhla ei ole vaikuttanut, mutta rojalistille on ollut tarjolla roimasti herkkupaloja. Itse en ole rojalisti, vaikkakin toki kiinnostunut kuningashuoneista, mutta lähinnä niiden historiallisen merkityksen vuoksi. Mutta kuten jo olen aiemmin mielipiteeni ilmaissut : sukusiteeseen perustuva valtainstituutio ei mielestäni kuulu nykyaikaan. Kuningatar Silviaa olen tarkkaillut kuitenkin suurella mielenkiinnolla, olemmehan molemmat Ruotsiin tulleita maahanmuuttajia. Omaksi onnekseni tulin maahan ilman sen suurempia paineita; tarkoitus oli tehdä töitä kahdeksan kuukautta ja sitten lähteä takaisin kotiin (tai jonnekin aivan uuteen paikkaan), mutta kohtalo puuttui peliin, niin kuin sanotaan, ja täällä ollaan edelleen. Ruotsi on ollut minulle hyvä paikka elää ja toteuttaa itseäni ja ilokseni olen saanut olla myös avoimesti oma itseni....

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Rakkautta, retkahduksia ja roihuava esiintymisen palo (Liza Minnelli muistelee)

 Voi Liza... showbusiness on rankkaa elämää, varsinkin jos siitä tekee rankan, ja on suoraan sanoen ihme, että Liza Minnelli on vielä keskuudessamme. Viinaa, huumeita ja aviomiehiä on nautittu enemmän kuin kohtuullisesti. Liza on aina nauttinut työnteosta ja showelämästä, mutta nyt kasikymppisenä on edessä julma totuus: mihin katosivat terveys ja rahat?! Liza Minnellillä onkin yksi tärkeä neuvo: pitäkää huolta kropistanne, sillä koskaan ei tiedä kuinka vanhaksi sitä tulee elämään. Mutta se elämä… Minnelli viittaa usein netistä löytyviin videopätkiin, joihin on taltioitu hänen esityksiään ja niitä katsellessa ymmärtää sen esiintymisen palon, joka on selvästikin ohjannut Minnellin elämää. Mutta sitten tuli kuvaan mukaan myös huumeet ja lääkkeet, jopa ne nyt jälkiviisaasti pelätyt opioidit, joita Minnelli käytti särkylääkkeenä lääkkeen tullessa markkinoille. Seuraa sarja noloja tilanteita, rehab-viikkoja, uusia retkahtamisia, yhä nolompia tilanteita. Minnelli kuvaa miten hän kerran jo...

Poimintoja kesäkirjapinosta - vuoden tähän mennessä paras, yllättävin sekä suurin pettymys

Lomatunnelmissa Nyt on kesä siinä vaiheessa, että loma on juuri alkanut ja edessä on ensimmäinen kesäreissu. Siitä lisää sitten myöhemmin. Mutta ennen kuin katoan lomakirjapinoni kanssa teille tietymättömille, lienee paikallaan käydä lyhyesti läpi mitä kirjapino on tähän mennessä tarjonnut. On hyvä saada lukemani kirjat tänne bloginkin arkistoihin koska, kuten olen jo niin monasti huomannut, muisti on lyhyt. Hämmästyn yhä vain useammin vanhoja blogipostauksiani lukiessani mitä kaikkea on tullutkaan luettua ja mitä ajatuksia kirjat minussa ovat herättäneet. Mukavaa kun saa yllättää itsensä näin jälkikäteen! *** Nautinnollinen elämäkerta taiteilijaparin elämästä ja rakkaudesta Aloitan tämän vuoden toistaiseksi parhaalla kirjalla: Siri Hustvedtin Ghost Stories . Se sai minulta Goodreadsin tilastoihin merkittynä peräti viisi tähteä. Täyttä tähtimäärää en usein anna, mutta tässä kirjassa osui kohdallani kaikki oikeaan: upea tarina ja vieläpä elämäkerta, hienosti kirjoitettu, mielenkiint...

Hyvin sinä pärjäsit! (Näyttelijälegenda Anthony Hopkins muistelee)

  On teatterielämäkertoja, kuten Seela Sellan lähes 700-sivuinen opus, jossa käydään läpi koko tähänastinen elämä ja paljon muidenkin elämää. Ja sitten on Sir Anthony Hopkinsin 350-sivuinen tarkasti harkittu muistelo, johon on valittu käänteentekevät ja muuten vaan tärkeät kohtaukset elämästä. Pidän kummastakin tyylistä. Rakastin lukea Sellan höpötyksiä ja yhtä lailla pidin tästä Hopkinsin mörököllimäisestä murahtelusta. Kumpikin teos kuvastaa loistavasti tekijöidensä persoonia (tai ainakin niitä persoonia, joita he esittelevät julkisuudessa). Mainittakoon vielä, että molemmat näyttelijäsuuruudet ovat samaa ikäluokkaa: Sella täyttää 90 kuluvuna vuoden uudenvuoden aatonaattona, Hopkins saavuttaa merkkipaalun ensi vuoden uuden vuoden aattona. Lähes 90 vuotta onkin saatu puserrettua yllättävän pieneen tilaan, mutta Hopkins on tarkasti valinnut mitä haluaa julkisesti muistella. Pääpaino on lapsuudessa ja Hopkins ihmetteleekin edelleen, että miten hänestä, eteläwalesiläisen leipurin po...