Olen tässä vuosien varrella aina silloin tällöin törmännyt ruotsalaiskirjailija Gun-Britt Sundströmin nimeen, mutta koska häneltä ei ole ilmestynyt uusia romaaneja sitten vuoden 1976 jymymenestyksensä jälkeen niin en ole sattunut vielä lukemaan hänen tuotantoaan. Mutta nyt kun törmäsin taas Sundströmin Maken-romaaniin lukiessani Märta Tikkasen kirje-elämäkertaa niin päätin siltä istumalta tutustua kirjaan.
Tikkanen ei ollut kovin vaikuttunut romaanista enkä sitä kyllä yhtään ihmettele, sillä Sundströmin ja Tikkasen kirjalliset tyylit ovat kuin eri planeetoilta. Mutta itse ihastuin Sundströmin nasevaan sanailuun ja lakoniseen itseironiaan. Tästä tekstistä tuli mieleen lapsena rakastamani Merri Vikin Lotta-kirjat juurikin samanlaisen huumorinsa ja ennen kaikkea molemmissa kirjoissa esiintyvän omanarvon tuntevan nuoren tytön/naisen ansiosta.
Kirjassa "Maken" (suomeksi 'aviomies') nuori opiskelijatyttö Martina kertoo elämästään ja rakkaussuhteestaan Gustaviin. Ja kerrottavaa riittää, runsaat 500 sivua! Martina ei halua perinteistä avioliittoa, mikä selvästikin olisi ympäristön ja ennen kaikkea molempien vanhempien toiveiden mukainen ratkaisu. Gustav olisi hänkin puolestaan valmis naimisiin mutta modernina miehenä hän kunnioittaa Martinan toivetta. Vaikka pikkuhiljaa suhde alkaa säröillä...
Gustav tapailee myös muita naisia, mitä Martina ei sinänsä halua kieltää. Onhan hänkin moderni nainen ja sitä paitsi hän ymmärtää oman sitoutumispelkonsa saattavan johtaa tällaiseen tilanteeseen. Martina yrittää itsekin tapailla muita ja sattuman kautta hän tapaa entisen rakastettunsa Aronin, jonka kanssa hän aloittaa rinnakkaissuhteen.
Polttava kysymys koko kirjan ajan on se, mennäkö naimisiin vai ei. Martina ei sinänsä haikaile vapaan rakkauden perään, minkä me ehkä helposti yhdistämme 60-luvun lopun ajan ilmapiiriin. Martina vain sattuu olemaan aikaansa edellä oleva nuori nainen, joka ei voi ymmärtää miksi suhde ei voisi olla "oikea" vaikka sitä ei virallistettaisikaan. Ja lapsiakaan hän ei sen kummemmin kaipaa. Eikö kaksi ihmistä voisi elää yhdessä, rakkausliitossa, myös ilman lapsia?
Mene naimisiin, niin kadut; älä mene naimisiin, niin kadut sitäkin; joko menet naimisiin tai et mene, kadut kumpaakin; vaikka menisit naimisiin tai et menisi, kadut kumpaakin. (Kierkegaard)
Tämän Kierkegaardin sitaatin Sundström on valinnut kirjansa aloitukseksi ja se todella kuvaa hyvin Martinan kehitystarinaa. Sillä ne tunteet... Martina ei voi ymmärtää omia tunteitaan: onko tämä nyt muka mustasukkaisuutta kun hän miettii Gustavin sivusuhdetta. Hehän ovat vapaita ihmisiä! Ja kun Martina sitten päättää yhdessä Gustavin kanssa erota, ainakin väliaikaisesti, hän huomaa kaipaavansa Gustavin perheen kesäpaikkaa Tukholman saaristossa. Oliko Martina sittenkin rakastunut kesäpaikkaan Gustavin sijasta?
Ero on kuitenkin lopullinen ja Gustav löytää yllättävän pian uuden suhteen. Siinä vaiheessa Martinankin on pakko todeta, että ne tunteet, joita hän aikaisemmin hiukan naureskeli ja vähättelikin, olivatkin ihan oikeita ja syviä. Martina masentuu ja ikävöi Gustavia. Ja kun Gustav ilmoittaa uuden puolison odottavan lasta, Martinan mieli musertuu. Hän ei sitten ollutkaan se nainen, joka synnyttäisi Gustavin lapsen.
Mutta kirjan parhainta antia on sen loppuosa, jossa Martina kokoaa itsensä ja ryhtyy suunnittelemaan elämää ilman Gustavia. Sundström kuvaa käsittämättömän tarkasti Martinan mielenkäänteet ja ajatukset ja niin yleismaailmallisesti koko sen yksinäisyyden taakan, joka musertaa alleen sellaisenkin, joka oikeasti pitää yksinolosta. Entäpä sitten he, jotka eivät edes halua olla yksin, miltä heistä mahtaa tuntua, miettii Martina.
Sundströmin kirja on oikea helmi, joka vie lukijansa aikamatkalle 60- ja 70-lukujen vaihteeseen. Hän kuvaa uuden ajan nuorisoa, josta osa on vielä kiinni vanhempiensa arvoissa ja osa taas kurottelee jo aivan uusia henkisiä sfäärejä. Lisäksi Sundström kuvaa arkipäivän tukholmalaiselämää, pukeutumista, poliittisia tapahtumia ja jatkuvia mielenosoituksia. Ja koko kirjaa sävyttää lämmihenkinen huumori, jonka ainakin me tyttökirjamme lukeneet tunnistamme välittömästi.
Sundströmin kirja on myös suomennettu nimellä "Suhteista parhain" (Tammi 1979), joten jos kirja osuu kohdalle, suosittelen lämipimästi tarttumaan siihen!
Niin, siitä yksinäisyydestä vielä: satuin lukemaan uusimman Me Naiset -lehden (14/2021) ja kyyneleet tulivat silmiin kun luin artikkelin, jossa neljä ihmistä kertoo miltä tuntuu "kun kukaan ei kosketa". Olen itse joskus elänyt myös pitkään yksin, joten tunnistan hyvin sen kivun ja kaipuun. Jutussa haastateltu Johanna esimerkiksi kertoo, kuinka hän kotona halaa tyynyä, jotta saisi kokea kosketuksen tunteen. Ja kun sitten saa tuntea jonkun kosketuksen, vaikka vain toisen käden olkapäällään, "siitä jää hetkeksi jälki siihen kohtaan". Ohimenevän suudelmankin jälki saattaa tuntua poskella pari päivää.
Voi kun oikeasti olisikin jokaiselle se "joku rakkain". Vaikka toki, jos näin olisi, jäisi ehkä paljon loistavia romaaneja kirjoittamatta?
**
Gun-Britt Sundström: Maken. En förhållanderoman
(suomennettu nimellä 'Suhteista parhain', kääntäjä Marja Alopaeus, Tammi 1979)
Albert Bonniers förlag 1976
No tämähän sopii minulle kuin nenä päähän, kiitos! Kiinnostaa kovasti sekä aihe että kerrontatyyli. Märta Tikkasen tyyli ei ole koskaan iskenyt minuun, mutta just kuvaamasi lakoninen sanailu ja itseironia kuulostaa mitä houkuttelevimmalta. Ja kun vielä pääsee 70-luvun Tukholmaan, niin maltan tuskin odottaa. Mahtavat varausjononi kirjastossa saattavat kyllä vaikuttaa asiaan.
VastaaPoistaTulet varmasti pitämään tästä! Täällä Ruotsissa kirjaa luetaan edelleen, siitä tuli uusi painoskin vastikään, ja nyt on ilmestynyt myös nuoremman polven kirjailijoiden vastineita tälle Sundströmin romaanille, esimerkiksi Jon Jordåsin romaani "Min Martina", jossa näkökulma on Gustavin ja vuosikymmen 2010-luku.
Poista