Siirry pääsisältöön

Moderni klassikko, joka vie 70-luvun alun Tukholmaan

 


Olen tässä vuosien varrella aina silloin tällöin törmännyt ruotsalaiskirjailija Gun-Britt Sundströmin nimeen, mutta koska häneltä ei ole ilmestynyt uusia romaaneja sitten vuoden 1976 jymymenestyksensä jälkeen niin en ole sattunut vielä lukemaan hänen tuotantoaan. Mutta nyt kun törmäsin taas Sundströmin Maken-romaaniin lukiessani Märta Tikkasen kirje-elämäkertaa niin päätin siltä istumalta tutustua kirjaan. 

Tikkanen ei ollut kovin vaikuttunut romaanista enkä sitä kyllä yhtään ihmettele, sillä Sundströmin ja Tikkasen kirjalliset tyylit ovat kuin eri planeetoilta. Mutta itse ihastuin Sundströmin nasevaan sanailuun ja lakoniseen itseironiaan. Tästä tekstistä tuli mieleen lapsena rakastamani Merri Vikin Lotta-kirjat juurikin samanlaisen huumorinsa ja ennen kaikkea molemmissa kirjoissa esiintyvän omanarvon tuntevan nuoren tytön/naisen ansiosta.

Kirjassa "Maken" (suomeksi 'aviomies') nuori opiskelijatyttö Martina kertoo elämästään ja rakkaussuhteestaan Gustaviin. Ja kerrottavaa riittää, runsaat 500 sivua! Martina ei halua perinteistä avioliittoa, mikä selvästikin olisi ympäristön ja ennen kaikkea molempien vanhempien toiveiden mukainen ratkaisu. Gustav olisi hänkin puolestaan valmis naimisiin mutta modernina miehenä hän kunnioittaa Martinan toivetta. Vaikka pikkuhiljaa suhde alkaa säröillä...

Gustav tapailee myös muita naisia, mitä Martina ei sinänsä halua kieltää. Onhan hänkin moderni nainen ja sitä paitsi hän ymmärtää oman sitoutumispelkonsa saattavan johtaa tällaiseen tilanteeseen. Martina yrittää itsekin tapailla muita ja sattuman kautta hän tapaa entisen rakastettunsa Aronin, jonka kanssa hän aloittaa rinnakkaissuhteen.

Polttava kysymys koko kirjan ajan on se, mennäkö naimisiin vai ei. Martina ei sinänsä haikaile vapaan rakkauden perään, minkä me ehkä helposti yhdistämme 60-luvun lopun ajan ilmapiiriin. Martina vain sattuu olemaan aikaansa edellä oleva nuori nainen, joka ei voi ymmärtää miksi suhde ei voisi olla "oikea" vaikka sitä ei virallistettaisikaan. Ja lapsiakaan hän ei sen kummemmin kaipaa. Eikö kaksi ihmistä voisi elää yhdessä, rakkausliitossa, myös ilman lapsia? 

Mene naimisiin, niin kadut; älä mene naimisiin, niin kadut sitäkin; joko menet naimisiin tai et mene, kadut kumpaakin; vaikka menisit naimisiin tai et menisi, kadut kumpaakin. (Kierkegaard)

Tämän Kierkegaardin sitaatin Sundström on valinnut kirjansa aloitukseksi ja se todella kuvaa hyvin Martinan kehitystarinaa. Sillä ne tunteet... Martina ei voi ymmärtää omia tunteitaan: onko tämä nyt muka mustasukkaisuutta kun hän miettii Gustavin sivusuhdetta. Hehän ovat vapaita ihmisiä! Ja kun Martina sitten päättää yhdessä Gustavin kanssa erota, ainakin väliaikaisesti, hän huomaa kaipaavansa Gustavin perheen kesäpaikkaa Tukholman saaristossa. Oliko Martina sittenkin rakastunut kesäpaikkaan Gustavin sijasta?

Ero on kuitenkin lopullinen ja Gustav löytää yllättävän pian uuden suhteen. Siinä vaiheessa Martinankin on pakko todeta, että ne tunteet, joita hän aikaisemmin hiukan naureskeli ja vähättelikin, olivatkin ihan oikeita ja syviä. Martina masentuu ja ikävöi Gustavia. Ja kun Gustav ilmoittaa uuden puolison odottavan lasta, Martinan mieli musertuu. Hän ei sitten ollutkaan se nainen, joka synnyttäisi Gustavin lapsen.

Mutta kirjan parhainta antia on sen loppuosa, jossa Martina kokoaa itsensä ja ryhtyy suunnittelemaan elämää ilman Gustavia. Sundström kuvaa käsittämättömän tarkasti Martinan mielenkäänteet ja ajatukset ja niin yleismaailmallisesti koko sen yksinäisyyden taakan, joka musertaa alleen sellaisenkin, joka oikeasti pitää yksinolosta. Entäpä sitten he, jotka eivät edes halua olla yksin, miltä heistä mahtaa tuntua, miettii Martina.

Sundströmin kirja on oikea helmi, joka vie lukijansa aikamatkalle 60- ja 70-lukujen vaihteeseen. Hän kuvaa uuden ajan nuorisoa, josta osa on vielä kiinni vanhempiensa arvoissa ja osa taas kurottelee jo aivan uusia henkisiä sfäärejä. Lisäksi Sundström kuvaa arkipäivän tukholmalaiselämää, pukeutumista, poliittisia tapahtumia ja jatkuvia mielenosoituksia. Ja koko kirjaa sävyttää lämmihenkinen huumori, jonka ainakin me tyttökirjamme lukeneet tunnistamme välittömästi.

Sundströmin kirja on myös suomennettu nimellä "Suhteista parhain" (Tammi 1979), joten jos kirja osuu kohdalle, suosittelen lämipimästi tarttumaan siihen!

Niin, siitä yksinäisyydestä vielä: satuin lukemaan uusimman Me Naiset -lehden (14/2021) ja kyyneleet tulivat silmiin kun luin artikkelin, jossa neljä ihmistä kertoo miltä tuntuu "kun kukaan ei kosketa". Olen itse joskus elänyt myös pitkään yksin, joten tunnistan hyvin sen kivun ja kaipuun. Jutussa haastateltu Johanna esimerkiksi kertoo, kuinka hän kotona halaa tyynyä, jotta saisi kokea kosketuksen tunteen. Ja kun sitten saa tuntea jonkun kosketuksen, vaikka vain toisen käden olkapäällään, "siitä jää hetkeksi jälki siihen kohtaan". Ohimenevän suudelmankin jälki saattaa tuntua poskella pari päivää. 

Voi kun oikeasti olisikin jokaiselle se "joku rakkain". Vaikka toki, jos näin olisi, jäisi ehkä paljon loistavia romaaneja kirjoittamatta?

**

Gun-Britt Sundström: Maken. En förhållanderoman

(suomennettu nimellä 'Suhteista parhain', kääntäjä Marja Alopaeus, Tammi 1979)

Albert Bonniers förlag 1976


Kommentit

  1. No tämähän sopii minulle kuin nenä päähän, kiitos! Kiinnostaa kovasti sekä aihe että kerrontatyyli. Märta Tikkasen tyyli ei ole koskaan iskenyt minuun, mutta just kuvaamasi lakoninen sanailu ja itseironia kuulostaa mitä houkuttelevimmalta. Ja kun vielä pääsee 70-luvun Tukholmaan, niin maltan tuskin odottaa. Mahtavat varausjononi kirjastossa saattavat kyllä vaikuttaa asiaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tulet varmasti pitämään tästä! Täällä Ruotsissa kirjaa luetaan edelleen, siitä tuli uusi painoskin vastikään, ja nyt on ilmestynyt myös nuoremman polven kirjailijoiden vastineita tälle Sundströmin romaanille, esimerkiksi Jon Jordåsin romaani "Min Martina", jossa näkökulma on Gustavin ja vuosikymmen 2010-luku.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012)

Minulla lienee joku sisäänrakennettu reaktio, joka pistää aina epäilemään jos jotakin kirjaa kehutaan liikaa. Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa ylistettiin joka paikassa niin paljon, että se siirtyi automaattisesti ö-listalle. Sitä paitsi sehän oli scifiä, luin jostakin, enkä tykkää ollenkaan scifistä! Ensinnäkin, olen nyt saanut oppia että scifin yksi alamuoto on dystopiakirjallisuus ja se taas on ihan muuta kuin omassa mielessäni tiukasti rajaamani avaruus-scifi. Ja dystopiakirjallisuus onkin yllättäen laji, josta näytän pitävän! Mutta se mikä sai minut vihdoin ja viimein tarttumaan tähän mestariteokseen oli se, että Kajaanin kaupunginteatteri oli tulossa teatterivierailulle tänne Ruotsiin ja peräti naapurikylääni, Hallundan Riksteaterniin. Päätin siis lukea kirjan ennen tätä teatterivierailua. Mikä tosin oli virhe, mutta siitä myöhemmin... Kirja oli todella hieno lukukokemus joka sai minut vaipumaan lähes meditatiiviseen tilaan. Kirjan kieli on kaunista, rauhallista, aja

Miten sössitään hyvä kirjaidea x 2

  Maaliskuu tuli ja meni. Oli kaikenlaisia työ- ja opiskelukiireitä, jotka pitivät mielen mukavasti poissa korona-aiheisista aatoksista. Sivusilmällä olen ollut uutisista ymmärtävinäni, että täällä Ruotsissakin on vaikea tilanne, vaikka kuolinluvut ovatkin melko vähäisiä vuoden takaisiin kauhulukuihin verrattuna. Etätyöpestinikin jatkuu, näillä näkymin ainakin kesän yli. Eikä se ajatus enää edes ahdista, sillä olen nyt vuoden aikana rakentanut tänne kotiimme oikean puuhakeskuksen. Töiden ja kotihommien lisäksi olen järjestänyt itselleni kaikenlaista aktiviteettiä, jotta mieleni pysyisi virkeänä. Olen jo vuoden verran opiskellut saksaa ja tänä talvena osallistuin myös pitkästä aikaa yliopiston kurssille, jonka luentoja pystyi seuraamaan vaivattomasti netin kautta.  Ja nettiin on tosiaan siirtynyt myös sosiaalinen elämäni lähes täysin - siellä seurustelen siskon kanssa, keskustelen kirjoista lukupiirini kanssa ja virittelen kerran viikossa yhteyden Balille, jossa saksanopettajani asuu. V

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia