Pohjoiskorealaista arkielämää - Barbara Demick: Nothing To Envy: Ordinary Lives in North Korea (2009)

 

Voi, voi... Jos oma elämä tuntuu vähän raskaalta niin ei ehkä kannata alkaa lukea reportaasikirjaa pohjoiskorealaisesta elämästä. Pohjois-Korean Kim Jong-un varoitti vastikään maata uhkaavasta nälänhädästä, joka saattaisi olla yhtä paha kuin 90-luvun nälänhätä, jolloin arvioiden mukaan kuoli satojatuhansia ihmisiä. Ja juuri siitä ajasta kertoo amerikkalaisen journalistin Barbara Demickin reportaasikirja 'Nothing To Envy: Ordinary Lives in North Korea'. Kirjan luettuani istun nyt täällä ja mietin minkälaisessa kurjuudessa pohjoiskorealaiset mahtavatkaan elää tällä hetkellä.

Barbara Demick kuvaa siis kirjassaan lähinnä 90-luvun pohjoiskorealaista arkielämää. Kirjassa haastatellut perheet kertovat köyhyydestä, matkustusrajoituksista, epätasa-arvosta, aborteista ja nälänhädästä. Perheet on jaoteltu tiukasti eri kasteihin ja niiden välillä on vain yksi suunta - alaspäin. Avioliitto eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvien ihmisten välillä on ylempään luokkaan kuuluvalle kannattamaton, sillä sen jälkeen ei ole enää mahdollisuuksia hyvään koulutukseen saati ammattiin. 

Kirjan henkilöt asuvat koillisessa Pohjois-Koreassa sijaitsevassa Chongjinin teollisuuskaupungissa. Tai pikemminkin asuivat, sillä Demick haastattelee heitä sen jälkeen kun he ovat päässeet pakenemaan Etelä-Koreaan. Kirjan henkilöt kertovat raa'an yksityiskohtaisesti kuinka 90-luvun nälänhätä saa kaupungin ihmisten elämän pikkuhiljaa pois raiteiltaan. Ensin lopetetaan palkkojen maksu, ruokaa on vaikea saada ostettua, sairaaloista loppuvat lääkkeet, lapset istuvat nälkäisinä jääkylmissä kouluissa eikä kotonakaan saada enää sähköä ja vettä kuin satunnaisesti.

Pikkuhiljaa ihmiset alkavat kokeilla yhä uskaliaampia keinoja pysyäkseen hengissä. Naiset ryhtyvät katukauppiaiksi (kaikenlainen yrittäjyys on tietysti kiellettyä) paistamalla korvikeaineista leivottuja keksejä, miehet vaeltavat vuorille etsimään syötäviä kasveja. Nuoret miehet ylittävät henkensä uhalla rajajoen ja alkavat tehdä mustan pörssin kauppaa Kiinassa, jossa ollaan kiinnostuneita korealaisista käsitöistä ja keramiikasta. Samaan aikaan armeijassa työskentelevät elättävät itsensä ja perheensä myymällä mm. Yhdysvalloista lähetettyjä ruoka-avustuksia.

Chongjinin kaupunki sijaitsee melko lähellä Kiinan rajaa, jonka pituus on Yalu- ja Tumen-jokia seuraten 1400 km. Yhä enemmän pohjoiskorealaisia ylittää rajajoen ja kun kerran on päässyt näkemään Kiinalaista arkielämää, alkaa vakuuttuneempikin Kim Jong-ilin kannattaja ymmärtää, että Pohjois-Korea ei olekaan sellainen onnela mitä heille on syntymästä asti uskoteltu.

Nälänhädän edetessä ihmisiä kuolee yhä enemmän, ruumiita makaa kaduilla ja yhä elossa olevat luurankomaisen laihat ihmiset kulkevat vain etsimässä seuraavaa suupalasta. Demickin haastattelemien ihmisten todistukset ovat kammottavaa luettavaa.

Jotkut onnekkaat pääsevät kuitenkin pakenemaan.  Useimpien reitti vie ensin Kiinaan, joka kuitenkin palauttaa kiinni ottamansa pakolaiset takaisin Pohjois-Koreaan. Varmin keino on yrittää päästä Mongoliaan, joka auttaa pakolaisia pääsemään Etelä-Koreaan. Mongoliaan päässeitä odottaakin käytännössä ilmainen lentolippu Seouliin.

Etelä-Korea ottaa vastaan kaikki pohjoiskorealaiset, jotka omin avuin pääsevät maahan. He saavat automaattisesti maan kansalaisuuden ja muutaman kuukauden "uudelleenkoulutuksen" jälkeen heille annetaan isohko rahamäärä, jolla he voivat aloittaa uuden elämän. Etelä-Korea on tutkinut mm. Israeliin muuttaneiden venäjänjuutalaisten kotouttamista sekä Saksojen yhdistymisen jälkeistä prosessia ja lopputuloksena on tehokkaan tuntuinen ohjelma, jolla Pohjois-Koreasta maahan tulleet voidaan integroida yhteiskuntaan.

Mutta ulkoisesta vapaudesta huolimatta monet kärsivät pahoista mielenterveysongelmista. Kuinka voisi nauttia uudesta elämästä jos on joutunut jättämään lapsensa? Tai jos tietää sisarustensa joutuneen vankileirille rangaistuksena perheenjäsenen pakenemisesta. Lisäksi pohjoiskoreassa kasvaneet ovat uudessa kotimaassaan alemman luokan väestöä - heiltä puuttuu kaikki eteläkorealaisten perinteiset statussymbolit: pituus, vaalea iho, hyvä koulutus ja sujuva englanninkielen taito. Uudessa maassa on vaikea kilpailla työpaikoista tai avioliittokumppaneista.

**

Muistin tämän Barbara Demickin kirjan kirjahyllyssäni (kirja on muuten ilmestynyt myös suomeksi nimellä 'Suljettu maa') luettuani Marjatan kirjablogin mielenkiintoisen kirjoituksen pohjoiskorealaisen Paek Nam-nyongin romaanista, joka on kirjoitettu jo vuonna 1988, mutta se on käännetty länsimaisille kielille vasta tämän vuosituhannen puolella. Kirja on siis kirjoitettu ennen 90-luvun nälänhätää - aikana, jota Demickinkin haastattelemat henkilöt muistelevat kaiholla. 

Vuonna 1949 syntynyt Paek Nam-nyong jäi jo lapsena orvoksi ja aloitti työuransa terästehtaassa. New York Timesin artikkelin mukaan hän pääsi opiskelemaan maan huippuyliopistoon ja Demickin kirjan luettuani ymmärrän, että tämän on täytynyt olla todellinen onnenpotku. Yliopisto-opiskelijat saivat ainakin 90-luvulla elää vapaammin kuin muut ja he saivat jopa luvan lukea länsimaista kirjallisuutta.

Netflixistä muuten löytyy mielenkiintoinen eteläkorealainen sarja, jossa 'Etelä-Korean Paris Hilton tapaa pohjoiskorelaisen eliittisotilaan'. Genre on komedia ja avautuu yllättävän hyvin tällaiselle kulttuuria täysin tuntemattomallekin. Sarja kuvaa huumorin avulla ja hyvin konkreettisesti näiden kahden Korean eroavaisuuksia.

Tästä vinkistä kiitos Elegialle, jonka blogista löytyy lisää vinkkejä eteläkorealaisesta kirjallisuudesta ja tv-viihteestä!