Siirry pääsisältöön

Lukemisen juhlaa


Tänään jaetaan Finlandia-palkinnot ja Yle näyttää lähetyksen suorana nimellä ”Finlandia 2020 – Lukemisen juhlaa”. Osuva nimi! Sanoisin, että lukeminen on aina jossain määrin juhlaa ja varsinkin kun käteen osuu hyvä kirja.

Mistä saankin hyvän aasinsillan Finlandia-palkintoon: olen lukenut tämän vuoden ehdokkaista vain yhden mutta se olikin sitten todellinen täysosuma. Tommi Kinnusen ”Ei kertonut katuvansa” oli kaikessa herkkyydessään ja meditatiivisuudessaan upeaa luettavaa.

Eläydyin naisten matkaan Norjan Ruijasta Suomeen ja päähenkilö Irenen pohdiskeluihin elämästään ja sen jatkosta. Itketti kun Aili ei enää jaksanut kävellä muiden mukana, heilutti vain urheasti muiden perään varmaa kuolemaa odottaen. Ja riipaisi sydämestä kun Veera kotitalolleen vihdoin saavuttuaan saikin huomata olevansa vieras talossa.

Sodassa miehistä oli aina joku vastuussa, mutta nainen oli kaikille saalis.

Naisten lyhyeksi kerityt päät paljastivat kaikille vastaantulijoille, keitä he olivat. Saksalaisten huoria. Mutta mitä pahaa he olivat tehneet? Olivathan miehetkin sotineet saksalaisten rinnalla, miksi juuri naisten päälle syljettiin inhosta?

Vaikka eiväthän kaikki niin tehneet. Löytyi mies, joka tarjosi kulkijoille lämpimän saunan. Nainen, joka tarjosi vastaleivottua ohrarieskaa. Molemmat kohtaukset Kinnunen kuvaa yksityiskohtia myöten kuin pyhinä toimituksina ja nämä kaksi kohtausta jäävät päällimmäisinä mieleeni kirjan takakannen suljettuani. Ihminen on ehkä kuitenkin lopulta hyvä…?

Lukupiirini halusi lukea Kinnusen uusimman jo alkusyksystä mutta silloin ei paikallinen kirjastoni täällä Ruotsissa ollut sitä vielä edes hankkinut kokoelmiinsa. Yritin ensin äänikirjana ja pääsinkin juonesta perille jonkin matkaa mutta lopulta en pysynyt enää perässä siitä, kuka naisista kulloinkin oli äänessä. Kun sitten sain lopulta paperisen kirjan käsiini, lähdin lukemaan uudestaan alusta ja huomasin syventyväni tarinaan aivan toisella tavalla. Lukemisen juhlaa sekin!

Nämä kirjapalkinnot ja niiden yhteydessä julkaistut ehdokaslistat ovat muuten todella käteviä ja etenkin kun lukee useamman kielialueen kirjallisuutta. Uusi kirjamaavaltaukseni on Saksa ja olen katsellut sillä silmällä myös sikäläisiä kirjapalkintoja. Pari kirjaa olen jo tilannutkin joululoman kirjapinoa silmällä pitäen.

Tällä viikolla jaettiin myös Ruotsin August-palkinnot ja siinä palkittuja kirjoja olen nyt pistänyt kirjaston varauslistalle. Luin myös vastikään ruotsalaisen Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentin, jota en varmastikaan olisi osannut valita luettavaksi, jos se ei olisi jäänyt mieleen viime vuoden August-palkittuna tietokirjana.

Vaikka ehkä se kaikkein paras kirja ei aina voitakaan (kuten nyt esimerkiksi väitetään juuri August-palkinnon saaneesta kirjasta) niin ehdokaslista on kuitenkin mielenkiintoinen katsaus kunkin maan ajankohtaiseen kirjasatoon. On jännittävä lukea muiden kulttuureiden kirjallisuutta ja nähdä, mikä kussakin maassa puhututtaa.

Kirjallisuus lienee parhaimmillaan lukijan ja kirjailijan keskustelua maailmantilasta. Ja mielestäni Kinnusen kirja on historiallisesta aiheestaan hyvinkin ajankohtainen. Ihminen on kovin kärkäs tuomitsemaan ja kivittämään - harvassa ovat ne, jotka uskaltavat kuunnella.

**

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. Vaellusromaani

WSOY 2020

Kommentit

  1. Totta, palkintoehdokkaat ovat käteviä siinä mielessä, että ne antavat tietyn "laatutakuun" etukäteen ja juuri vieraan maan kohdalla ne ovat erityisen hyödyllisiä. Oman maan kirjallisuuskeskusteluja innokas lukija - ja lehden lukija - tulee kuitenkin paremmin seuranneeksi, vaikka vain sanomalehdestä. Minulle Ruotsinkin kirjallisuuskeskustelu on ihan peitossa.

    Laittamastasi linkistä tuli heti käsitys August-palkitusta ja olen heti samaa mieltä kirjoittajan kanssa ;) Ja vielä kymmenen vuoden kirjoitusaika ja sitten tuloksena tiiliskivi, tietenkin. .. Erimielisyys kuitenkin perusteltu paremmin kuin mitä meillä HS Antti Majander tekee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luin myös sen Hesarin arvostelun! Meillä on 'Mustaa jäätä' kirjapiirin kirjana nyt ensi viikolla, harmittaa että luin sen arvostelun koska nyt se on tuolla takaraivossa kummittelemassa, halusin tai en :(

      Poista
  2. Kinnusen teos on todella hieno laatukirja, joka on ollut klassikko jo ilmestyessään. Aihe on todella tärkeä. Kinnunen ei epäröi tarttua vaiettuihin salaisuuksiin, eikä siloittelemattomiin henkilöhahmoihin. Kirjan loppudokumentti kertoo tuon ajan naisten elämästä. oleellista asiaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienosti rakennettu kokonaisuus ja koskettavasti kirjoitettu. Siitä jäi monta vahvaa kohtausta mieleen!

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Levoton lukija

  Nyt on taas sellainen hetki, että sanat eivät tunnu riittävän. Ja tämä koskee sekä lukemaani kirjallisuutta että elämää ylipäänsä. Ajatukset ovat Vantaalla ja siellä sattuneessa kouluampumisessa... Tämä postaukseni saa nyt olla pinnan raapaisuja, ohimeneviä ajatuksia, jotka ovat sujahtaneet lukemisteni lomassa. Sillä ajatuksia, niitä on totisesti riittänyt viimeisen parin viikon lukuorgiani tuoksinassa! Pari viikkoa sitten luin peräperää kaksi Juli Zehin ajankohtaista teosta. Saksalainen Zeh on kirjoittanut jo vuosituhannen vaihteesta lähtien, mutta nyt hänen kirjojaan vilahtaa siellä sun täällä. Saksassa Zeh tunnetaan kansalaisaktivistina ja aktivismi näkyy myös selkeästi näissä tuoreimmissa kirjoissa Yli-ihmisiä (Über Menschen, 2021) ja Zwischen Welten (2023, kirjoitettu yhdessä Simon Urbanin kanssa). Jos etsitte ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä, Juli Zeh is your woman! Palaan toivottavasti Juli Zehin maailmaan myöhemmin, tällä hetkellä sen kartoittaminen tuntuu ylivoimaiselta.

Vihdoinkin sain luettua Amélie Nothombia!

  Kirjailija, jota olen aina ihaillut, mutta en koskaan lukenut. Siihen sarjaan lukeutui vielä muutama päivä sitten belgialaissyntyinen, Pariisissa nykyään asuva Amélie Nothomb (s. 1966), jolta ei voi välttyä jos vähääkään liikkuu ranskankielisessä ympäristössä. Nothombilta ilmestyy uusi kirja joka vuosi ja aina siitä kehkeytyy myös jonkinlaista pöhinää. Jostain luin muuten, että Nothomb kirjoittaisi kolme kirjaa vuodessa, joista hän sitten valitsee yhden julkaistavaksi. Se varmaan myös on syy sille, että kirjat ovat aika ohuita. Ja nämä näennäisen ohuet romaanit ovat myös houkuttaneet ostamaan Nothombin teoksia reissuillani,  ajatuksena lukea ne keskitason ranskallani. Mutta aina ne ovat jääneet kesken... Viime viikolla kirjastossa käväistessäni huomasin esille asetetun Nothombin ruotsiksi käännetyn romaanin "Premier sang". En siis koskaan kulje Nothombin ohi häneen tarttumatta, joten lainasin kirjan ja aloin lukea sitä heti matkalla kotiin. Ruotsiksi tarina soljuikin ongelm

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja

Olipa kerran DDR

  Saksan opinnot alkoivat taas yliopistolla ja tein pienen lämmittelykierroksen lukemalla brittiläis-saksalaisen historioitsijan Katja Hoyerin teoksen "Muurin takana. Itä-Saksan historia 1949-90". Kirjaa on kovasti kehuttu, koska se antaa aikaisempaa monipuolisemman kuvan DDR:stä. Itä-Saksaahan muistellaan yleensä lähinnä sen julman Stasi-historian kautta tai sitten naureskellaan hyväntahtoisesti Ostalgia-ilmiölle.  Hoyer tekee kirjassaan vakavan yrityksen antaa DDR:stä tasapainoisemman kuvan. Kaikki ei ollut kurjuutta! Esimerkiksi se seikka, miten naiset ja työläisluokkaan syntyneet lapset saattoivat päästä hyvään työuraan käsiksi, oli monelle elintärkeä asia. Yhdistymisen huumassa unohtui, että monet näistä koulutuksista ja työurista osoittautuivatkin sitten täysin hyödyttömiksi.  Miten kävi kaikille näille elämäntyönsä menettäneille? Siihen ei Hoyerinkaan kirja valitettavasti anna kovin selventävää vastausta, sillä tarina päättyy - monien muiden DDR:stä kertovien kirjojen