Siirry pääsisältöön

Lomakaverina Marian Keyes



Puolet lomasta takana ja aivot ovat palautuneet sen verran, että voin vihdoin tarttua Marian Keyesin uusimpaan ihmissuhdehässäkkäromaaniin. Tätä ei nimittäin kannata lukea jos on vielä työstressi päällä, sen verran reipasta menoa Keyes tässä Grown Ups -uutukaisessaan tarjoaa.

Tarina on tämä: Dublinissa asuva Caseyn klaani kokoontuu yhteen aina eri juhlapäivinä ja lukija pääsee seuraamaan vuorollaan kunkin suvun jäsenen edesottamuksia. Ja niitä riittää, sillä suku on ehtinyt avioliittojen ja -erojen myötä laajentua niin isoksi, että kirjan alussa esitelty sukupuu tulee todella tarpeeseen.

Keskiössä ovat Caseyn veljessarja Johnny, Ed ja Liam sekä heidän vaimonsa Jessie, Cara ja Nell. Lisäksi tarinaan liittyvät vahvasti Jessien edesmennyt mies Rory, tämän vanhemmat ja sisaret, Caseyn veljesten suoraan sanoen veemäiset vanhemmat sekä Liamin ex-vaimo. Lisänä tietysti liuta lapsia, jotka toimivat tarinan moraalisena runkona. Sillä tässä tarinassa aikuisten elämää harjoittelevat ne ns. aikuiset.

Itse juoni on periaatteessa ihan tavallista elämää, mitä nyt Keyes pistää kierroksia muutaman lisää. Mutta ihan tunnistettavia tilanteita tästä löytyy, sillä varmasti joka perheestä löytyy ainakin joku kimurantti ihmissuhde. Mutta Keyes ei jätä romaanihenkilöitänsä pulaan vaan ohjaa heidät voitokkaasti maaliin koko tämän yli 600-sivuisen eepoksen läpi.

Olen aikaisemmin hieman vierastanut Keyesin romaaneissa sitä, miten paljon niissä keskitytään ihmisten ulkoiseen olemukseen. Vatsamakkaroihin, lihaksiin, takamuksiin, you know... Mutta tässä uusimmassa Keyes on mielestäni huomattavasti maltillisempi. Toki yksi päähenkilöistä, Cara, kamppailee kirjan alussa kilojensa kanssa mutta pian käy ilmi, että kyseessä onkin bulimia. Keyes tekee tästä sairaskertomuksesta yhden tarinansa punaisista langoista ja lukijana olen iloinen Caran puolesta, kun tämä lopussa löytää avaimet aitoon kehopositiivisuuteen.

Sydämeni lämpeni myös toisen keskeisen naispäähahmon, Jessien, puolesta. Olen ymmärtänyt, että juuri hän on monen muun lukijan inhokkihahmo mutta Jessiessä on paljon itselleni tuttuja piirteitä enkä voi kuin ymmärtää hänen dominoivaa tapaansa pakottaa lähisuku yhteen kaiken maailman kekkereiden varjolla. Mutta käsi sydämelle, jokaisen tiivistä yhteyttä pitävän perheen salaisuus lienee juuri se yksi Jessie, joka tekee kaikkensa että kaikilla olisi mukava olla vaikka hän onkin tietoinen siitä, että toiset pitävät häntä vähän työläänä ihmisenä.

Lisäpisteitä Keyesille myös siitä miten hän ottaa yhdeksi sivujuoneksi Syyriasta pakolaisena saapuneen Perlan ja tämän tyttären Kassandran. Caseyn perheen ensikohtaaminen pienen pakolaisperheen kanssa on kuvattu lämpimällä huumorilla mutta Keyesin kanta Irlannin pakolaispolitiikkaan ei jää epäselväksi. Lukijan ei kuitenkaan tarvitse tuntea oloaan epämukavaksi vaikka joutuisikin tarkistamaan samalla omaa kantaansa asiaan.

'People like to label us. Asylumseekers, I mean.' She was halfway through the glass of wine, and a more relaxed, sparkly woman was emerging. 'I just thought I was middle-class.'
'R-really?'
'I know.' Another smile, more twinkly this time. 'You think we all lived in stone huts and I had to wear the burqa. But I am a doctor.'
A doctor!

Otin Keyesin mukaan kaveriksi kun lähdin perinteiselle järvenrantavaellukselle ja siihen tarkoitukseen tämä Grown Ups oli täydellinen. Sopivan mittaisia lukuja ehti lukemaan joka taukopaikalla yhden tai pari ja pakkohan niitä oli lukea kun tapahtumat jäivät aina niin jännään kohtaan. Täydellinen matkakirja!



Ensimmäinen tauko- ja lukupaikka

Jos lukeminen loppuu niin lisää löytyy vaikka kesken matkan!


**
Marian Keyes: Grown Ups
Penguin Books 2020
637 sivua

Ote kansilievetekstistä:

"Everything stays under control until Ed's wife, Cara, gets concussion and can't keep her thoughts to herself. One careless remark at Johnny's birthday party, with the entire family present, starts Cara spilling out all their secrets. In the subsequent ravelling, every one of the adults finds themselves wondering if it's time - finally - to grow up?"

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Levoton lukija

  Nyt on taas sellainen hetki, että sanat eivät tunnu riittävän. Ja tämä koskee sekä lukemaani kirjallisuutta että elämää ylipäänsä. Ajatukset ovat Vantaalla ja siellä sattuneessa kouluampumisessa... Tämä postaukseni saa nyt olla pinnan raapaisuja, ohimeneviä ajatuksia, jotka ovat sujahtaneet lukemisteni lomassa. Sillä ajatuksia, niitä on totisesti riittänyt viimeisen parin viikon lukuorgiani tuoksinassa! Pari viikkoa sitten luin peräperää kaksi Juli Zehin ajankohtaista teosta. Saksalainen Zeh on kirjoittanut jo vuosituhannen vaihteesta lähtien, mutta nyt hänen kirjojaan vilahtaa siellä sun täällä. Saksassa Zeh tunnetaan kansalaisaktivistina ja aktivismi näkyy myös selkeästi näissä tuoreimmissa kirjoissa Yli-ihmisiä (Über Menschen, 2021) ja Zwischen Welten (2023, kirjoitettu yhdessä Simon Urbanin kanssa). Jos etsitte ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä, Juli Zeh is your woman! Palaan toivottavasti Juli Zehin maailmaan myöhemmin, tällä hetkellä sen kartoittaminen tuntuu ylivoimaiselta.

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja

Olipa kerran DDR

  Saksan opinnot alkoivat taas yliopistolla ja tein pienen lämmittelykierroksen lukemalla brittiläis-saksalaisen historioitsijan Katja Hoyerin teoksen "Muurin takana. Itä-Saksan historia 1949-90". Kirjaa on kovasti kehuttu, koska se antaa aikaisempaa monipuolisemman kuvan DDR:stä. Itä-Saksaahan muistellaan yleensä lähinnä sen julman Stasi-historian kautta tai sitten naureskellaan hyväntahtoisesti Ostalgia-ilmiölle.  Hoyer tekee kirjassaan vakavan yrityksen antaa DDR:stä tasapainoisemman kuvan. Kaikki ei ollut kurjuutta! Esimerkiksi se seikka, miten naiset ja työläisluokkaan syntyneet lapset saattoivat päästä hyvään työuraan käsiksi, oli monelle elintärkeä asia. Yhdistymisen huumassa unohtui, että monet näistä koulutuksista ja työurista osoittautuivatkin sitten täysin hyödyttömiksi.  Miten kävi kaikille näille elämäntyönsä menettäneille? Siihen ei Hoyerinkaan kirja valitettavasti anna kovin selventävää vastausta, sillä tarina päättyy - monien muiden DDR:stä kertovien kirjojen

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj