Marian Keyes: The Woman Who Stole My Life (2014)

Marian Keyes ei petä lukijaansa! Viimeksi luin Keyesiä maratonlukuna kun olin viimeisimmilläni raskaana ja aivotoiminnan laita oli vähän niin ja näin. Nyt tunsin samaa tarvetta pakatessani Kreikan lomaa varten ja onneksi hyllyssä olikin vielä yksi lukematon keyes. Edellistä ei pidä muuten tulkita niin, että Keyes olisi jotain harlekiinien tasoista joutavaa horinaa (eikä tätä pidä nyt tulkita niin, että väheksyisin harlekiini-kirjoja!). Keyesin kirjoissa juoni on aina vähintäänkin monimutkainen ja yllättäviä käänteitä riittää. Niin myös tässä, jännitys pysyi yllä aivan viimeisille sivuille asti.

Kirjan juonta en halua nyt hirveästi analysoida koska sen viehätys on juuri yllätyksellisyys. Keyes ei pelkää käyttää epätavallisiakaan juonenkäänteitä ja onnistuu aina kuitenkin päättämään kirjansa tyylikkäästi. Tämä kirja alkaa autokolarilla mutta se on vain alkusoittoa sillä päähenkilö Stella Sweeney joutuu kokemaan jotain joka muuttaa kaiken.

I was so used to doing anything I wanted that I never even thought about it - I could pick up a magazine, I could shift my hair out of my eyes, I could cough. Suddenly I understood that to be able to scratch the sole of my foot using the big toe of the other foot was nothing short of a miracle.

Stella on työssäkäyvä perheenäiti joka on ollut 20 vuotta naimisissa Ryaninsa kanssa. Elämä kulkee tasaista latuaan ja lapset ovat jo teini-iässä. Stella tuntuu olevan tyytyväinen elämäänsä ja nauttii roolistaan perheenäitinä.

"Not everyone can find a cure for cancer. Someone has to make the dinners and sort the socks."

Tapahtuu siis kuitenkin jotain joka pistää koko elämän päälaelleen. Stella joutuu katsomaan itseään uudesta näkökulmasta ja näky ei ole aina silmää miellyttävä. Ja nyt tullaan siihen miksi en lue Keyesiä useammin. Ymmärrän, että ns. kohdelukijat ehkä haluavat tätä ulkonäköä ruotivaa humoristista sanailua mutta lopulta se tuntuu vain niin surulliselta.

I forced myself to stop agonizing about my stomach and my age and all the chances I'd wasted to be Elle Macpherson.

Mutta okei, hyväksyn tämän lajityypillisen piirteen kun otan keyesin käteeni enkä odota mitään feminististä emansipoitumista. Vaikka täytyy myöntää, että leikittelen ajatuksella kuinka pitkälle Stella Sweeney olisikaan päässyt jos lopettaisi vatsamakkaroidensa vatvomisen. Harmi myös, että genrelle tyypilliseen tapaan juuri ne itsenäisimmät naiset ovat myös ilkeimpiä ja kovasydämisimpiä.

"And the anxiety you're having about Ryan. If I've said it once, I've said it a thousand times: anxiety is the fat girl's best friend. Not that you were exactly fat', she says. 'Just ...you know.'"

Mutta pidän Keyesin tavasta kirjoittaa dialogia ja ennen kaikkea kekseliäisyydestä juonen suhteen. Keyes on myös yksi harvoja kirjailijoita jonka huumori saa minut nauramaan. Siis oikeasti nauramaan ääneen lukiessani kirjaa!

Kirja on ilmestynyt suomeksi nimellä "Nainen joka varasti elämäni" (2015).

Kuka muuten teillä muilla on se lomakirjojen ykkönen? Entä kuka kirjailija saa teidät nauramaan ääneen?

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lisää miehiä!

Hei pitkästä aikaa! Viimeksi kirjoitin tänne blogiini Markus Nummen loistavasta Käräjät -kirjasta ja mitä lie nyt tapahtunut, mutta olen lukenut mieskirjailijoita enemmänkin! Ihmettelen aina vuoden lopussa lukutilastoani laatiessa miten lukemani kirjailijat ovat melkein 90%:sesti naisia. Mutta tänä vuonna tilastoihini saattaakin tulla yllättävä piikki... Viimeisin lukemani kirja on ohut ja pettävän kevyen oloinen Antti Röngän "Kiltti poika" . En ole jaksanut viimeiseen kuukauteen lukea mitään pidempää tekstikokonaisuutta ja tämä tuntui kirjastopinokirjoista siltä helpoimmalta. Mutta Röngän tajunnanvirtamainen teksti vaatii tarkkaavaisuutta ja keskittymistä, ja kirjan lukemiseen meni useampi päivä, vaikka sivuja on vain 160. "Kiltti poika" on kertomus muutaman vuorokauden mittaisesta ajanjaksosta, jona aikana päähenkilö täyttää 27 vuotta. Tästä on myös tarkoitus tulla se viimeinen syntymäpäivä. Kevät, itsemurhaajien vuodenaika. Että joutuu kuljettamaan kaikkea sitä ...

Lue lisää

Döden, döden, döden...

Tunnetussa anekdootissa Astrid Lindgren kertoi kuinka hän vanhenevien sisarustensa kanssa aloitti aina puhelut sanoilla "döden, döden, döden...". Näin oli tämä ikävä mutta enenevissä määrin elämään kuuluva asia poiskäsitelty ja voitiin siirtyä mukavampiin aiheisiin. Uusi suosikkikirjailijani Maggie O'Farrell on myös tarttunut härkää sarvista ja kertoo tässä muistelmiksi luokitellussa kirjassaan 17 kerrasta, jolloin kuolema on liipaissut läheltä. Aihe saattaa kuulostaa synkältä, makaaberiltakin ehkä, mutta voin vakuuttaa, että O'Farrell on luonut näistä kertomuksista maagista luettavaa! There is nothing unique or special in a near-death experience. They are not rare; everyone, I would venture, has had them, at one time or another, perhaps without even realising it. The brush of a van too close to your bicycle, the tired medicin who realises that a dosage ought to be checked one final time, the driver who has drunk too much and is reluctantly persuaded to relinq...

Lue lisää

Lukunautinto, pitkästä aikaa! (Markus Nummi: Käräjät)

Sain pitkästä aikaa kokea oikean lukunautinnon! Mikä sopikin hyvin tähän parhaillaan menevän lukuviikon teemaan "löydä lukufiilis!". Oma salaisuuteni lukufiiliksen takaamiseksi oli pitkä viikonloppu, paksu kirja ja rentouttava miljöö. Tämä yhtälö toteutuu yleensä juuri näin pääsiäisenä - muistan esimerkiksi Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläisen olleen juuri tällainen täysosuma. Olin tässä jo useamman viikon säästellyt kirjastosta varaamaani Markus Nummen Käräjät-teosta, joka tuli sen verran ajoissa, että jouduin sen lainaa jo pari kertaa pidentämään. Mutta aikataulu piti ja ehdin lukea kirjan ennen kuin lopullinen palautuspäivä tuli eteen. Tämä Käräjät tosin oli vähän riskaabeli valinta. Ensinnäkin se on paksu, melkein 600 sivua. En mielelläni ryhdy tällaisiin luku-urakoihin jos ei ole taetta siitä, että kirja on oikeasti hyvä. Siitä kirjan hyvyydestä olin kyllä saanut paljon vinkkejä kirjasomea ja -blogeja selatessani, mutta siitä tuli se toinen mutta... olen aika monta kertaa ...

Lue lisää

Ann Napolitanin "Kaunokaisia" - raportti eletystä elämästä

Seuraan tiiviisti myös saksankielisiä kirjallisuusmarkkinoita ja huomasin juuri ennakkopostauksen sveitsiläisen Charles Lewinskyn tänä syksynä ilmestyvästä kirjasta "Täuschend echt" (Petollisen todellinen), jossa mainostoimiston copywriter menettää kaiken - työn, rakkauden ja rahat. Hän onnistuu kuitenkin tekoälyn avulla tuottamaan romaanin, "tositarinan", josta tulee suurmenestys. On kuitenkin yksi henkilö, entinen rakastettu, joka tietää että tarina ei ole totta... Mieltä kutkuttava aihe! Vaikka samalla iskee mieleen ajatus, että kuinkakohan monta tekoälyllä tuotettua romaania tuolla maailmalla jo liikkuukaan? Minulla on itse asiassa jo yksi vahva ehdokas, enkä ole edes yksin epäilykseni kanssa, minkä huomasin kun tutkin asiaa. Kyseessä on ehkä tällä hetkellä kirjasomen eniten hehkutettu kirja, amerikkalaisen Ann Napolitanon "Hello Beautiful" (Kaunokaisia), jonka myös lukupiirimme päätti lukea. Huom! Jos haluat välttää juonipaljastuksia tai jos pidit ...

Lue lisää

Henkiin herätetyt

Tämän tekstini otsikko voisi kuvailla minua tällä hetkellä. Olen nimittäin lomalla, jo kolmatta päivää, ja olo on kuin henkiin herätetyllä! Runon ja suven päivänä, joka sattui ensimmäiselle lomapäivälleni, löysin kirjahyllyni uumenista Aaro Hellaakosken runon Heinäkuu, joka saakin olla tämän heinäkuisen lomani motto. Sulkekoon luonto minut sylihinsä ja huumatkoon metsä pääni! Mutta varsinainen tarkoitukseni oli esitellä kaksi kirjaa, jotka molemmat osaltaan herättävät henkiin jo unohdettuja ihmiskohtaloita. Wivi Lönn ei tosin liene niinkään unohdettu, ovathan hänen piirtämänsä rakennukset kiinteä osa suomalaista arkkitehtuurin historiaa. Mutta ihmisenä Lönn on tuotu suomalaisten tietoisuuteen vasta aivan viime aikoina. Naisten kohtalona taitaa olla tasavuosien odottelu ennen kuin valokeila heilahtaa heihin päin. Wivi Lönnkin viettää tänä vuonna 150-vuotisjuhlaansa. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, itse ainakin tykkään kun on näitä esimerkiksi Canthin ja Joenpellon kalta...