Siirry pääsisältöön

Mä mistä löytäisin sen Ikigain



Nyt kun korona on pitänyt tiiviisti kotona ja on joutunut heittämään roskakoriin kaikki hienot aikataulut ja suunnitelmat, niin mieleen on noussut paljon uusia ja mielenkiintoisia ajatuksia. Esimerkiksi: haluanko tehdä tätä työtä, jota nyt teen (ja olen tehnyt jo 20 vuotta). Tai haluanko asua täällä suurkaupungin kupeessa. Onko tässä elämässä mitään mieltä??

Kirja vieköön -blogin Riitta vinkkasi blogissaan Ken Mogin kirjasta "Löydä oma Ikigai" ja tottakai haluan löytää oman ikigain! Onhan tässä jo omaksuttu sekä tanskalainen "hygge" että ruotsalainen "lagom". Harmikseni en löytänyt täältä Tukholman kirjastoista Mogin kirjaa, sen sijaan löytyi Héctor Garcian ja Francesc Mirallesin "Ikigai - The Japanese Secret to a Long and Happy Life".

Ikigai tarkoittaa syytä olemassaoloon ja elämisen iloa. Sen voisi kääntää myös "elämän tarkoitukseksi", mutta se saattaa viedä ajatukset liian kauaksi ikigain arkisesta ulottuvuudesta. Ikigain ajatuksena on nimittäin tehdä nimenomaan tästä jokapäiväisestä elämästämme mielekästä. Niinpä se ikigai voi olla ihan niin pieni tai suuri asia kuin mitä nyt tähän tavalliseen elämään mahtuu.

Tämä pikkukirjanen sisältää paljon tienviittoja, jotka ohjaavat ikigain etsijää eteenpäin. Kirjoittajat käyvät lyhyesti läpi mm. Viktor Franklin logoterapiaa ja Mihaly Csikszentmihalyin flow-teoriaa. Lisäksi kirjassa annetaan ohjeita erilaisiin fyysisiin harjoituksiin joogasta qigongiin. Kirjassa onkin hyvin paljon tuttua ainesta, sen sijaan itse ikigaista harmillisen vähän. Kirjoittajat ovat varsin kiintyneitä ajatukseen, että elämän tarkoitus on elää vähintään satavuotiaaksi ja niinpä he keskittyvät paljolti juuri pitkän iän salaisuuteen.

Kirjan kirjoittajat kävivätkin haastattelemassa (monen muun tutkijan ohella) Okinawan saaren satavuotiaita vanhuksia löytääkseen pitkän iän ja ikigain ytimen. Ja löytyihän se! Nämä pirteät vanhukset, joille 90 vuotta ei ole ikä eikä mikään, todistavat ennen kaikkea sitä, miten työnteko ja arkinen puuhastelu pitävät kehon ja mielen toiminnassa. Lisäksi yhteisöllisyys on avainasemassa - kyläläiset auttavat toisiaan ja juhlia järjestetään milloin mistäkin syystä. Aina on syytä lauluun ja tanssiin! Jokaisella on myös oma puutarha, jossa he aloittavat jo aamuvarhain puuhastelun. Kirjoittajat käyvät  myös läpi Okinawan asukkaiden ruokavaliota, joka ytimekkäästi kuuluu: syö monipuolisesti ja täytä vatsasi vain 80%. Ja päivänsä kannattaa aloittaa muiden japanilaisten tavoin lyhyellä liikuntahetkellä, "radio taisolla".



Our intuition and curiousity are very powerful internal compasses to help us connect with our ikigai. Follow those things you enjoy, and get away from or change those you dislike. Be led by your curiousity, and keep busy by doing things that fill you with meaning and happiness. It doesn't need to be a big thing: we might find meaning in being good parents or in helping our neighbors.

No niin, siinä se nyt sitten oli, se pitkän iän salaisuus. Työntekoa, liikunnallisuutta, kohtuullisesti monipuolista ravintoa ja lisäksi oma yhteisö, johon tuntee kuuluvansa. Ja miten sen ikigain sitten löytää? Paras neuvo lienee se, että jos jokin tekemäsi asia saa sinut flow-tilaan niin siinä on ikigaisi ydin!

***
Héctor Garcia & Francesc Miralles:
Ikigai - The Japanese Secret to a Long and Happy Life
Penguin Books 2016
194 sivua

Kommentit

  1. Huomenta! Ikigai voi olla näinä aikoina hakusessa kun huoli maailman tilasta täyttää ajatukset. Hienostipa löysit elämän mielekkyyden ytimen :) Ihanaa kun kirsikankukat kukkivat siellä - meillä sataa lunta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän se ikigai löytyi sieltä kun alkoi miettiä mitkä asiat tuottavat iloa ja sen kuuluisan flow-tilan. Ainakin tämä kirjablogin pitäminen on yksi sellainen asia :) Mutta yritän saada vielä käsiini tuon sinun lukemasi Ken Mogin kirjan, luulen nimittäin että siinä mentiin hiukan syvemmälle tähän itse ikigain filosofiaan.

      Poista
  2. Minulla lojuu hyllyssäni tuo Ken Mogin Ikigai ja aloin sitä jo kerran lukea. En päässyt kovin pitkälle, kun jätin sen kesken :D Ehkä ajankohta oli väärä, voisi nostaa kirjan esille ja kokeilla uudemman kerran nyt kun melko lailla moni asia on muuttunut.

    Silmiinpistävän ihana muuten tuo kaupungilla otettu kirjakuvasi, sinistä taivasta ja kirsikankukkaa, unenomainen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikille kirjoille on oma paikkansa ja aikansa, ja tämä koronakotoilu on herättänyt päässä todella mielenkiintoisia pohdiskeluja! Tarvitsen elämääni ainakin enemmän ikigaita :)

      Kävin viime viikolla pikaisesti kaupungissa ja oli pakko käydä vilkaisemassa Kungsträdgårdenin kirsikkapuut, onneksi ehdin nähdä vielä kukat loppuloistossaan.

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Levoton lukija

  Nyt on taas sellainen hetki, että sanat eivät tunnu riittävän. Ja tämä koskee sekä lukemaani kirjallisuutta että elämää ylipäänsä. Ajatukset ovat Vantaalla ja siellä sattuneessa kouluampumisessa... Tämä postaukseni saa nyt olla pinnan raapaisuja, ohimeneviä ajatuksia, jotka ovat sujahtaneet lukemisteni lomassa. Sillä ajatuksia, niitä on totisesti riittänyt viimeisen parin viikon lukuorgiani tuoksinassa! Pari viikkoa sitten luin peräperää kaksi Juli Zehin ajankohtaista teosta. Saksalainen Zeh on kirjoittanut jo vuosituhannen vaihteesta lähtien, mutta nyt hänen kirjojaan vilahtaa siellä sun täällä. Saksassa Zeh tunnetaan kansalaisaktivistina ja aktivismi näkyy myös selkeästi näissä tuoreimmissa kirjoissa Yli-ihmisiä (Über Menschen, 2021) ja Zwischen Welten (2023, kirjoitettu yhdessä Simon Urbanin kanssa). Jos etsitte ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä, Juli Zeh is your woman! Palaan toivottavasti Juli Zehin maailmaan myöhemmin, tällä hetkellä sen kartoittaminen tuntuu ylivoimaiselta.

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja

Olipa kerran DDR

  Saksan opinnot alkoivat taas yliopistolla ja tein pienen lämmittelykierroksen lukemalla brittiläis-saksalaisen historioitsijan Katja Hoyerin teoksen "Muurin takana. Itä-Saksan historia 1949-90". Kirjaa on kovasti kehuttu, koska se antaa aikaisempaa monipuolisemman kuvan DDR:stä. Itä-Saksaahan muistellaan yleensä lähinnä sen julman Stasi-historian kautta tai sitten naureskellaan hyväntahtoisesti Ostalgia-ilmiölle.  Hoyer tekee kirjassaan vakavan yrityksen antaa DDR:stä tasapainoisemman kuvan. Kaikki ei ollut kurjuutta! Esimerkiksi se seikka, miten naiset ja työläisluokkaan syntyneet lapset saattoivat päästä hyvään työuraan käsiksi, oli monelle elintärkeä asia. Yhdistymisen huumassa unohtui, että monet näistä koulutuksista ja työurista osoittautuivatkin sitten täysin hyödyttömiksi.  Miten kävi kaikille näille elämäntyönsä menettäneille? Siihen ei Hoyerinkaan kirja valitettavasti anna kovin selventävää vastausta, sillä tarina päättyy - monien muiden DDR:stä kertovien kirjojen

Berliini-nostalgiaa (Meri Valkama: Sinun, Margot)

Sopiiko, että puhutaan hetki minusta ja Berliinistä? Tämä kaupunki on välkkynyt haaveissani koko pandemian ajan kun olen terästänyt saksan keskustelutaitojani, ensin netistä löytyneiden opettajien avulla ja nyttemmin yliopiston kurssilla. Ideana olisi testata uusi Tukholman ja Berliinin välinen yöjunayhteys ja perille päästyäni voisin sitten huudahtaa sujuvalla saksallani "Guten Morgen, Berlin - endlich bin ich hier!". Opiskelin saksaa jo yläasteella ja lukiossa ja ne kielioppitiedot istuvat ihme kyllä edelleen lujasti päässä. Mutta puhumaan en silloin oppinut enkä oikein keksinyt missä kieltä ylipäänsä käyttäisin. Saksa tuntui erittäin kaukaiselta. Sen sijaan tunsin vetoa Italiaan ja Ranskaan ja näiden kielien opiskeluun panostin sitäkin enemmän. Matkustin paljon Italiassa, sekä kielikursseilla että vapaaehtoistyössä. Ranskassa kävin myös usein ja opiskelin kieltä yhden lukukauden paikallisessa yliopistossa. Mutta jotenkin nämä rakkauteni kohdemaat jäivät kylmäkiskoisiksi ja