Siirry pääsisältöön

Hampuri menopaluu (Matkapäivät 5-6/6)


Lauantaiaamuna lähdimme matkaamaan pohjoista ja kotia kohti mutta pysähdyimme vielä yhdeksi yöksi Kööpenhaminaan. Olimme päättäneet palkita itsemme urheasta hostelliseikkailusta menemällä Tivoliin. Olinhan nuukuuksissani ajatellut säästäväni rahaa varaamalla huoneen hostellista, joka sitten osoittautui kenties Hampurin masentavimmaksi majoituspaikaksi.

Ja sinne ne säästetyt eurot tosiaan hävisivät, Tivoli on nimittäin kaikessa kauneudessaan myös melkoisen tyyris paikka. Mutta hauskaa oli! Perinteinen vuoristorata eli Rutschebanen oli meidän mielestä paras ja ajoimme siinä ainakin 10 kertaa. Lapsi vielä muutaman kerran yksinkin kun minun pääni ei enää kestänyt.

Niin, se hostelli... viimeisenä iltana Hampurissa huomasimme yhdessä verhossa oudon jäljen, joka näytti kuin verinen käsi olisi pidellyt verhon reunasta. Mutta siinä vaiheessa olimme jo niin tottuneita hostellin surkeaan tasoon, että kohautimme vain olkapäitämme ja päätimme sen punaisen värin olevan ketsuppia. Ja mikä ilo olikaan tulla Kööpenhaminaan, jossa olin varanut huoneen Danhostellista, joka mainostaa itseään "viiden tähden designhostellina". No, ehkä siinä on parikin tähteä liioittelua mutta iloinen henkilökunta, tyylikäs lobby ja toimivat (!) hissit saivat meiltä ihastuneet huudahdukset.

Hampurista jäi hiukan ristiriitainen olo. Kaupungissa on paljon nähtävää ja esimerkiksi todella mielenkiintoista uudempaa arkkitehtuuria, mutta asiakaspalvelu on yllättävän totista. Monessa paikassa ihmettelin kivikasvoisia tarjoilijoita ja kassamyyjiä. Yhdessä paikassa piti jopa pyytää kassahenkilö erikseen paikalle. Hän seisoi sivummalla ja näki kun tulimme kassalle mutta ei tehnyt elettäkään tullakseen palvelemaan meitä!

Mutta Kööpenhamina pisti todella parastaan ja päätimmekin lapsen kanssa, että jos ensi vuonna haluamme myös joulumieltä etukäteen niin riittää kun tulemme tänne. Tivoli oli tietysti kuin satumaa mutta muuallakin kaupungilla näkyi joulu ja tietysti täysin tanskalaisen hygge-filosofian mukaisesti. Ihmiset hymyilivät ja vitsailivat ja tunsimme olomme todella kotoisaksi.

Danhostellissa näkyi muuten myös tanskalaisten ympäristötietoisuus. Suihkuun mennessä näin seinässä kyltin, joka kertoi keskimääräisen suihkutteluajan olevan kolme ja puoli minuuttia ja kyltti kehotti minua suihkuttelemaan sitäkin lyhyemmän ajan. Seinässä oleva kello lähti tikittämään aikaa heti kun pistin veden päälle ja hienosti selviydyin suihkusta vain noin kahdessa minuutissa!

Aamiaisella huomasin myös, että ruokaroskis oli asetettu vaa'an päälle ja seinällä oli taulukko, josta pystyi tarkistamaan kuinka paljon ruokahävikkiä oli kunakin päivänä tullut. Tehokas keino saada asiakas miettimään kuinka paljon sitä ruokaa lautaselleen mättää!

Kotimatka Kööpenhaminasta Tukholmaan sujui yhtä hienosti kuin matkan aikaisemmatkin junamatkat. Ja Hässleholmista ylöspäin maa muuttui valkoiseksi, sitä näkyä tuijottelimme haltioituneina sekä lapsi että minä. Lumipeite on kyllä kuitenkin se hienoin jouluvalaistus!

Kuuden päivän minireilailu oli hieno kokemus ja mielessä kävi jo vaikka minkälaisia matkareittejä. Hampuristahan on periaatteessa Eurooppa avoinna, yöjunia lähtee joka suuntaan. 10-vuotiaan kanssa tämä pikainen reissu oli ihan sopivan mittainen ja lapsikin tuntui tykkäävän junassa istuskelusta. Joten toivottavasti jo parin vuoden sisällä voidaan toteuttaa seuraava unelmani, eli ainakin noin parin viikon mittainen junareissu Euroopassa!

Kommentit

  1. Tervetuloa Utrechtiin! Tarjoan kahvit ja yhden keksin niin kuin hollantilaisilla on tapana. Ei vaiskaan, pistän pöydän koreaksi. :-D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Satu!! Utrecht on nyt lisätty tulevien matkakohteiden listalle! /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...

Mutta saako näin oikeasti kirjoittaa?

  Tällä kertaa haluan kirjoittaa kahdesta kirjasta, jotka ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Molemmissa  on käytetty henkilöhahmoina oikeita historian henkilöitä, mutta kyseiset kirjat eivät ole elämäkertoja vaan fiktion ja faktan sekoituksia. Saksalaisen Daniel Kehlmannin Lichtspiel (suomennettu nimellä Ohjaaja) kertoo mykkäelokuvakauden legendaarisesta elokuvaohjaajasta, W.G. Pabstista. Kirjassa häntä tituleerataan "Greta Garbon löytäjäksi" - väite, joka vetää mutkat suoriksi, sillä ensinhän Garbon löysi Mauritz Stiller . Jo tässä vaiheessa tuntosarveni alkavat väristä... W.G. Pabst palaa epäonnistuneen Hollywood-debyyttinsä jälkeen Eurooppaan, tarkoituksenaan vierailla vanhan äitinsä luona. Saksan poliittinen tilanne on kuitenkin kärjistynyt Pabstin poissaolon aikana ja hän ajautuu natsihallinnon propagandakoneiston sätkynukeksi. Kehlmann kuvaa jännittävästi natsi-Saksassa vallinneita realiteettejä, joiden pohjalta kukin joutui tekemään päätöksensä - olenko mukana vai leiki...

Sirpaleita Anna-Leena Härkösen elämästä - ja vähän omastanikin...

Nyt se vihdoin tuli! Tilaamani Taskupainos! Kävin hakemassa kirjastosta ja 24 tuntia myöhemmin kirja oli luettu. Olisin lukenut nopeamminkin, jos työt ja kotihommat eivät olisi estäneet. Ja kirja oli muuten aivan liian lyhyt. Anna-Leena Härkösen tarinointia olisin jaksanut vähintään yhtä kauan kuin Pirkko Saisiotakin. Anna-Leena Härkönen on lempikirjailijani ja yksi niitä harvoja joita luen yhä uudestaan. Hän on myös lohtukirjailijani - samalla tavalla kuin makaronilaatikko on lohturuokani, jota pitää saada kun elämä kohtelee kaltoin. Katja Kallion ystävästään kirjoittama muistelmateos on onneksi täysosuma. Kirjan rakenne on tarkoituksella spiraalimainen, ei aikajärjestyksessä kerrottu ja se toimii todella hyvin. Kerronta on tajunnanvirtamaista - ikäänkuin istuisin saman pöydän ääressä kuuntelemassa Härkösen jutustelua.  Kirjan kerronta on puhtaasti Härköstä itseään, sillä Kallio ei tähän kirjaan ole halunnut haastatella muista ihmisiä. " Mua kiinnostaa sun kokemus elämästä. Että ...

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...