Siirry pääsisältöön

Hyvästi sairas elokuu!


Saako valittaa? Koko elokuu meni sairastellessa, ensin neljän päivän kaatoflunssa ja sen perään nyt jo yli kolme viikkoa kestänyt helvetillinen yskä. Saan kadulla päät kääntymään kun "yskähdän", mikä kuulostaa siltä kuin olisin 50 vuotta ketjupolttanut keuhkoahtaumapotilas. Avokonttorin työkaverini kysyvät hienotunteisesti eikö se yskä nyt vieläkään ole parantunut...

Draamaa tähän on tuonut myös terveyskeskusseikkailuni. Ruotsissahan on niin sanotusti vapaa valinta mitä tulee terveyskeskuksiin mikä käytännössä kuitenkin usein tarkoittaa sitä, että aikoja on vaikea saada. Kaiken sairastelun ohessa tein ilmoituksen potilasasiamiehelle (patientnämnden) terveyskeskukseni ajanvaraushenkilön asiattomasta käytöksestä, jonka jälkeen totesin että olen siltä osin polttanut kaikki sillat ja edessä on uuden terveyskeskuksen etsiminen.

Mutta mikä yllätys kun pääsin uudelle lääkärilleni, joka osoittautui oikeaksi  vanhanajan lääkäriksi (nimen perusteella veikkaan häntä bulgarialaissyntyiseksi). Tämä uusi lääkäri oli niin myötätuntoinen kuullessaan järkyttävän yskäni, että olen nyt ollut viimeisen vuorokauden suorastaan liikuttuneessa tilassa. Kyllä viisikymppisen naisen paras ystävä on kuitenkin huomaavainen lääkäri!

Mutta ei mitään niin pahaa jottei jotain hyvääkin: ehdin nyt vihdoin katsoa loppuun aikoinaan kesken jättämäni tv-sarjan Girls. Muistan kun aikoinaan aivan sattumalta näin ensimmäisen jakson tuosta sarjasta ja tuijotin suu auki, suorastaan äimän käkenä. Lena Dunhamin estoton itsensä paljastaminen oli todella vapauttavaa katseltavaa enkä saanut silmiäni irti hänen takamuksestaan, reisistään tai rinnoistaan. Nehän näyttivät ihan samalta kuin meikäläisen vastaavat ruumiinosat!

Luin tähän samaan syssyyn myös hyllyssäni olleen Lena Dunhamin esseeteoksen Not That Kind Of Girl,  jossa Dunham kertoo eri aihepiirien kautta oman kasvutarinansa. Kirjassa on itse asiassa yllättävän vähän Dunhamin julkisuuteen tuoneesta tv-sarjasta tai sen tekemisestä. Dunham lähinnä viittaa siihen lyhyesti pitkin kirjaa, esimerkiksi oliko seksikohtausten tekeminen vaikeaa (ei ollut, Dunham näkee kehonsa tässä yhteydessä vain välineenä) tai kun hän kertoo ystävistään jolloin käy ilmi, että Jessaa esittävä Jemima Kirke onkin Dunhamin lapsuudenystäviä.

Vaikka olen Dunhamia "hiukkasen" vanhempi, kirja liikuttaa minua kuitenkin vahvasti. Dunham kertoo aseistariisuvan avoimesti kaikista lapsuuden fobioistaan ja traumoistaan, joihin hänelle haettiin apua useilta terapeuteilta. Dunham on myös kertonut avoimesti sairastamastaan endometrioosista. Sittemmin kirjan kirjoittamisen jälkeen hän on juuri endometrioosin aiheuttamien kipujen vuoksi poistattanut kohtunsa - tieto, joka tuntuu todella surulliselta kun luen Dunhamin kirjassaan kertovan useaan otteeseen kuinka kovasti hän toivoo saavansa lapsia. Myös Girls-sarjan päätösjakso saa tämän luettuani syvemmän merkityksen.

Dunhamin kirja on yhtä vapauttava kuin Girls-sarjakin. Nuoruus on aikaa, jolloin tulee tehtyä kaikenlaisia enemmän tai vähemmän onnistuneita päätöksiä ja osaa niistä saattaa muistella vielä näin vanhempanakin häpeän puna poskillaan. Mutta Dunhamin asenne on riemastuttavan selkeä: virheitä tulee tehtyä mutta ne kuuluvat "pakettiin" eikä niistä  tarvitse edes vaieta. Varsinkin jos voi tällä tavoin estää jonkun muun tekevän samaa virhettä.

Lena Dunham pääsi mukaan reissukirjaksi kun teimme perheen kanssa kesän viimeisen retken. Heinäkuussa siivotessani kirjahyllyä löysin erään kirjan välistä hotellin lahjakortin, jonka olin saanut joululahjaksi 2016 ja jonka luulin jo lopullisesti kadonneen. Suureksi ällistyksekseni lahjakortti olikin vielä voimassa kokonaiset kolme viikkoa!

Hotelliksi valikoitui trendikkään lähimatkailun hengessä Tukholman saaristossa sijaitseva Frederiksborgin linnoituksen hotelli. Tämän paikan tunnistavat varmasti kaikki, jotka ovat matkustaneet laivalla Tukholmaan sillä tämä syvä ja kapea salmi on ainoana isojen laivojen kulkuväylänä kaikkien risteilyalusten pakollinen reitti. Retkemme kohokohtiin kuuluikin risteilyalusten bongailu!

**
Lena Dunham: Not That Kind of Girl: A Young Woman Tells You What She's "Learned"
Random House 2014

Helmet-Lukuhaaste: 45. Kirjan nimessä on kieltosana




Kommentit

  1. Voi sinua, toivottavasti pääset kokonaan eroon tuosta yskästä. Minulla on ollut samanlaisia yskiä ja olen kuvaillutkin niitä lääkärille juuri samoin sanoin, vanhan tupakoijan keuhkoahtaumana . Asia korjautui minulla, kun astmalääkitystä lisättiin.

    Onpa hauska tuo lahjakorttiseikkailu! Hyvä, että löysit sen kortin nyt eikä myöhemmin.

    Kiinnostuin heti Lena Dunhamin kasvutarinasta ja lähdi kirjaston sivuille tutkimaan. Kirjan nimi on hassusti suomeksi Sellainen tyttö.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Marjatta! Toivon totisesti ettei tämä yskä jää pitkäaikaiseksi kaveriksi. Nyt jännittää miten käy ensi viikon Lontoon-reissuni, liput on sekä teatteriin että konserttiin mutta ne jäävät väliin jos ei yskä ole laantunut siihen mennessä :(

      Onpa tosiaan oudosti suomennettu kirjan nimi! Siinähän menee koko kirjan idea ihan päälaelleen... /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Levoton lukija

  Nyt on taas sellainen hetki, että sanat eivät tunnu riittävän. Ja tämä koskee sekä lukemaani kirjallisuutta että elämää ylipäänsä. Ajatukset ovat Vantaalla ja siellä sattuneessa kouluampumisessa... Tämä postaukseni saa nyt olla pinnan raapaisuja, ohimeneviä ajatuksia, jotka ovat sujahtaneet lukemisteni lomassa. Sillä ajatuksia, niitä on totisesti riittänyt viimeisen parin viikon lukuorgiani tuoksinassa! Pari viikkoa sitten luin peräperää kaksi Juli Zehin ajankohtaista teosta. Saksalainen Zeh on kirjoittanut jo vuosituhannen vaihteesta lähtien, mutta nyt hänen kirjojaan vilahtaa siellä sun täällä. Saksassa Zeh tunnetaan kansalaisaktivistina ja aktivismi näkyy myös selkeästi näissä tuoreimmissa kirjoissa Yli-ihmisiä (Über Menschen, 2021) ja Zwischen Welten (2023, kirjoitettu yhdessä Simon Urbanin kanssa). Jos etsitte ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä, Juli Zeh is your woman! Palaan toivottavasti Juli Zehin maailmaan myöhemmin, tällä hetkellä sen kartoittaminen tuntuu ylivoimaiselta.

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja

Olipa kerran DDR

  Saksan opinnot alkoivat taas yliopistolla ja tein pienen lämmittelykierroksen lukemalla brittiläis-saksalaisen historioitsijan Katja Hoyerin teoksen "Muurin takana. Itä-Saksan historia 1949-90". Kirjaa on kovasti kehuttu, koska se antaa aikaisempaa monipuolisemman kuvan DDR:stä. Itä-Saksaahan muistellaan yleensä lähinnä sen julman Stasi-historian kautta tai sitten naureskellaan hyväntahtoisesti Ostalgia-ilmiölle.  Hoyer tekee kirjassaan vakavan yrityksen antaa DDR:stä tasapainoisemman kuvan. Kaikki ei ollut kurjuutta! Esimerkiksi se seikka, miten naiset ja työläisluokkaan syntyneet lapset saattoivat päästä hyvään työuraan käsiksi, oli monelle elintärkeä asia. Yhdistymisen huumassa unohtui, että monet näistä koulutuksista ja työurista osoittautuivatkin sitten täysin hyödyttömiksi.  Miten kävi kaikille näille elämäntyönsä menettäneille? Siihen ei Hoyerinkaan kirja valitettavasti anna kovin selventävää vastausta, sillä tarina päättyy - monien muiden DDR:stä kertovien kirjojen

Berliini-nostalgiaa (Meri Valkama: Sinun, Margot)

Sopiiko, että puhutaan hetki minusta ja Berliinistä? Tämä kaupunki on välkkynyt haaveissani koko pandemian ajan kun olen terästänyt saksan keskustelutaitojani, ensin netistä löytyneiden opettajien avulla ja nyttemmin yliopiston kurssilla. Ideana olisi testata uusi Tukholman ja Berliinin välinen yöjunayhteys ja perille päästyäni voisin sitten huudahtaa sujuvalla saksallani "Guten Morgen, Berlin - endlich bin ich hier!". Opiskelin saksaa jo yläasteella ja lukiossa ja ne kielioppitiedot istuvat ihme kyllä edelleen lujasti päässä. Mutta puhumaan en silloin oppinut enkä oikein keksinyt missä kieltä ylipäänsä käyttäisin. Saksa tuntui erittäin kaukaiselta. Sen sijaan tunsin vetoa Italiaan ja Ranskaan ja näiden kielien opiskeluun panostin sitäkin enemmän. Matkustin paljon Italiassa, sekä kielikursseilla että vapaaehtoistyössä. Ranskassa kävin myös usein ja opiskelin kieltä yhden lukukauden paikallisessa yliopistossa. Mutta jotenkin nämä rakkauteni kohdemaat jäivät kylmäkiskoisiksi ja