Pankkihenkilö palaa huoneeseen. Hän ilmoittaa pirteästi että kaupat on tehty. Rahat on siirretty. Nyt me olemme eronneet. Ostajat nousevat. Me kättelemme. Onnittelemme heitä. Heillä ei ole meille toivotuksia, meitä ei tarvitse saati voi onnitella mistään. Me emme ole ansainneet mitään, saavuttaneet mitään.
Olen lukenut uskollisesti kaikki Riikka Pulkkisen romaanit vuosien varrella sillä pidän todella paljon tarinoista, jotka käsittelevät arkipäivän draamaa. Jostain syystä Pulkkinen aiheuttaa minulle kuitenkin aina pienen pettymyksen. Viimeiselle sivulle päästyäni tunnen jääneeni ulkopuolelle, tarina sinänsä on minulle tutusta aiheista ja ongelmista mutta en koskaan tunne kuuluvani kirjan "kohderyhmään".
Pulkkinen kirjoittaa mutkatonta proosaa, jota on helppo lukea mutta välillä saan jarrutella kun jokin hieno ajatus menee ohi aivan kuin huomaamatta. Sanat kantavat enemmän merkityksiä kuin ensilukemalta arvaisi. Siinä siis yksi Pulkkisen lukijan haaste: pitää malttaa lukea rauhallisesti ja ajatuksella vaikka teksti vie eteenpäin kuin laukkaamaan erehtynyt ravihevonen.
Lasten planeetta on päällisin puolin kertomus erosta mutta tarinan lomaan on upotettu sellainen määrä ihmissuhteita, että kirjan varsinaista teemaa on vaikea määritellä. Kirjan nimi antaa johtolangan, jonka perusteella nostaisin tässä lopulta tarinan ytimeen lapsen ja vanhemman välisen suhteen. Se suhde määrittää meitä aikuisenakin, suhteissamme muihin, omiin lapsiimme ja partnereihimme. Pulkkinen kaivaa esille tässä kirjassaan sisäisen lapsemme ja osoittaa kuinka haastavaa ja tuskallista on tasapainoilla lapsen ja aikuisen roolien välissä.
Kirjan kantava - ja samalla liikuttavin - osa on päähenkilön Frederikan ja tämän neljävuotiaan tyttären suhde. Frederika joutuu venyttämään äitiytensä rajoja kun eron myötä suhde lapseen ei olekaan enää yhtä symbioottinen kuin ydinperheen aikana. Miten täyttää ne tyhjät päivät kun ei olekaan ensisijaisesti äiti? Miten selvitä ikävästä?
Frederika lähtee sen sijaan etsimään sisäistä tyttöyttään, joka on parisuhteen ja äitiyden vuoksi jäänyt taka-alalle. Niinpä lapsettomina päivinään Frederika lukee Proustia, tapaa ystävättäriään ja harrastaa deittailua. Ja kaikki tämä on kuvattu kovin kepeästi, kuin akateemisen eroajan lifestyle-blogissa. Juuri tämä osuus juonesta jäi valjuksi kun vertaa sitä Pulkkisen alastoman rehelliseen kuvaukseen eron aiheuttamista tunnemyllerryksistä.
Tulen lukemaan Pulkkista jatkossakin sillä hänen ajankuvauksensa 2000-luvun alun elämänmenosta ovat osuvia ja nolottavankin paljastavia. Mutta kirjan päähenkilön loputon analysointi - joka ensimmäiset sata sivua tuntuu mielenkiintoiselta - kääntyy lopulta itseään vastaan.
Frederika analysoi eroon ajautunutta suhdettaan, omaa rooliansa puolisona ja tuoreena äitinä sekä suhdettaan lapseensa. Lisäksi hän analysoi ystävyyssuhteitaan, omien vanhempiensa suhdetta kolmeen tyttäreensä, suhdettaan psykoosia sairastaneeseen siskoonsa, ex-puolison suhdetta heidän tyttäreensä, uuden poikaystävän suhdetta naisiin... oloni lukijana on kuin köllöttäisi psykologin sohvalla 400 sivun ajan ja lopussa kättelen kirjailijan ja eroamme, ilman sen kummempia tunnepurkauksia. Mielenkiintoinen tarina mutta ei kosketa minua...
**
Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta
Otava 2018
Helmet-lukuhaaste 2019: 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia
Minulla on myös Pulkkiseen hieman ristiriitainen suhde - muutamaa hänen teostaan olen rakastanut hurjasti (Totta & Iiris Lempivaara), mutta muiden kanssa olen lähinnä hämmentynyt, että mitä en taas ymmärtänyt, kun muut vain kehuvat.
VastaaPoistaTätä uusinta en ole lukenut, sillä olen niin pettynyt vielä siihen aiempaan Parhaaseen mahdolliseen maailmaan. Pulkkisella on kyllä sana ja tarkkanäköisyys hallussa, mutta välillä yhteen romaaniin pitää tunkea niin hirveästi kaikkea, ettei kaikessa tempoilussaan oikein punaista lankaa enää näy.. :)
Tuon edellisen olenkin missannut kokonaan! Iiris Lempivaaran luin ennen tätä uusinta ja se oli ihan ookoo mutta aika erilainen alkupään tuotantoon nähden joten vaikea verrata. Jännittävä nähdä mihin suuntaan Pulkkinen kirjailijana seuraavaksi suuntaa. /Mari
PoistaEn ole lukenut yhtään Pulkkisen kirjaa, vaikka häntä on kovasti kehuttu. Jos päätän joskus lukea, en ainakaan aloita tästä kirjasta.
VastaaPoista"Totta" on kirja, jota monet ovat kehuneet, Pulkkisen ensimmäisiä. Luin sen kauan sitten mutta voisin lukea vertailun vuoksi uudestaan. /Mari
PoistaHmm, ei nyt kuulosta oikein minun jutulta tämä. Olen lukenut kolme romaania Riikka Pulkkiselta, joista Totta on ehdottomasti suosikkini. Siitä pidin kovasti, samoin Raja oli ihan hyvä, mutta Vieraasta en oikein innostunut. Sen jälkeen en ole Pulkkista lukenut enkä varmaan tätä Lasten planeettaa lue. Parhaan mahdollisen maailman voisin ehkä lukea, mutta jokin siinäkin nyt häiritsee.
VastaaPoistaMulla tuo Paras mahdollinen maailma löytyikin yllättäen omasta hyllystä, en vain ole vielä ehtinyt lukea. Pulkkisen alkupään tuotanto oli tosiaan kiinnostavaa ja olen häntä pitänyt aktiivisesti luettavien kirjailijoiden listalla mutta tämä kieltämättä nyt lässähti tähän viimeiseen. Tuli tunne, että tässä oli yritetty kirjoittaa se "elämää suurempi romaani" ja ainekset olivatkin ihan kasassa mutta toteutus ontui,,,, /Mari
PoistaOlen lukenut Pulkkiselta Tottan ja Iiriksen. Muiden kanssa en ole päässyt alkua pidemmälle. Johtuu varmaan ylenpalttisesta analysoinnista, joka ei kosketa.
VastaaPoistaSe loputon analysointi tosiaan, lukijalle itselleen ei paljon jää pohdittavaksi kun kaikki tarjoillaan valmiiksi pureskeltuna. /Mari
PoistaLuin tämän muistaakseni viime syksynä ja pidin kovasti. Juuri tuo analysointi puri minuun :) vaikka olihan sitä kieltämättä runsaanpuoleisesti. Jokin Pulkkisen tavassa kirjoittaa osuus silti minun makuuni tosi hyvin. Raja taitaa olla minulta vielä lukematta Pulkkisen kirjoista ja olen hieman säästellytkin sitä. Vieras oli minulle ainoa, joka on jäänyt todella vaisuksi lukukokemukseksi.
VastaaPoistaPidän myös Pulkkisen tavasta tarkkailla elämänmenoa ja tehdä havaintoja ihmisten välisistä suhteista, siinä hän on parhaimmillaan. /Mari
PoistaMinulla on Pulkkiseen vähän kaksijakoinen suhde ja tässä erinomaisessa pohdinnassasi tunnistin paljon tuttua. Minäkin jään jotenkin kylmäksi. Syystä tai toisesta kieli, joka objektiivisesti on hienoa, myös vieraannuttaa itseni itse tarinasta. Tai näin olen sen ainakin ajatellut. Tätä uusinta en tosin ole lukenut.
VastaaPoistaHyvä luonnehdinta tuo "objektiivisesti hieno kieli, mutta...". Minua häiritsi jonkinlainen laskelmoivuus, joka puski tekstistä läpi. /Mari
PoistaTämän postauksen innoittamana aloitin reissussa Lasten planeetan kuuntelun. Taitavaa ja hyvin kirjoitettua, siitä huolimatta liityn kaksijakoisesti suhtautuvien joukkoon. Olen jo aikaisemmin pohtinut ja yrittänyt tavoittaa, mikä on se juttu joka jättää Pulkkisen tekstin ja minun väliin kuilun ja etäisyyden joka syö kirjan tehoa. Taitava kirjoittaminen ei näemmä riitä, ihmettelen kovasti miksi Pulkkisen teksti ei mene ihon alle.
VastaaPoistaMielenkiintoinen ristiriita, ehkä jo sen takia pitää jaksaa Lasten planeetta loppuun asti.
Minna /Kirsin Book Club
Lohduttava kuulla sinun ja muiden kommenteista etten ole ainoa, jonka Pulkkisen teksti jättää kylmäksi. Epäilin jo, että jospa en vain tajua koko juttua... /Mari
Poista