Siirry pääsisältöön

Michelle Obama: Becoming


Kun Barack Obama valittiin presidentiksi 2008 olin innoissani. En niinkään ajatellut sitä, että hän oli ensimmäinen tummaihoinen virkaan valittu. Näin Barack ja Michelle Obamassa ennen kaikkea ikätoverini, suhteellisen vaatimattomista kotioloista maailmalle ponnistaneen ja koulutuksen voimaan uskovan "tavallisen" pariskunnan. Säästin Dagens Nyheterin numeron, jonka kannessa Obaman perhe vilkutti iloisina, muistona päivästä jolloin saimme kokea uuden poliittisen aikakauden synnyn.

Näin juhlallisesti todella ajattelin enkä voinut kuvitellakaan, että kahdeksan vuoden kuluttua olisimmekin sitten jo aivan toisenlaisen aikakauden alussa. Avasin myös tämän Michelle Obaman kirjan hyvin juhlallisella mielellä. Michelle on ollut esikuvani kaikki nämä vuodet ja muistan erityisesti hänen sanansa kun seuraavan presidentin ala-arvoinen käytös järkytti. "When they go low, we go high."

Olen jo kirjan ensi sivuilta otettu siitä miten sujuvasti Obama kirjoittaa. Elämäntarina ja lapsuudenvuodet tuntuvat tasapainoisilta, ongelmista huolimatta. Tarina tuntuu välillä vähän liiankin siloitetulta mutta toisaalta Obama kertoi tarinansa lukemattomia kertoja kampanjoidessaan miehensä kanssa ja ymmärrän, että hän on ehtinyt pureksia kaikki näkökulmat moneen kertaan.

Kertojana Obama on kuitenkin avoin ja kertoo muitta mutkitta isänsä sairaudesta, keskenmenoistaan ja avioliittoneuvojalla käynneistään. Mutta Obama liittää aina oman tarinansa osaksi suurempaa yhteiskunnallista tarinaa ja niinpä kirja on myös hyvin poliittinen. Tämä tulee erityisesti esille kun Obama puhuu elämänmatkastaan naisena ja nimenomaan mustana, työssäkäyvänä naisena.

In general, I felt as if I couldn't win, that no amount of faith or hard work would push me past my detractors and their attempts to invalidate me. I was female, black, and strong, which to certain people, maintaining a certain mind-set, translated only to "angry". It was another damaging cliché, one that's been forever used to sweep minority women to the perimeter of every room.

Hauskin osuus on tietysti se, jossa Obama kertoo perheensä elämästä Valkoisessa talossa. Enpä ollut tullut ajatelleksi sitäkään, että vaikka talon vuokra kuuluu työsuhde-etuihin niin perheen omat kulut tulee maksaa presidentin omasta kukkarosta, vessapaperia myöten. Michelle oppiikin pian kantapään kautta, että jos Barack kehuu päivällisellä jotain herkkua niin keittiö tekee sitä mielellään uudestaan, kustannuksista huolimatta, mikä näkyy kuukauden lopussa perheelle koituvasta laskusta.

Surkuhupaisa tarina on myös se, kuinka Barack vie Michellensä ulos syömään ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen. Michelle tuntee huonoa omaatuntoa kun yhden deitti-illan takia poliisi sulkee useita katuja heidän reittinsä varrelta, ravintolassa muut asiakkaat taputtavat heidät nähdessään ja myöhemmin teatterissa kaikki joutuvat jonottamaan metallinpaljastimien läpi mennessään. Kaiken huipuksi vastapuolueen edustajat nostavat metakan ja elämöivät siitä kuinka suuret kustannukset yhteiskunnalle tästä illasta koitui.

Suuri muutos perheelle on kuitenkin se, että ensimmäistä kertaa moneen vuoteen he tapaavat Barackin päivittäin kun hän tulee illalla säännöllisesti klo 18.30 perheen yhteiselle päivälliselle. Barackin senaatinedustajavuosina perhe asui työviikot erillään eri kaupungeissa mutta nyt, kuten Michelle asian ilmaisee, he saavat asua "kaupan yläkerrassa". Perhe yrittää elää niin normaalia perhe-elämää kuin mahdollista, perässä kulkevista Secret Service -työntekijöistä huolimatta.

Hienoisesta ulkokultaisuudestaan huolimatta tämä kirja oli todella liikuttava ja vaikuttava lukukokemus. Olen entistä suurempi Michellen ihailija ja todella otettu siitä, miten vilpitön ja aito hän tuntuu olevan. Sain myös hieman yllättäen vertaistukea oman avioliittoni haasteisiin. Itseni lailla myös Michelle valittaa miehensä tapaa olla aina myöhässä ja jättää laukkunsa keskelle eteistä. I feel you, girl!

Matka jatkuu ja kuten Michelle Obama kirjassaan niin selvästi osoittaa, se matka joka loppupeleissä vaikuttaa eniten on matka parempaan itsetuntemukseen.

For me, becoming isn't about arriving somewhere or achieving a certain aim. I see it instead as forward motion, a means of evolving, a way to reach continuously toward a better self. The journey doesn't end.

**
Michelle Obama: Becoming
(Minun tarinani)
Crown 2018

Helmet-lukuhaaste: 10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja

Kommentit

  1. Olen lukenut Barack Obaman Unelmia isältäni, jossa selviää, mistä Barack ponnisti. Arvostan häntä ja Michelleä, ja joskus luen vielä tämänkin. Obama tavallaan ja tahtomattaan raivasi tietä Trumpille. USA:n järjestelmä on onnistunut pitämään suurimmat ylilyönnit aisoissa, mutta mahdollista on Trumpin toinen kausi. Ongelma oli myös se, että Clintonin perheen kolmatta kautta ei haluttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuota Barack Obaman kirjaa en olekaan vielä lukenut. Michelle kertoo kirjan kirjoitusvaiheesta, Barack yliarvioi ajankäyttönsä eikä saanut kirjaa valmiiksi määräpäivään mennessä. Ensimmäinen kustantaja vetäytyi mutta kirja ilmestyi myöhemmin toisen kustantajan kanssa. /Mari

      Poista
  2. Kiva, kun sinäkin tykkäsit tästä kirjasta. Minullekin tämä oli erittäin hyvä lukukokemus. Kirjassa on niin paljon hyvää, yhteiskunnallista ja henkilökohtaista. Kaikki vielä niin hyvin kirjoitettuna. Mukavaa alkavaa toukokuuta sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen oikea Michelle-fani, joten tämä kirja oli oikea nautinto lukea! Kiitos, hyvää toukokuun alkua myös sinulle, Anneli! /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Levoton lukija

  Nyt on taas sellainen hetki, että sanat eivät tunnu riittävän. Ja tämä koskee sekä lukemaani kirjallisuutta että elämää ylipäänsä. Ajatukset ovat Vantaalla ja siellä sattuneessa kouluampumisessa... Tämä postaukseni saa nyt olla pinnan raapaisuja, ohimeneviä ajatuksia, jotka ovat sujahtaneet lukemisteni lomassa. Sillä ajatuksia, niitä on totisesti riittänyt viimeisen parin viikon lukuorgiani tuoksinassa! Pari viikkoa sitten luin peräperää kaksi Juli Zehin ajankohtaista teosta. Saksalainen Zeh on kirjoittanut jo vuosituhannen vaihteesta lähtien, mutta nyt hänen kirjojaan vilahtaa siellä sun täällä. Saksassa Zeh tunnetaan kansalaisaktivistina ja aktivismi näkyy myös selkeästi näissä tuoreimmissa kirjoissa Yli-ihmisiä (Über Menschen, 2021) ja Zwischen Welten (2023, kirjoitettu yhdessä Simon Urbanin kanssa). Jos etsitte ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä, Juli Zeh is your woman! Palaan toivottavasti Juli Zehin maailmaan myöhemmin, tällä hetkellä sen kartoittaminen tuntuu ylivoimaiselta.

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja

Oman elämänsä kuningatar - David Ritz: The Life of Aretha Franklin (2014)

Elokuussa keskuudestamme poistunut soulkuningatar Aretha Franklin oli totisesti särmikäs persoona. Ulospäin hän halusi pitää yllä onnellisen elämän kulisseja viimeiseen asti mutta lähipiiri näki itsepäisen, suruunsa ruokaa ahmivan ja epävarman naisen. Mutta myös superlahjakkaan taiteilijan, jolla aina lopuksi oli kuitenkin sydän paikallaan kaikista erimielisyyksistä huolimatta. David Ritzin alkuperäinen idea oli tehdä tämä muistelmateos yhdessä itsensä Franklinin kanssa mutta jonkin aikaa tähden kanssa työskenneltyään Ritzin oli todettava, että tuloksena olisi vain suuren luokan satukirja. Kaksikon tiet erosivat ja Franklin jatkoi omia muistelmiansa, joista tuloksena syntyi kirja 'From These Roots'. David Ritz sai kuitenkin Franklinin sisarukset puolelleen ja suurelta osin juuri heidän ansiostaan syntyi  tämä elämäkerta, jota yleisesti pidetään todenmukaisempana kuin Franklinin omaa kirjaa. Franklinin sokeat pisteet oman elämänsä suhteen olivat lähipiirin tiedossa, joka

Olipa kerran DDR

  Saksan opinnot alkoivat taas yliopistolla ja tein pienen lämmittelykierroksen lukemalla brittiläis-saksalaisen historioitsijan Katja Hoyerin teoksen "Muurin takana. Itä-Saksan historia 1949-90". Kirjaa on kovasti kehuttu, koska se antaa aikaisempaa monipuolisemman kuvan DDR:stä. Itä-Saksaahan muistellaan yleensä lähinnä sen julman Stasi-historian kautta tai sitten naureskellaan hyväntahtoisesti Ostalgia-ilmiölle.  Hoyer tekee kirjassaan vakavan yrityksen antaa DDR:stä tasapainoisemman kuvan. Kaikki ei ollut kurjuutta! Esimerkiksi se seikka, miten naiset ja työläisluokkaan syntyneet lapset saattoivat päästä hyvään työuraan käsiksi, oli monelle elintärkeä asia. Yhdistymisen huumassa unohtui, että monet näistä koulutuksista ja työurista osoittautuivatkin sitten täysin hyödyttömiksi.  Miten kävi kaikille näille elämäntyönsä menettäneille? Siihen ei Hoyerinkaan kirja valitettavasti anna kovin selventävää vastausta, sillä tarina päättyy - monien muiden DDR:stä kertovien kirjojen