Siirry pääsisältöön

Kirja, ja sen monet tulkinnat



Blogissani on ollut kovin hiljaista koko toukokuun ja syy siihen on ollut pitkäaikaisen projektini grande finale. Minulla on nyt ajokortti! Mieleni tekisi kirjoittaa tästä urakasta enemmänkin mutta viittaan nyt vain Hannu Mäkelän kertomukseen omasta autokouluajastaan, joka löytyy hänen muistelmakirjastaan 'Muistan - Vapaus'. Olemme Mäkelän kanssa hankkineet ajokorttimme suunnilleen samanikäisinä ja suunnilleen samanlaisin tuntemuksin. Mutta nyt päällimmäisenä on helpotuksen tunne ja se suurin kaikista: vapaus!

Mutta olen ennättänyt tässä lukeakin ja kirjoja odottaa tuolla pinossa jotta ehtisin kirjoittaa niistä myös tänne blogiini. Sillä hassu juttu on se, että tästä blogiin kirjoittamisesta on tullut tärkeä osa koko lukuprosessia. Onko sitä kirjaa kunnolla edes lukenutkaan jos ei ole siitä postausta ilmoille pykännyt?

Tällä viikolla tapasin pitkästä aikaa toisen lukupiirini, vaikkakin typistetyssä muodossa, mutta väliäkö sillä kun molemmilla paikalla olevilla oli polttava tarve keskustella luettavaksi sopimastamme kirjasta. Pirkko Saision 'Mies, ja hänen asiansa' oli nimittäin herättänyt enemmän kysymyksiä kuin antanut vastauksia.

Olen lukenut paljonkin Saisiota ja pidän kovasti hänen tyylistään. Naseva dialogi, huumori, ironiakin ja sanojen merkityksillä leikittely viihdyttävät. Ja niin viihdytti myös tämä 'Mies, ja hänen asiansa'. Aluksi...

Mies näkee Helsingin Sanomissa kuolinilmoituksen. Pablo on kuollut ja kuin viestinä miehelle on lyhyt muistovärssy. "Eikä merta enää ole." Mies (meille nimettömäksi jäävä) menee pois tolaltaan ja jännitys kohoaa: mitä miehen ja Pablon välillä on tapahtunut?

Saisio vie lukijan miehen mielen syövereihin ja noin kirjan puolessavälissä kirja ei enää viihdytä vaan lähinnä ahdistaa. Tässä vaiheessa minunkin olisi lukijana pitänyt hidastaa vauhtia ja miettiä enemmän Saision tekstiinsä heittämiä täkyjä. Kirjan hienoudet menivät minulta nimittäin täysin ohi.

Mutta onneksi on kirjablogit ja kirjapiiri! Niistä opin esimerkiksi, että miehen työkaverin Meskalinin nimi assosioituu mescaline-nimiseen huumeeseen. Tämä tieto antaa keskeisessä osassa olevalle henkilöhahmolle aivan uuden ulottuvuuden! Kirjapiirini toisen lukijan kanssa mietimme myös viittaako miehen vaimon nimi Krista jollakin tasolla Kristukseen. Meskalin ja Krista ovat kirjan selkeät vastapoolit ja tämä tulkinta vei taas romaanin uudelle tasolle.

Ja tätähän se kirjallisuus on parhaimmillaan: kun voi viinilasin äärellä spekuloida ja väitellä ja keksiä uusia merkityksiä, joita ei itse kirjaa hätäisesti lukiessa osannut hoksata. Saisiolta jälleen hieno teos!

**
Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa
Siltala 2016

Helmet-lukuhaaste 2019: 29. Kirjassa nähdään unia

Kommentit

  1. Onnittelut ajokortista!
    Minulla tämä Saisiolta lukematta. Kuyulostaa kiinnostavalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Marjatta! Nyt täällä huristellaan pitkin taajaman raitteja! Pääsen nopeasti kirjastoonkin jos tarve vaatii :) /Mari

      Poista
  2. Paljon onnea ajokortin johdosta! Nyt pääset huristelemaan. En ole lukenut tuota Saisiota, menee kyllä lukulistalle. Mukavaa viikonlopun jatkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Anneli! Suosittelen tätä(kin) Saisiota, varsinkin jos pitää hänen tyylistään jo ennestään. Tässä kirjassa on myös sitä Saisiolle tyypillistä huumoria. /Mari

      Poista
  3. Onnittelut! Minä ajoin ajokortin Joensuussa yli 3-kymppisenä, ajoin jotain 3 vuotta, muutettiin Espooseen ja vaihdoin lähijunaan. Ajotaitoni nyt hieman ruosteessa:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Leena! Lähijunaa ja tunnelbanaa käytän edelleen ahkerasti, työpaikka on Tukholman keskustassa ja sinne pääsee nopeammin julkisilla. Mutta täällä taajamassa on autolla käyttöä, varsinkin kun on 9-vuotias kuljetettava jolla on kaverit pitkin ja poikin :) / Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Karkulahti

Ruotsinsuomalainen kirjailija Tiina Laitila Kälvemark oli minulle jo yhden kirjan verran tuttu, kirjailijan viimeksi ilmestynyt  Seitsemäs kevät  jäi mieleeni vahvana lukukokemuksena. Kun kirjastossa käydessäni silmään osui kirjailijan pari vuotta aiemmin ilmestynyt romaani Karkulahti, aloitin lukemisen sillä varmuudella, että jotain hienoa on varmasti luvassa tämänkin kirjan sivuilla. Ja kyllä! Laitila Kälvemark oli onnistunut luomaan ravisuttavan tarinan  myös tässä aiemmassa romaanissaan. Lähdin lukemaan ilman sen kummempia ennakkotietoja henkilöistä tai tarinasta, mikä osoittautuikin hyväksi taktiikaksi. Yllätyin, liikutuin ja vaikutuin kerta toisensa jälkeen. Tarina kertoo Verasta, joka on tullut Suomeen Venäjältä ankarista oloista ja avioitunut peräkammarinpojan Jaskan kanssa. Venäjälle on jäänyt risainen elämä ja se kaikkein tärkein - poika, Ilja. Nyt hän on miniänä talossa, jota hallitsee elämän myrryttämä anoppi, Elisabeth. Talon ulkoiset puittee...

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja ...

Kirjat, nuo elämänlankani

  Luin jostakin, että tällä viikolla tapahtunut syyspäiväntasaus olisi sitten lopullinen piste kesälle. Aurinko lämmittää vielä tänään, mutta on siis vain käännettävä katse kohti syksyä. Paitsi ensin katsotaan vielä vähän taaksepäin: mitä kaikkea tulikaan kesällä luettua. Tässä kolme kirjakohokohtaa: ** Gisèle Pelicot: Hymni elämälle (Et la joi de vivre, 2026) En ollut ensin aikeissa lukea tätä kirjaa, sillä luulin saaneeni jo kaikki tärkeimmät tiedot uutisvirran kautta. Mutta tämä ennakkoluulo osoittautui vääräksi... Gisèle Pelicot on päähenkilö yhdessä tämän vuosituhannen alun tunnetuimmista rikostapauksista. Pelicot'n mies jää kiinni naisen salakuvaamisesta ja kun poliisi alkaa tutkia tarkemmin miehen tallenteita, paljastuu jotain vielä järkyttävämpää: aviomies on kymmenen vuoden ajan huumannut säännöllisesti vaimonsa ja tarjonnut tätä raiskattavaksi. Oikeudenkäynnissä syytettyjen penkillä istuu lopulta viitisenkymmentä miestä. Pelicot'n päätös antaa oikeudenkäynnin olla j...

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallits...