Siirry pääsisältöön

Akateemisen eron käsikirja


Pankkihenkilö palaa huoneeseen. Hän ilmoittaa pirteästi että kaupat on tehty. Rahat on siirretty. Nyt me olemme eronneet. Ostajat nousevat. Me kättelemme. Onnittelemme heitä. Heillä ei ole meille toivotuksia, meitä ei tarvitse saati voi onnitella mistään. Me emme ole ansainneet mitään, saavuttaneet mitään.

Olen lukenut uskollisesti kaikki Riikka Pulkkisen romaanit vuosien varrella sillä pidän todella paljon tarinoista, jotka käsittelevät arkipäivän draamaa. Jostain syystä Pulkkinen aiheuttaa minulle kuitenkin aina pienen pettymyksen. Viimeiselle sivulle päästyäni tunnen jääneeni ulkopuolelle, tarina sinänsä on minulle tutusta aiheista ja ongelmista mutta en koskaan tunne kuuluvani kirjan "kohderyhmään".

Pulkkinen kirjoittaa mutkatonta proosaa, jota on helppo lukea mutta välillä saan jarrutella kun jokin hieno ajatus menee ohi aivan kuin huomaamatta. Sanat kantavat enemmän merkityksiä kuin ensilukemalta arvaisi. Siinä siis yksi Pulkkisen lukijan haaste: pitää malttaa lukea rauhallisesti ja ajatuksella vaikka teksti vie eteenpäin kuin laukkaamaan erehtynyt ravihevonen.

Lasten planeetta on päällisin puolin kertomus erosta mutta tarinan lomaan on upotettu sellainen määrä ihmissuhteita, että kirjan varsinaista teemaa on vaikea määritellä. Kirjan nimi antaa johtolangan, jonka perusteella nostaisin tässä lopulta tarinan ytimeen lapsen ja vanhemman välisen suhteen. Se suhde määrittää meitä aikuisenakin, suhteissamme muihin, omiin lapsiimme ja partnereihimme. Pulkkinen kaivaa esille tässä kirjassaan sisäisen lapsemme ja osoittaa kuinka haastavaa ja tuskallista on tasapainoilla lapsen ja aikuisen roolien välissä.

Kirjan kantava - ja samalla liikuttavin - osa on päähenkilön Frederikan ja tämän neljävuotiaan tyttären suhde. Frederika joutuu venyttämään äitiytensä rajoja kun eron myötä suhde lapseen ei olekaan enää yhtä symbioottinen kuin ydinperheen aikana. Miten täyttää ne tyhjät päivät kun ei olekaan ensisijaisesti äiti? Miten selvitä ikävästä?

Frederika lähtee sen sijaan etsimään sisäistä tyttöyttään, joka on parisuhteen ja äitiyden vuoksi jäänyt taka-alalle. Niinpä lapsettomina päivinään Frederika lukee Proustia, tapaa ystävättäriään ja harrastaa deittailua. Ja kaikki tämä on kuvattu kovin kepeästi, kuin akateemisen eroajan lifestyle-blogissa. Juuri tämä osuus juonesta jäi valjuksi kun vertaa sitä Pulkkisen alastoman rehelliseen kuvaukseen eron aiheuttamista tunnemyllerryksistä.

Tulen lukemaan Pulkkista jatkossakin sillä hänen ajankuvauksensa 2000-luvun alun elämänmenosta ovat osuvia ja nolottavankin paljastavia. Mutta kirjan päähenkilön loputon analysointi - joka ensimmäiset sata sivua tuntuu mielenkiintoiselta - kääntyy lopulta itseään vastaan.

Frederika analysoi eroon ajautunutta suhdettaan, omaa rooliansa puolisona ja tuoreena äitinä sekä suhdettaan lapseensa. Lisäksi hän analysoi ystävyyssuhteitaan, omien vanhempiensa suhdetta kolmeen tyttäreensä, suhdettaan psykoosia sairastaneeseen siskoonsa, ex-puolison suhdetta heidän tyttäreensä, uuden poikaystävän suhdetta naisiin... oloni lukijana on kuin köllöttäisi psykologin sohvalla 400 sivun ajan ja lopussa kättelen kirjailijan ja eroamme, ilman sen kummempia tunnepurkauksia. Mielenkiintoinen tarina mutta ei kosketa minua...

**
Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta
Otava 2018

Helmet-lukuhaaste 2019: 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia

Kommentit

  1. Minulla on myös Pulkkiseen hieman ristiriitainen suhde - muutamaa hänen teostaan olen rakastanut hurjasti (Totta & Iiris Lempivaara), mutta muiden kanssa olen lähinnä hämmentynyt, että mitä en taas ymmärtänyt, kun muut vain kehuvat.

    Tätä uusinta en ole lukenut, sillä olen niin pettynyt vielä siihen aiempaan Parhaaseen mahdolliseen maailmaan. Pulkkisella on kyllä sana ja tarkkanäköisyys hallussa, mutta välillä yhteen romaaniin pitää tunkea niin hirveästi kaikkea, ettei kaikessa tempoilussaan oikein punaista lankaa enää näy.. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuon edellisen olenkin missannut kokonaan! Iiris Lempivaaran luin ennen tätä uusinta ja se oli ihan ookoo mutta aika erilainen alkupään tuotantoon nähden joten vaikea verrata. Jännittävä nähdä mihin suuntaan Pulkkinen kirjailijana seuraavaksi suuntaa. /Mari

      Poista
  2. En ole lukenut yhtään Pulkkisen kirjaa, vaikka häntä on kovasti kehuttu. Jos päätän joskus lukea, en ainakaan aloita tästä kirjasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Totta" on kirja, jota monet ovat kehuneet, Pulkkisen ensimmäisiä. Luin sen kauan sitten mutta voisin lukea vertailun vuoksi uudestaan. /Mari

      Poista
  3. Hmm, ei nyt kuulosta oikein minun jutulta tämä. Olen lukenut kolme romaania Riikka Pulkkiselta, joista Totta on ehdottomasti suosikkini. Siitä pidin kovasti, samoin Raja oli ihan hyvä, mutta Vieraasta en oikein innostunut. Sen jälkeen en ole Pulkkista lukenut enkä varmaan tätä Lasten planeettaa lue. Parhaan mahdollisen maailman voisin ehkä lukea, mutta jokin siinäkin nyt häiritsee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla tuo Paras mahdollinen maailma löytyikin yllättäen omasta hyllystä, en vain ole vielä ehtinyt lukea. Pulkkisen alkupään tuotanto oli tosiaan kiinnostavaa ja olen häntä pitänyt aktiivisesti luettavien kirjailijoiden listalla mutta tämä kieltämättä nyt lässähti tähän viimeiseen. Tuli tunne, että tässä oli yritetty kirjoittaa se "elämää suurempi romaani" ja ainekset olivatkin ihan kasassa mutta toteutus ontui,,,, /Mari

      Poista
  4. Olen lukenut Pulkkiselta Tottan ja Iiriksen. Muiden kanssa en ole päässyt alkua pidemmälle. Johtuu varmaan ylenpalttisesta analysoinnista, joka ei kosketa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se loputon analysointi tosiaan, lukijalle itselleen ei paljon jää pohdittavaksi kun kaikki tarjoillaan valmiiksi pureskeltuna. /Mari

      Poista
  5. Luin tämän muistaakseni viime syksynä ja pidin kovasti. Juuri tuo analysointi puri minuun :) vaikka olihan sitä kieltämättä runsaanpuoleisesti. Jokin Pulkkisen tavassa kirjoittaa osuus silti minun makuuni tosi hyvin. Raja taitaa olla minulta vielä lukematta Pulkkisen kirjoista ja olen hieman säästellytkin sitä. Vieras oli minulle ainoa, joka on jäänyt todella vaisuksi lukukokemukseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pidän myös Pulkkisen tavasta tarkkailla elämänmenoa ja tehdä havaintoja ihmisten välisistä suhteista, siinä hän on parhaimmillaan. /Mari

      Poista
  6. Minulla on Pulkkiseen vähän kaksijakoinen suhde ja tässä erinomaisessa pohdinnassasi tunnistin paljon tuttua. Minäkin jään jotenkin kylmäksi. Syystä tai toisesta kieli, joka objektiivisesti on hienoa, myös vieraannuttaa itseni itse tarinasta. Tai näin olen sen ainakin ajatellut. Tätä uusinta en tosin ole lukenut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä luonnehdinta tuo "objektiivisesti hieno kieli, mutta...". Minua häiritsi jonkinlainen laskelmoivuus, joka puski tekstistä läpi. /Mari

      Poista
  7. Tämän postauksen innoittamana aloitin reissussa Lasten planeetan kuuntelun. Taitavaa ja hyvin kirjoitettua, siitä huolimatta liityn kaksijakoisesti suhtautuvien joukkoon. Olen jo aikaisemmin pohtinut ja yrittänyt tavoittaa, mikä on se juttu joka jättää Pulkkisen tekstin ja minun väliin kuilun ja etäisyyden joka syö kirjan tehoa. Taitava kirjoittaminen ei näemmä riitä, ihmettelen kovasti miksi Pulkkisen teksti ei mene ihon alle.

    Mielenkiintoinen ristiriita, ehkä jo sen takia pitää jaksaa Lasten planeetta loppuun asti.

    Minna /Kirsin Book Club

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lohduttava kuulla sinun ja muiden kommenteista etten ole ainoa, jonka Pulkkisen teksti jättää kylmäksi. Epäilin jo, että jospa en vain tajua koko juttua... /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...

Reidar ulos muotista

  Muisto Lontoosta vuodelta 1988: ollaan opiskelukaverin kanssa lähdetty Tampereelta ex tempore -reissulle Lontooseen. Punta on edullinen ja kierrämme innolla kauppoja, erityisesti kirjakauppoja. Erään kaupan takaosassa huomaan hyllyllä kirjan, jonka tekijänimi hätkähdyttää pahemman kerran. Haen matkakumppanini paikalle ja kysyn onko hän kuullut koskaan tällaisesta tyypistä. Ei ollut hänkään. Selaillaan kirjaa ja ihmetellään. Kuka tämä tällainen Tom of Finland muka on?! Tämä muisto todistakoon puolestaan sitä Noora Vaaralankin kirjassaan esille tuomaa faktaa, että homoseksuaalisuus oli Suomessa vaiettu aihe vielä 90-luvulle asti. Toki tiesimme asiasta ja tiesimme myös jos lähipiirissä joku oli seksuaaliselta suuntautumiseltaan homoseksuaali. Mutta siitä ei puhuttu sen kummemmin.  Taiteilija Reidar Särestöniemi oli homoseksuaali. Hän mukautui aikansa yhteiskuntaan eikä tuonut suuntautumistaan mitenkään julki. Tosin hän ei myöskään sitä peitellyt, lähipiiri tiesi asiasta. Ja nä...

Seela Sellan käsikirja elämään

  Olen elämäkertojen ja muistelmien suurkuluttaja, ja tällä kokemuksella uskallan jo sanoa, että mielenkiintoisimmat muistelmat tulevat teatteri-ihmisiltä. Ja ne huonoimmat? Olen lukenut muutamat urheilijamuistelmat, eikä niistä sitten sen enempää. Olisiko niin, että huippu-urheilijaksi tullakseen on pistettävä arkinen elämä hyllylle odottamaan kilpaurheilijan uran päättymistä, kun taas hyväksi näyttelijäksi tullakseen on otettava kaikki oppi mitä elämä suinkin tarjoaa.  Tämän kirjoitettuani muistin välittömästi yhden poikkeuksen, eli viime vuonna lukemani ruotsalaisen pika-aiturin Ludmila Engquistin elämäkerran. Kirja on harvinaisen rehellinen kuvaus kilpaurheilun armottomasta maailmasta, jossa ainoa onnistumisen merkki on yltäminen korkeimmalle palkintokorokkeelle. Juuri tällaiset tarinat kiinnostavat minua, mitään fanikirjoja en kaipaa. (Tämän takia jäänee myös Sanna Marinin tuore omaelämäkerta osaltani lukematta.) Sitäkin suurempi nautinto oli lukea Seela Sellan lähes 700...

Kolmen saaren välissä – lapsen ääni vanhempien tarinassa

  Olen nyt elämäkerrallisten kirjojen pyörteessä. Ja ihan mielelläni, sillä mikäänhän ei ole ihmeellisempää kuin aito, eletty elämä. Tällä kertaa siitä pääsi minulle kertomaan Sophia Jansson. Kun katsoin kirjan kantta, tulkitsin automaattisesti kolme saarta tarkoittamaan kolmen perheenjäsenen erillisiä saarekkeita: äitiä, isää ja kertoja-Sophiaa. Mutta jo alkusivuilla kolme saarta saa myös konkreettisemman merkityksen, sillä tarinan miljöö jakautuu kolmella eri saarella koettuun: Tonga, Ibiza ja oma pikkusaari Suomenlahdella. Sophia Jansson on kirjoittanut intiimin kirjan omasta taustastaan ja vanhemmistaan Lassesta ja Nitasta, joista kuin kohtalon oikusta tulee isä ja äiti. Molemmat nimittäin rakastuvat tahoillaan oman sukupuolen ihmisiin. Mutta porvarillinen avioliitto solmitaan, kun lapsi on ilmoittanut tulostaan. Liitto ei kuitenkaan lopulta pääty hyvin, sillä äiti Nita kärsii pahasta alkoholismista ja hän kuolee vain 38-vuotiaana. Sophian elämäkin olisi voinut ajautua aivan to...

Joulun pehmein paketti on Petri Tamminen

  "Nuori mies janoaa rakkautta ", lukee kirjan takakannessa. Ja kirjan alku onkin dramaattinen kun tämä kyseinen nuori mies ihastuu kihlajaismatkallaan Prahassa paikalliseen nuoreen naiseen. Kihlattu saa jäädä, kun tarinan Petri antautuu viettiensä valtaan. Eikä tässä kaikki: jossain vaiheessa mietin jo, että onpas tässä varsinainen sarjarakastaja. On Maria, Minnaa, Liisaa - ja sitten tosiaan vielä se H siellä Prahassa. Mutta, hold your horses, jos luulit että kyseessä on perinteinen nuoren miehen kosiomatkoista kertova kirja niin erehdyt. Kirjan on kirjoittanut Petri Tamminen! Ja jos olet jo lukenut Tammista tiedät, että tarina etenee aivan oman logiikkansa mukaan. Tarinan "Petri" on siis rakastunut. Ja rakkaus saa ainakin näennäisesti vastakaikua. Tamminen, tuo  kotimainen versio nolojen tilanteiden miehestä Mr. Beanistä, kuljettaa meitä niin Tampereella, Turussa, Helsingissä, Kööpenhaminassa ja Prahassa. Tunteiden palo ajaa miestä palaamaan Prahaan kerta toisensa...