Siirry pääsisältöön

Akateemisen eron käsikirja


Pankkihenkilö palaa huoneeseen. Hän ilmoittaa pirteästi että kaupat on tehty. Rahat on siirretty. Nyt me olemme eronneet. Ostajat nousevat. Me kättelemme. Onnittelemme heitä. Heillä ei ole meille toivotuksia, meitä ei tarvitse saati voi onnitella mistään. Me emme ole ansainneet mitään, saavuttaneet mitään.

Olen lukenut uskollisesti kaikki Riikka Pulkkisen romaanit vuosien varrella sillä pidän todella paljon tarinoista, jotka käsittelevät arkipäivän draamaa. Jostain syystä Pulkkinen aiheuttaa minulle kuitenkin aina pienen pettymyksen. Viimeiselle sivulle päästyäni tunnen jääneeni ulkopuolelle, tarina sinänsä on minulle tutusta aiheista ja ongelmista mutta en koskaan tunne kuuluvani kirjan "kohderyhmään".

Pulkkinen kirjoittaa mutkatonta proosaa, jota on helppo lukea mutta välillä saan jarrutella kun jokin hieno ajatus menee ohi aivan kuin huomaamatta. Sanat kantavat enemmän merkityksiä kuin ensilukemalta arvaisi. Siinä siis yksi Pulkkisen lukijan haaste: pitää malttaa lukea rauhallisesti ja ajatuksella vaikka teksti vie eteenpäin kuin laukkaamaan erehtynyt ravihevonen.

Lasten planeetta on päällisin puolin kertomus erosta mutta tarinan lomaan on upotettu sellainen määrä ihmissuhteita, että kirjan varsinaista teemaa on vaikea määritellä. Kirjan nimi antaa johtolangan, jonka perusteella nostaisin tässä lopulta tarinan ytimeen lapsen ja vanhemman välisen suhteen. Se suhde määrittää meitä aikuisenakin, suhteissamme muihin, omiin lapsiimme ja partnereihimme. Pulkkinen kaivaa esille tässä kirjassaan sisäisen lapsemme ja osoittaa kuinka haastavaa ja tuskallista on tasapainoilla lapsen ja aikuisen roolien välissä.

Kirjan kantava - ja samalla liikuttavin - osa on päähenkilön Frederikan ja tämän neljävuotiaan tyttären suhde. Frederika joutuu venyttämään äitiytensä rajoja kun eron myötä suhde lapseen ei olekaan enää yhtä symbioottinen kuin ydinperheen aikana. Miten täyttää ne tyhjät päivät kun ei olekaan ensisijaisesti äiti? Miten selvitä ikävästä?

Frederika lähtee sen sijaan etsimään sisäistä tyttöyttään, joka on parisuhteen ja äitiyden vuoksi jäänyt taka-alalle. Niinpä lapsettomina päivinään Frederika lukee Proustia, tapaa ystävättäriään ja harrastaa deittailua. Ja kaikki tämä on kuvattu kovin kepeästi, kuin akateemisen eroajan lifestyle-blogissa. Juuri tämä osuus juonesta jäi valjuksi kun vertaa sitä Pulkkisen alastoman rehelliseen kuvaukseen eron aiheuttamista tunnemyllerryksistä.

Tulen lukemaan Pulkkista jatkossakin sillä hänen ajankuvauksensa 2000-luvun alun elämänmenosta ovat osuvia ja nolottavankin paljastavia. Mutta kirjan päähenkilön loputon analysointi - joka ensimmäiset sata sivua tuntuu mielenkiintoiselta - kääntyy lopulta itseään vastaan.

Frederika analysoi eroon ajautunutta suhdettaan, omaa rooliansa puolisona ja tuoreena äitinä sekä suhdettaan lapseensa. Lisäksi hän analysoi ystävyyssuhteitaan, omien vanhempiensa suhdetta kolmeen tyttäreensä, suhdettaan psykoosia sairastaneeseen siskoonsa, ex-puolison suhdetta heidän tyttäreensä, uuden poikaystävän suhdetta naisiin... oloni lukijana on kuin köllöttäisi psykologin sohvalla 400 sivun ajan ja lopussa kättelen kirjailijan ja eroamme, ilman sen kummempia tunnepurkauksia. Mielenkiintoinen tarina mutta ei kosketa minua...

**
Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta
Otava 2018

Helmet-lukuhaaste 2019: 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia

Kommentit

  1. Minulla on myös Pulkkiseen hieman ristiriitainen suhde - muutamaa hänen teostaan olen rakastanut hurjasti (Totta & Iiris Lempivaara), mutta muiden kanssa olen lähinnä hämmentynyt, että mitä en taas ymmärtänyt, kun muut vain kehuvat.

    Tätä uusinta en ole lukenut, sillä olen niin pettynyt vielä siihen aiempaan Parhaaseen mahdolliseen maailmaan. Pulkkisella on kyllä sana ja tarkkanäköisyys hallussa, mutta välillä yhteen romaaniin pitää tunkea niin hirveästi kaikkea, ettei kaikessa tempoilussaan oikein punaista lankaa enää näy.. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuon edellisen olenkin missannut kokonaan! Iiris Lempivaaran luin ennen tätä uusinta ja se oli ihan ookoo mutta aika erilainen alkupään tuotantoon nähden joten vaikea verrata. Jännittävä nähdä mihin suuntaan Pulkkinen kirjailijana seuraavaksi suuntaa. /Mari

      Poista
  2. En ole lukenut yhtään Pulkkisen kirjaa, vaikka häntä on kovasti kehuttu. Jos päätän joskus lukea, en ainakaan aloita tästä kirjasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Totta" on kirja, jota monet ovat kehuneet, Pulkkisen ensimmäisiä. Luin sen kauan sitten mutta voisin lukea vertailun vuoksi uudestaan. /Mari

      Poista
  3. Hmm, ei nyt kuulosta oikein minun jutulta tämä. Olen lukenut kolme romaania Riikka Pulkkiselta, joista Totta on ehdottomasti suosikkini. Siitä pidin kovasti, samoin Raja oli ihan hyvä, mutta Vieraasta en oikein innostunut. Sen jälkeen en ole Pulkkista lukenut enkä varmaan tätä Lasten planeettaa lue. Parhaan mahdollisen maailman voisin ehkä lukea, mutta jokin siinäkin nyt häiritsee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla tuo Paras mahdollinen maailma löytyikin yllättäen omasta hyllystä, en vain ole vielä ehtinyt lukea. Pulkkisen alkupään tuotanto oli tosiaan kiinnostavaa ja olen häntä pitänyt aktiivisesti luettavien kirjailijoiden listalla mutta tämä kieltämättä nyt lässähti tähän viimeiseen. Tuli tunne, että tässä oli yritetty kirjoittaa se "elämää suurempi romaani" ja ainekset olivatkin ihan kasassa mutta toteutus ontui,,,, /Mari

      Poista
  4. Olen lukenut Pulkkiselta Tottan ja Iiriksen. Muiden kanssa en ole päässyt alkua pidemmälle. Johtuu varmaan ylenpalttisesta analysoinnista, joka ei kosketa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se loputon analysointi tosiaan, lukijalle itselleen ei paljon jää pohdittavaksi kun kaikki tarjoillaan valmiiksi pureskeltuna. /Mari

      Poista
  5. Luin tämän muistaakseni viime syksynä ja pidin kovasti. Juuri tuo analysointi puri minuun :) vaikka olihan sitä kieltämättä runsaanpuoleisesti. Jokin Pulkkisen tavassa kirjoittaa osuus silti minun makuuni tosi hyvin. Raja taitaa olla minulta vielä lukematta Pulkkisen kirjoista ja olen hieman säästellytkin sitä. Vieras oli minulle ainoa, joka on jäänyt todella vaisuksi lukukokemukseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pidän myös Pulkkisen tavasta tarkkailla elämänmenoa ja tehdä havaintoja ihmisten välisistä suhteista, siinä hän on parhaimmillaan. /Mari

      Poista
  6. Minulla on Pulkkiseen vähän kaksijakoinen suhde ja tässä erinomaisessa pohdinnassasi tunnistin paljon tuttua. Minäkin jään jotenkin kylmäksi. Syystä tai toisesta kieli, joka objektiivisesti on hienoa, myös vieraannuttaa itseni itse tarinasta. Tai näin olen sen ainakin ajatellut. Tätä uusinta en tosin ole lukenut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä luonnehdinta tuo "objektiivisesti hieno kieli, mutta...". Minua häiritsi jonkinlainen laskelmoivuus, joka puski tekstistä läpi. /Mari

      Poista
  7. Tämän postauksen innoittamana aloitin reissussa Lasten planeetan kuuntelun. Taitavaa ja hyvin kirjoitettua, siitä huolimatta liityn kaksijakoisesti suhtautuvien joukkoon. Olen jo aikaisemmin pohtinut ja yrittänyt tavoittaa, mikä on se juttu joka jättää Pulkkisen tekstin ja minun väliin kuilun ja etäisyyden joka syö kirjan tehoa. Taitava kirjoittaminen ei näemmä riitä, ihmettelen kovasti miksi Pulkkisen teksti ei mene ihon alle.

    Mielenkiintoinen ristiriita, ehkä jo sen takia pitää jaksaa Lasten planeetta loppuun asti.

    Minna /Kirsin Book Club

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lohduttava kuulla sinun ja muiden kommenteista etten ole ainoa, jonka Pulkkisen teksti jättää kylmäksi. Epäilin jo, että jospa en vain tajua koko juttua... /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Lomaseurana Floris ja Amélie Nothomb

  Lomatervehdys Ruotsin länsirannikolta, jonne saavuimme eilen. Valitettavasti samaan aikaan paikkakunnalle saapui myös Floris-myrsky, joten tämä ensimmäinen päivä ollaan vietetty sisätiloissa. Tuuli on hirmuinen ja vanha puinen vuokratalomme huojuu ja natisee liitoksissaan.  Mutta ei hätää, tämän päivän seuralaisekseni sain belgialaisen kirjailijan Amélie Nothombin ja hänen uusimman ruotsinnetun teoksensa Psykopomp. Nothombin kirjoja on käännetty suomeksi ja ruotsiksi melko sattumanvaraisesti ja tämä olikin nyt viimeinen lukemani käännös. Eli tästä eteenpäin pitää sitten selviytyä ruostuneella ranskallani. Ja luettavaahan riittää, sillä Nothomb on julkaissut uuden romaanin joka vuosi sitten esikoisensa, joka ilmestyi 1992. Psykopomp on Nothombin henkilökohtaisin teos. Kirja alkaa varhaislapsuuden muistoilla ja ensimmäisestä traumaattisesta kokemuksesta kun Japanissa syntynyt diplomaattiperheen tytär joutuu isänsä asemamaan vaihduttua jättämään rakkaan synnyinmaans...

Rantalomailua ja uusi rohkeampi minä

  Kesän säästä voidaan olla monta mieltä, mutta sitä iloa minulta ei poisteta, että ensimmäinen lomaviikkoni oli oikea rantaloma. Ja vieläpä niissä samoissa maisemissa, joissa tämä maallinen taipaleeni aikoinaan sai alkunsa. Ollaan siis Helsingin Lauttasaaressa. Blogini päivitys on viime viikkoina jäänyt taka-alalle, vaikka ideoita ja ajatuksia on syntynyt ja pari tekstinaloitustakin olen näköjään saanut jo aikaiseksi. Kun lomanalkajaiseksi kasasin yhteen pinoon kaikki keskenolevat kirjani, niitä kertyi peräti 17. Luen sivun sieltä, toisen täältä - päähäni mahtuu juuri nyt vain hajahuomioita. Olen myös huomannut, että hakeudun tällä hetkellä mieluummin elämäkertojen ja tietokirjojen pariin. Fiktio ei jostain syystä sytytä. Olisiko sitten syynä tämä vallitseva maailmantilanne, joka oikeasti alkaa olla jo taruakin ihmeellisempää. Ainoa kirja, jonka olen onnistunut lukemaan loppuun asti viimeisen parin viikon aikana, on Minna Salamin Sensuous Knowledge. Ja nyt olen vahvast...

Lukunautinto, pitkästä aikaa! (Markus Nummi: Käräjät)

Sain pitkästä aikaa kokea oikean lukunautinnon! Mikä sopikin hyvin tähän parhaillaan menevän lukuviikon teemaan "löydä lukufiilis!". Oma salaisuuteni lukufiiliksen takaamiseksi oli pitkä viikonloppu, paksu kirja ja rentouttava miljöö. Tämä yhtälö toteutuu yleensä juuri näin pääsiäisenä - muistan esimerkiksi Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläisen olleen juuri tällainen täysosuma. Olin tässä jo useamman viikon säästellyt kirjastosta varaamaani Markus Nummen Käräjät-teosta, joka tuli sen verran ajoissa, että jouduin sen lainaa jo pari kertaa pidentämään. Mutta aikataulu piti ja ehdin lukea kirjan ennen kuin lopullinen palautuspäivä tuli eteen. Tämä Käräjät tosin oli vähän riskaabeli valinta. Ensinnäkin se on paksu, melkein 600 sivua. En mielelläni ryhdy tällaisiin luku-urakoihin jos ei ole taetta siitä, että kirja on oikeasti hyvä. Siitä kirjan hyvyydestä olin kyllä saanut paljon vinkkejä kirjasomea ja -blogeja selatessani, mutta siitä tuli se toinen mutta... olen aika monta kertaa ...

Ranskattaretko eivät muka liho?

  Kävin taas kirpparilla, kukkaruukkuja vain ostamassa, mutta mukaan tuli tietysti myös muutama pokkari. Jotka tosin sitten vien taas luettuani takaisin, tästä paikallisesta kirpparista on tullut itselleni vähän sellainen maksullinen kirjasto. Mutta hyvään tarkoitukseen ne menevät onneksi roposeni. Nyt iski silmään pari ruotsalaista tietokirjaa, joista on niiden ilmestymisen aikoihin kohkattu enemmänkin. Ruotsalainen psykiatri David Eberhard kirjoitti v. 2006 kirjan siitä, miten ruotsalaisista on tullut "turvallisuusnarkomaaneja" (minkä teesin kyllä näin äkkilukemalta allekirjoitan, katsotaan olenko samaa mieltä luettuani koko kirjan). Toisessa kirjassa taas tiedetoimittaja Karin Bojs yhdessä Peter Sjölundin kanssa kertoo mistä ruotsalaiset ovat peräisin. Odotan mielenkiinnolla! Lisäksi löysin vielä yhden Niklas Natt och Dag -dekkarin, joihin olen halunnut tutustua jo kauan. Ja sitten siellä seistä törötti yksi suomenkielinen kirja, joka oli tietysti pakko ottaa, ihan jo pelk...