Siirry pääsisältöön

Eve Hietamies: Hammaskeiju (2017)


Onko tämä nyt onnistuneen loman merkki kun lomakirjapinosta häviää opuksia kirja per päivä? Olen tosin onnistunut keräämään kasaan helposti ja nopeasti luettavia kirjoja, kuten nyt tämän Eve Hietamiehen Hammaskeijun. Hietamies on kirjoittanut runsaat 400 sivua aika kevyellä otteella ja paljon olisi ollut tiivistettävää mutta toisaalta, kirjan höpöttelevä tyyli tekee siitä täydellisen lomakirjan. En usein lue ns. viihdekirjoja koska ne ovat niin ennalta-arvattavissa ilman mitään yllätyksiä mutta oma ehdoton paikkansa niillekin löytyy tässä kirjojen universumissa.

Hietamiehen kirjasarjan kolmannessa osassa yksinhuoltaja Antti Pasanen on saanut pidettyä poikansa Paavon hengissä peräti ekaluokkalaiseksi asti vaikka Paavo onkin harvinaisen onnettomuusaltis seitsenvuotias. Koulun aloitus on tuskaa ja Antin on vaikea saada työaikansa sovitettua koulun ja iltapäiväkerhon aikoihin. Lisäksi Antti yksinhuoltajaisänä potee - mielestäni aivan turhaan - alemmuuskompleksia mutta tähänhän kirjan huumori olennaisilta osin juuri perustuu:

Luokassa lapset piirsivät kuvia perheistään, Paavon kanssa oltiin kuvassa kaksistaan jonkunlaiset konekiväärit käsissä. Irja silmäili hetken Paavon tekemää piirustusta ja jatkoi sitten seuraavan pulpetin luo. Teki mieli rynnätä perään selittämään, että kyllä, Paavo Antero Pasanen asui kaksistaan isänsä kanssa, mutta ei, meillä ei käytetty konekiväärejä.

Hietamies nostaa esille paljon hienoja teemoja vaikkakin ne harmittavasti väljehtyvät kaiken huulenheiton ja slapstick-komiikan sekamelskassa. Kirjan ehkä kantavin ajatus on vanhan afrikkalaisen sananparren toteamus, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan kokonainen kylä. Ja Pasasilta löytyykin ympäriltä kadehdittavan laaja turvaverkko, vaikka Antti ei sitä kehtaakaan käyttää niin paljon kuin pitäisi. Mutta kun uupumus iskee ja kaikki muuttuu harmaaksi, kylä rientää apuun eikä maailma kaadukaan. Tässä kohtaa muuten iski naislukijaan pieni epäilyksen piikki - entä jos kirjan yksinhuoltaja olisikin ollut nainen, kuinka paljon ymmärrystä olisi ympäristöltä hertynyt? Olisiko lapsi vain suoraan sijoitettu sijaisperheeseen ja äidin annettu maatua rauhassa sänkynsä pohjalle? No, tämä kertoo ehkä enemmän minun kyynisestä luonteenlaadustani kuin Eve Hietamiehestä kirjailijana...

Kylläpä muuten moneen kertaan siunasin tämän ruotsalaissysteemin Paavon kohelluksia seuratessani. Täällä iltapäiväkerho on lakisääteinen ja meillä on jopa niin hyvä tilanne, että lapsen koulu on vanhan päiväkodin yhteydessä. Meillä ei siis ollut mitään ongelmia kun lapsi aloitti koulun viime syksynä ja yksinäiset iltapäivät tulevat ajankohtaisiksi itse asiassa vasta neljänneltä luokalta. Tämä systeemi olisi kyllä hyvä ottaa Suomessakin käyttöön ja vahvasti epäilen, että juuri tätä keskustelua Eve Hietamies haluaa kirjallaan herättää. 

Kohta tokaluokkalaisen vanhempaa kirjassa naurattivat monet tilanteet juuri tuttuudellaan. Huumori oli paikoin tosin liiaksi pitkitettyä ja monet tilanteet kuin sketsejä Putous-sarjasta  (joka myös mainitaan kirjassa pariinkiin otteeseen). Vähempikin huumori olisi riittänyt ja sen sijaan olisi voinut kehitellä hiukan pidemmälle esimerkiksi Antin äiti-ystävien henkilöhahmoja. Monesti tuli mieleen, että nämä henkilöt sopisivatkin hyvin valkokankaalle. Ai niin, mainitsinko jo, että Antista ja Paavosta kertova elokuva tulee syksyllä ensi-iltaan...

**
Eve Hietamies: Hammaskeiju
Otava 2017

Lainattu kirjastosta

Kommentit

  1. Hienoa, että ilmoittauduit naistenviikolle! Voit linkittää naistenviikkojuttusi tiistaiaamun postaukseeni :)

    Hammaskeiju ilahdutti minua keväällä, se kävi sydämeen ja nauruhermoon. Ja sopii se naistenviikkoonkin - naisen poissaolo tuntuu ytimessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varsinainen naistenviikkopostaukseni tuli valmiiksi viime tipassa, olen koko viikon fiilistellyt nuoruudenaikaisen naisesikuvani parissa :D /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lisää miehiä!

Hei pitkästä aikaa! Viimeksi kirjoitin tänne blogiini Markus Nummen loistavasta  Käräjät -kirjasta ja mitä lie nyt tapahtunut, mutta olen lukenut mieskirjailijoita enemmänkin! Ihmettelen aina vuoden lopussa lukutilastoani laatiessa miten lukemani kirjailijat ovat melkein 90%:sesti naisia. Mutta tänä vuonna tilastoihini saattaakin tulla yllättävä piikki... Viimeisin lukemani kirja on ohut ja pettävän kevyen oloinen Antti Röngän "Kiltti poika" . En ole jaksanut viimeiseen kuukauteen lukea mitään pidempää tekstikokonaisuutta ja tämä tuntui kirjastopinokirjoista siltä helpoimmalta. Mutta Röngän tajunnanvirtamainen teksti vaatii tarkkaavaisuutta ja keskittymistä, ja kirjan lukemiseen meni useampi päivä, vaikka sivuja on vain 160. "Kiltti poika" on kertomus muutaman vuorokauden mittaisesta ajanjaksosta, jona aikana päähenkilö täyttää 27 vuotta. Tästä on myös tarkoitus tulla se viimeinen syntymäpäivä. Kevät, itsemurhaajien vuodenaika. Että joutuu kuljettamaan kaikkea sitä ...

Döden, döden, döden...

Tunnetussa anekdootissa Astrid Lindgren kertoi kuinka hän vanhenevien sisarustensa kanssa aloitti aina puhelut sanoilla "döden, döden, döden...". Näin oli tämä ikävä mutta enenevissä määrin elämään kuuluva asia poiskäsitelty ja voitiin siirtyä mukavampiin aiheisiin. Uusi suosikkikirjailijani Maggie O'Farrell on myös tarttunut härkää sarvista ja kertoo tässä muistelmiksi luokitellussa kirjassaan 17 kerrasta, jolloin kuolema on liipaissut läheltä. Aihe saattaa kuulostaa synkältä, makaaberiltakin ehkä, mutta voin vakuuttaa, että O'Farrell on luonut näistä kertomuksista maagista luettavaa! There is nothing unique or special in a near-death experience. They are not rare; everyone, I would venture, has had them, at one time or another, perhaps without even realising it. The brush of a van too close to your bicycle, the tired medicin who realises that a dosage ought to be checked one final time, the driver who has drunk too much and is reluctantly persuaded to relinq...

Lukunautinto, pitkästä aikaa! (Markus Nummi: Käräjät)

Sain pitkästä aikaa kokea oikean lukunautinnon! Mikä sopikin hyvin tähän parhaillaan menevän lukuviikon teemaan "löydä lukufiilis!". Oma salaisuuteni lukufiiliksen takaamiseksi oli pitkä viikonloppu, paksu kirja ja rentouttava miljöö. Tämä yhtälö toteutuu yleensä juuri näin pääsiäisenä - muistan esimerkiksi Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläisen olleen juuri tällainen täysosuma. Olin tässä jo useamman viikon säästellyt kirjastosta varaamaani Markus Nummen Käräjät-teosta, joka tuli sen verran ajoissa, että jouduin sen lainaa jo pari kertaa pidentämään. Mutta aikataulu piti ja ehdin lukea kirjan ennen kuin lopullinen palautuspäivä tuli eteen. Tämä Käräjät tosin oli vähän riskaabeli valinta. Ensinnäkin se on paksu, melkein 600 sivua. En mielelläni ryhdy tällaisiin luku-urakoihin jos ei ole taetta siitä, että kirja on oikeasti hyvä. Siitä kirjan hyvyydestä olin kyllä saanut paljon vinkkejä kirjasomea ja -blogeja selatessani, mutta siitä tuli se toinen mutta... olen aika monta kertaa ...

Ann Napolitanin "Kaunokaisia" - raportti eletystä elämästä

  Seuraan tiiviisti myös saksankielisiä kirjallisuusmarkkinoita ja huomasin juuri ennakkopostauksen sveitsiläisen Charles Lewinskyn tänä syksynä ilmestyvästä kirjasta "Täuschend echt" (Petollisen todellinen), jossa mainostoimiston copywriter menettää kaiken - työn, rakkauden ja rahat. Hän onnistuu kuitenkin tekoälyn avulla tuottamaan romaanin, "tositarinan", josta tulee suurmenestys. On kuitenkin yksi henkilö, entinen rakastettu, joka tietää että tarina ei ole totta...  Mieltä kutkuttava aihe! Vaikka samalla iskee mieleen ajatus, että kuinkakohan monta tekoälyllä tuotettua romaania tuolla maailmalla jo liikkuukaan? Minulla on itse asiassa jo yksi vahva ehdokas, enkä ole edes yksin epäilykseni kanssa, minkä huomasin kun tutkin asiaa. Kyseessä on ehkä tällä hetkellä kirjasomen eniten hehkutettu kirja, amerikkalaisen Ann Napolitanon "Hello Beautiful" (Kaunokaisia), jonka myös lukupiirimme päätti lukea. Huom! Jos haluat välttää juonipaljastuksia tai jos pidit ...

Henkiin herätetyt

  Tämän tekstini otsikko voisi kuvailla minua tällä hetkellä. Olen nimittäin lomalla, jo kolmatta päivää, ja olo on kuin henkiin herätetyllä! Runon ja suven päivänä, joka sattui ensimmäiselle lomapäivälleni, löysin kirjahyllyni uumenista Aaro Hellaakosken runon Heinäkuu, joka saakin olla tämän heinäkuisen lomani motto. Sulkekoon luonto minut sylihinsä ja huumatkoon metsä pääni! Mutta varsinainen tarkoitukseni oli esitellä kaksi kirjaa, jotka molemmat osaltaan herättävät henkiin jo unohdettuja ihmiskohtaloita. Wivi Lönn ei tosin liene niinkään unohdettu, ovathan hänen piirtämänsä rakennukset kiinteä osa suomalaista arkkitehtuurin historiaa. Mutta ihmisenä Lönn on tuotu suomalaisten tietoisuuteen vasta aivan viime aikoina. Naisten kohtalona taitaa olla tasavuosien odottelu ennen kuin valokeila heilahtaa heihin päin. Wivi Lönnkin viettää tänä vuonna 150-vuotisjuhlaansa. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, itse ainakin tykkään kun on näitä esimerkiksi Canthin ja Joenpellon kalta...