Siirry pääsisältöön

Eve Hietamies: Hammaskeiju (2017)


Onko tämä nyt onnistuneen loman merkki kun lomakirjapinosta häviää opuksia kirja per päivä? Olen tosin onnistunut keräämään kasaan helposti ja nopeasti luettavia kirjoja, kuten nyt tämän Eve Hietamiehen Hammaskeijun. Hietamies on kirjoittanut runsaat 400 sivua aika kevyellä otteella ja paljon olisi ollut tiivistettävää mutta toisaalta, kirjan höpöttelevä tyyli tekee siitä täydellisen lomakirjan. En usein lue ns. viihdekirjoja koska ne ovat niin ennalta-arvattavissa ilman mitään yllätyksiä mutta oma ehdoton paikkansa niillekin löytyy tässä kirjojen universumissa.

Hietamiehen kirjasarjan kolmannessa osassa yksinhuoltaja Antti Pasanen on saanut pidettyä poikansa Paavon hengissä peräti ekaluokkalaiseksi asti vaikka Paavo onkin harvinaisen onnettomuusaltis seitsenvuotias. Koulun aloitus on tuskaa ja Antin on vaikea saada työaikansa sovitettua koulun ja iltapäiväkerhon aikoihin. Lisäksi Antti yksinhuoltajaisänä potee - mielestäni aivan turhaan - alemmuuskompleksia mutta tähänhän kirjan huumori olennaisilta osin juuri perustuu:

Luokassa lapset piirsivät kuvia perheistään, Paavon kanssa oltiin kuvassa kaksistaan jonkunlaiset konekiväärit käsissä. Irja silmäili hetken Paavon tekemää piirustusta ja jatkoi sitten seuraavan pulpetin luo. Teki mieli rynnätä perään selittämään, että kyllä, Paavo Antero Pasanen asui kaksistaan isänsä kanssa, mutta ei, meillä ei käytetty konekiväärejä.

Hietamies nostaa esille paljon hienoja teemoja vaikkakin ne harmittavasti väljehtyvät kaiken huulenheiton ja slapstick-komiikan sekamelskassa. Kirjan ehkä kantavin ajatus on vanhan afrikkalaisen sananparren toteamus, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan kokonainen kylä. Ja Pasasilta löytyykin ympäriltä kadehdittavan laaja turvaverkko, vaikka Antti ei sitä kehtaakaan käyttää niin paljon kuin pitäisi. Mutta kun uupumus iskee ja kaikki muuttuu harmaaksi, kylä rientää apuun eikä maailma kaadukaan. Tässä kohtaa muuten iski naislukijaan pieni epäilyksen piikki - entä jos kirjan yksinhuoltaja olisikin ollut nainen, kuinka paljon ymmärrystä olisi ympäristöltä hertynyt? Olisiko lapsi vain suoraan sijoitettu sijaisperheeseen ja äidin annettu maatua rauhassa sänkynsä pohjalle? No, tämä kertoo ehkä enemmän minun kyynisestä luonteenlaadustani kuin Eve Hietamiehestä kirjailijana...

Kylläpä muuten moneen kertaan siunasin tämän ruotsalaissysteemin Paavon kohelluksia seuratessani. Täällä iltapäiväkerho on lakisääteinen ja meillä on jopa niin hyvä tilanne, että lapsen koulu on vanhan päiväkodin yhteydessä. Meillä ei siis ollut mitään ongelmia kun lapsi aloitti koulun viime syksynä ja yksinäiset iltapäivät tulevat ajankohtaisiksi itse asiassa vasta neljänneltä luokalta. Tämä systeemi olisi kyllä hyvä ottaa Suomessakin käyttöön ja vahvasti epäilen, että juuri tätä keskustelua Eve Hietamies haluaa kirjallaan herättää. 

Kohta tokaluokkalaisen vanhempaa kirjassa naurattivat monet tilanteet juuri tuttuudellaan. Huumori oli paikoin tosin liiaksi pitkitettyä ja monet tilanteet kuin sketsejä Putous-sarjasta  (joka myös mainitaan kirjassa pariinkiin otteeseen). Vähempikin huumori olisi riittänyt ja sen sijaan olisi voinut kehitellä hiukan pidemmälle esimerkiksi Antin äiti-ystävien henkilöhahmoja. Monesti tuli mieleen, että nämä henkilöt sopisivatkin hyvin valkokankaalle. Ai niin, mainitsinko jo, että Antista ja Paavosta kertova elokuva tulee syksyllä ensi-iltaan...

**
Eve Hietamies: Hammaskeiju
Otava 2017

Lainattu kirjastosta

Kommentit

  1. Hienoa, että ilmoittauduit naistenviikolle! Voit linkittää naistenviikkojuttusi tiistaiaamun postaukseeni :)

    Hammaskeiju ilahdutti minua keväällä, se kävi sydämeen ja nauruhermoon. Ja sopii se naistenviikkoonkin - naisen poissaolo tuntuu ytimessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varsinainen naistenviikkopostaukseni tuli valmiiksi viime tipassa, olen koko viikon fiilistellyt nuoruudenaikaisen naisesikuvani parissa :D /Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pieni kirjakimara ja bonuksena ruotsinsuomalainen kirjakohu

Tukholmassa on nyt alkanut hanamin aika! Kävin eilen pyörähtämässä Kungsträdgårdenin kautta ja näpsäisemässä muutaman kuvan, minkä nyt siltä ihmismassalta pystyin. Ja aina edelleen tulee mieleen kevät 2020, jolloin sai kävellä lähes yksinään kukkivien kirsikkapuiden alla. Korona-nostalgiaa... It is important to be on the alert for "the decisive moment", says the man next to me who is talking to his date. I agree. The only difference is that he is talking about twentieth-century photography and I am talking about twenty-first-century everything. Yllä oleva ajatus on amerikkalaisen  Jenny Offillin kirjasta 'Weather'  (Ilmastoja) ja se kuvaakin hyvin kirjan hermostunutta tunnelmaa. Tätä kirjaa olin jo palauttamassa lukemattomana kirjastoon, mutta satuin selailemaan sitä muutaman sivun verran ja yhtäkkiä tunsin, että juuri tällaista kirjaa tarvitsin, juuri nyt. Sirpaleinen ja tajunnanvirtamainen teksti oli kuin lepokoti aivoille, jotka on viime viikkoina työstäneet sa...

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallits...

Nobel-huumaa! - Kirjabloggaajien joulukalenterin 2022 luukku nro 8

  Loistokasta Nobel-viikkoa täältä Tukholmasta! Nyt on taas se aika vuodesta kun tämä nykyinen kotikaupunkini hehkuu väriä ja loistetta ja televisiosta katsotaan kuinka kuninkaalliset syövät ja seurustelevat tuoreiden Nobel-palkittujen kanssa. Sekä tämä Nobel-hulina että Lucianpäivä tuovat kaivattua valoa alkutalven pimeyteen ja koleuteen. En tiedä kuinka paljon tämä Nobel-huuma näkyy muualla Ruotsissa, mutta täällä Tukholmassa siltä ei voi välttyä. Jo pelkästään kaupungilla kävellessä voi illan pimetessä nauttia valoshowsta, jonka tarjoaa Nobel Light Week. Sitä kävimme myös perheen kanssa heti avajaisiltana ihastelemassa. Nobel-museossa uskoisin nyt olevan kiivaimman sesongin tällä hetkellä. Museon perinne on yhteisnäyttely Beckmanin designkorkeakoulun kanssa, jossa ensimmäisen vuoden vaatesuunnittelijaopiskelijat tulkitsevat Nobel-voittajia muodin kautta. Tämän vuoden kirjallisuudenpalkinnon voittaja Annie Ernaux esimerkiksi saa potretikseen puvun, joka suunnittelijoiden Gustav F...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...