Siirry pääsisältöön

Muuttoliikkeessä - Helena Liikanen-Renger: Maman finlandaise


Lähdin mukaan Suketuksen emännöimään Muuttoliikkeessä-lukuhaasteeseen, jossa on tavoitteena lukea vähintään kolme maastamuuttoa eri kanteilta tarkastelevaa kirjaa. Aihe on minulle erittäin läheinen, olen nimittäin itse maastamuuttaja/mamu/emigrantti/ulkosuomalainen  - you name it! Aloitankin haasteen lukemalla kirjan, joka lienee lähimpänä omaa elämääni - ulkomaille töiden perässä lähtenyt nainen joka tapaa ulkomaalaisen miehen ja perustaa tämän kanssa perheen. Helena Liikanen-Renger kirjoittaa elämästään Ranskan Rivieralla myös suositussa blogissaan Chez Héléna.

Ensimmäinen ajatukseni on, että olisipa pitänyt valita hiukan eksoottisempi maa asuinpaikakseen kuin tämä naapuri-Ruotsi. Mitä itse kirjoittaisin tästä tasaisen harmaasta lagom-maasta? Ainoan eksoottisen elementin elämääni tuo se, että asun alueella jossa asuu paljon muita keskiluokkaisia mamuperheitä. Täällä näkee niin puolalaista temperamenttia, libanonilaista vieraanvaraisuutta kuin syyrialaisia mahtihäitäkin. Mutta ruotsalaisarki sinänsä on turvallisen samankaltainen kuin kotimaani Suomen.

Mutta toista on Rivieralla, jossa kulttuurishokki voi odottaa jo seuraavassa kadunkulmauksessa! Ranska tuntuukin olevan kiitollinen kohde juuri tämän tyyppisille kirjoille - tarpeeksi eksoottinen mutta ei kuitenkaan liikaa. Liikanen-Renger on vielä siinä vaiheessa "kotouttamistaan", että lähtömaa on tuoreessa muistissa mikä antaa hyvän pohjan vertailla ranskalaiskulttuuria suomalaiseen. Kirjan tyyli muistuttaakin paljolti amerikkalaisen Pamela Druckermanin "Kuinka kasvattaa bébé"-kirjaa joten luvassa on paljon herkullisia tilanteita ja huvittunutta päänpyöritystä.

Liikanen-Rengerin tekstiä on hauska lukea, toimittajan ammattitaito paistaa selvästi läpi. Ja jos tulee jokin kysymys mieleen sitten meilataan asiantuntijalle ja kysytään miten asia on. Kirjassa onkin paljon mielenkiintoista tietoa ranskalaisesta kulttuurista ja hyviä vinkkejä, kuten jos saa kutsun ranskalaiseen juhlaan niin tullessa on kaikki muut vieraat käytävä tervehtimässä. Suomalainen tuppisuisuus ei muutenkaan ole mitenkään korkeassa huudossa. Ja entäpä se poskisuudelma-painajainen? Liikanen-Renger paljastaa lohduttavan tiedon, ettei se ranskalaisille itsellekään ole aina niin päivänselvää.

Itseäni kirja alkaa kiinnostaa toden teolla siinä vaiheessa kun Liikanen-Renger ryhtyy pohtimaan omaa maahanmuuttajan elämäänsä ja erityisesti lastensa kaksikielisyyttä. Jaan täysin sen surun tai ainakin kaihon mitä ulkosuomalaisäitinä tuntee kun huomaa lastensa elävän kulttuurissa jota ei voi täysin jakaa. Siinä sortuu itsekin välillä pistämään spotifyista mitä kummallisinta Suomi-nostalgiaa. Olen muuten erityisen ylpeä siitä, että oma ulkosuomalaislapseni osaa laulaa "Mun mummuni muni mun mammani"...

Kirjan lopussa Liikanen-Renger ottaa esille vuonna 2015 tapahtuneet Ranskan terroriteot ja sävy muuttuu varsin pessimistiseksi. Onko Ranska sittenkään turvallinen maa kasvattaa lapsia? Pitäisikö muuttaa takaisin Suomeen, jossa on kai paremmat koulutkin vaikkakaan kotimaassa ei voi olla ihan oma itsensä. "Kahdessa paikassa on hyvä olla, mutta toisaalta ei ole hyvä kummassakaan." Tämänkin ajatuksen tunnistan - joskus leikinkin ajatuksella että muutan Suomen ja Ruotsin väliin Ahvenanmaalle jotta pääsisin tästä "kahden maan loukusta".

Liikanen-Rengerin kirja on hyvä opas Ranskaan muuttaville mutta toivon vielä lisää tekstejä juuri ulkosuomalaisuudesta. Ja ehkäpä myös opaskirja "Kuinka kasvattaa härmäläislapsi vieraassa kulttuurissa", sen pähkinän kanssa puurtavia ulkosuomalaisvanhempia löytynee muitakin kuin minä ja "maman finlandaise"!

**
Helena Liikanen-Renger: Maman finlandaise
Atena Kustannus 2016
Arvostelukappale kustantajalta

Kommentit

  1. En ole koskaan itse asunut ulkomailla, mutta siitä huolimatta on ollut hauska lukea kertomuksia ulkosuomalaisten elämästä. Tämä kirja oli mennyt ihan kokonaan tutkani ohi, joten hyvä että osuin blogiisi - pistänkjin tämän heti varaukseen.

    VastaaPoista
  2. Tämä kirja on hauskaa luettavaa jos iskee kaukokaipuu :) /Mari

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Klassikkohaaste 18 - Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä

  Olen parin viime vuoden aikana tutustunut oikein urakalla saksalaisin klassikoihin. Kiitos siitä kuuluu sattumanvaraiselle neronleimaukselleni, jonka johdosta aloin opiskella yliopistolla  saksan kieltä ja kulttuuria. Ja mitä klassikkoja sieltä onkaan pulpahtanut esiin! Vaikkapa nyt tämä Erich Kästnerin Fabian vuodelta 1931. Täytyy myöntää, että kirjallisuuskurssimme alkaessa Kästnerin teos oli se, jota ehkä kaikkein vähiten odotin. Olihan siellä tarjolla myös Mannia ja Kafkaa. Mutta kurssin lopussa se kirja, joka sitten kuitenkin eniten jäi päätäni vaivaamaan, oli juuri Fabian. Laitetaanpa tähän heti alkuun hyvät uutiset: kirja on suomennettu viime vuonna, joten jos tämän postaukseni jälkeen haluaa tutustua kirjaan tarkemmin siihen löytyy Vesa Tapio Valon tuore (ja hyvä!) suomennos vuodelta 2023 (Aviador). Suomeksi kirja on saanut tarinaa hyvin kuvaavan nimen "Tuuliajolla Berliinissä".  Jakob Fabian on kolmekymppinen kirjallisuustieteilijä, joka elättää itsensä erilais...

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallits...

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja ...

Kirjat, nuo elämänlankani

  Luin jostakin, että tällä viikolla tapahtunut syyspäiväntasaus olisi sitten lopullinen piste kesälle. Aurinko lämmittää vielä tänään, mutta on siis vain käännettävä katse kohti syksyä. Paitsi ensin katsotaan vielä vähän taaksepäin: mitä kaikkea tulikaan kesällä luettua. Tässä kolme kirjakohokohtaa: ** Gisèle Pelicot: Hymni elämälle (Et la joi de vivre, 2026) En ollut ensin aikeissa lukea tätä kirjaa, sillä luulin saaneeni jo kaikki tärkeimmät tiedot uutisvirran kautta. Mutta tämä ennakkoluulo osoittautui vääräksi... Gisèle Pelicot on päähenkilö yhdessä tämän vuosituhannen alun tunnetuimmista rikostapauksista. Pelicot'n mies jää kiinni naisen salakuvaamisesta ja kun poliisi alkaa tutkia tarkemmin miehen tallenteita, paljastuu jotain vielä järkyttävämpää: aviomies on kymmenen vuoden ajan huumannut säännöllisesti vaimonsa ja tarjonnut tätä raiskattavaksi. Oikeudenkäynnissä syytettyjen penkillä istuu lopulta viitisenkymmentä miestä. Pelicot'n päätös antaa oikeudenkäynnin olla j...