Siirry pääsisältöön

Kaija Juurikkala: Äitikirja (2014)



Uusi vuosi alkaa lomalla Helsingissä,  vanhassa kotikaupungissani (tai ehkä siinä ainoassa oikeassa). Fiilistelen vuokraamassani asunnossa, raahaan perhettä perässäni ratikalla pitkin kaupunkia. Näytän leikkikentän Käpylässä, jossa vietimme mamman eli isänäidin luona paljon aikaa lapsena siskoni kanssa. Näytän ikkunan Mäkelänkadulla, jonka takana on se ensimmäinen alivuokralaisasuntoni jonne muutin 18-vuotiaana. Perhe osoittaa vaihtelevaa kiinnostusta.

Suomen lomiin kuuluu myös Suomi-tavaroiden hankinta kotona odottavaa koti-ikävää lievittämään. Yksi varmoista lohduttajista on suomenkielinen kirjallisuus. Tänään tarttuikin mukaani jo monta kirjaa kun poikkesin erään kirjakaupan alennusmyynnissä.

Kaija Juurikkalan kirja osui silmään sillä olen lukenut Juurikkalan elämästä ja tiedän hänen elämänvaiheistaan jonkin verran. Äitikirja on Juurikkalan avosydäminen kuvaus omasta äidiksi tulemisen taipaleestaan. Kirja on paikoin hämmentävän avoin mutta samalla myös häkellyttävä Juurikkalan luonnollisessa suhtautumisessa elämän vastoinkäymisiin kuten myös sen suomiin lahjoihin. Vai mitä sanotte siitä, että kun Juurikkala tuntee olevansa valmis yksinhuoltajakauden jälkeen  uuteen suhteeseen hän yksinkertaisesti tekee päätöksen: " Tule elämäni mies. Ota minut. Minä sitoudun enkä enää pakene." Ja tietysti se oikea mies tulee!

Juuri tämä elämän tosiasoiden hyväksyminen menettämättä kuitenkaan omaa tahdonvoimaansa on se piirre, jota Juurikkalassa ihailen. Sen vuoksi tämä kirja olkoon myös Helmet-lukuhaasteen kirja nro. 29 "Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia". Haluan oppia luottamaan elämään!

Me ihmiset huolehdimme monista käytännön seikoista emmekä jaksa luottaa elämän kantavaan voimaan. Asioilla on kuitenkin sietämättömän vahva taipumus järjestyä, yllätyksineen.

Juurikkala on ammatiltaan elokuvaohjaaja mutta myös opettaja ja perhekodin äiti. Lisäksi tulevat ne kaikki muut 10 äitiroolia, jotka Juurikkala käy kirjassaan läpi. Kirjassa onkin paljon käytännönläheistä kasvatusfilosofiaa. Juurikkala vaalii kotiäitiyttä ja tuomitsee ADHD-lääkityksen, rajoittaa lapsen ruutuaikaa eikä ryhdy leikkiväksi vanhemmaksi vaan vakuuttaa, että aikuisen osa on katsoa vierestä lapsen leikkimistä. Juurikkala ei julista eikä saarnaa vaan neuvot tulevat selvästikin pitkän kokemuksen painovoimalla. Juuri se tekee tästä kirjasta aidon tuntuisen ja sympaattisen lukukokemuksen. Ihailuni Juurikkalaa kohtaa vain syvenee!

Pieni miinus satunnaisista kirjoitus- ja sanantaivutusvirheistä. Älkää hyvät kustantajat säästäkö oikolukijan palkkioista!

**

Kaija Juurikkala: Äitikirja
Like 2014
Kirjakaupan alennusmyynnistä



Kommentit

  1. Ihailen Kaija Juurikkalaa ja tämä kirja oli hieno, mutta eihän minun tarvitse kaikessa olla samaa mieltä, joten kannustan vanhempia leikkimään lasten kanssa ja olemaan muutenkin lasten kanssa esim. pelaamaan lautapelejä.

    Minuakin ovat alkaneet ärsyttämään nuo kirjoitusvirheet ja suoranaiset käännöskaktukset esim. eräässä kirjassa isä oli välillä isänisä ja äidinisä omalle lapselle. Kirjoja on käännetty jollakin käännösohjelmalla, grrr.

    VastaaPoista
  2. Elämänviisautta ilman saarnaamisen makua on aina mielenkiintoista lukea vaikka ei ihan joka asiasta olisikaan samaa mieltä! /Mari

    VastaaPoista
  3. Pidän tästä kirjasta ja olen paljolti samaa mieltä Juurikkalan kanssa. Kirjailijan ote on rehellinen ja rauhallinen, omat virheet tunnistava ja optimistinen.

    Kuvassasi on upea printtikangas. Onko se Marimekon vai Finlaysonin?

    VastaaPoista
  4. Pidin juuri tuosta rauhallisesta tyylistä, ei tippaakaan saarnaamisen makua.

    Kangas on Marimekon "Puutarhurin parhaat" 😊

    VastaaPoista
  5. Ihmeen paljon näkee muuten kirjoissa kirjoitusvirheitä, olen usein ihmetellyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kustantamot eivät taida ymmärtää, että se pieni summa joka säästyy oikoluennasta kostautuu sitten lukijoiden ärtymyksenä 😠

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Carolina Setterwall: Toivotaan parasta (Låt oss hoppas på det bästa) (2018)

Jotkut kirjat on vain pakko lukea! Kun näin ensimmäisen jutun Carolina Setterwallin esikoiskirjasta Låt oss hoppas på det bästa (Toivotaan parasta) laitoin samantien varauksen kirjastoon. Kirja perustuu Setterwallin omaan elämään ja kokemukseen ja alkuasetelma on sydäntä raastava: eräänä aamuna kirjailija huomaa avopuolisonsa ja pienen vauvansa isän kuolleen äkillisesti yön aikana. Alkaa henkilökohtainen inferno, jota kirjailija purkaa kirjassaan lähes minuutin tarkkuudella, tuskallisen realistisesti. Kirja on hyvin lähellä Tom Malmquistin pari vuotta sitten ilmestynyttä kirjaa  Joka hetki olemme yhä elossa.  Puolison äkillinen kuolema ja pieni lapsi on yhdistelmä, joka jo ajatuksena järkyttää. Mutta kaikesta selviää, siitä nämä molemmat kirjat ovat tärkeitä todistuskappaleita. Malmquist ja Setterwall kuljettavat lukijansa läpi kiirastulen kohti katharsista ja molemmissa tapauksissa suljin kirjan takakannen rauhallisin mielin. Setterwallin tarinassa yksi pääteemoista on...

Ingeborg Bachmann 100 vuotta – saksankielisen modernismin klassikko (Klassikkohaaste #23)

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen pyörittelin mielessäni jo ihan toista kirjaa, kunnes yhtäkkiä tajusin, että nythän on Ingeborg Bachmann-juhlavuosi! Ja koska arvaan, että tämä saksankielisen kirjallisuuden moderni klassikkokirjailija ei ole kovin tuttu Suomessa, niin käytänpä tilaisuuden hyväkseni. Aloitetaan lyhyellä elämäkerralla: Ingeborg Bachmann syntyi 25. kesäkuuta 1926 Itävallan Klagenfurtissa. Bachmann aloitti opintonsa heti kun yliopistot avasivat ovensa sodan jälkeen aineinaan filosofia, psykologia ja germanistiikka ja hän väitteli tohtoriksi 1950 Martin Heideggeria käsittelevällä työllään. Opintojen jälkeen Bachmann työskenteli toimittajana, mutta oma kirjallinen ura sai vauhtia kun Bachmann tutustui Gruppe 47 -ryhmään, jossa hän tapasi saksankielisen kirjallisuuden huippunimiä, kuten Paul Celan, Heinrich Böll ja Günter Grass.  Bachmann julkaisi aluksi lyriikkaa ja radioteatterinäytelmiä ( Hörspiel oli sodanjälkeisessä Saksassa erittäin suosittu taid...

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin (Klassikkohaaste #21)

Olen lukenut Eeva Kilpeä koko aikuiselämäni ja monet hänen teoksistaan jopa useaan otteeseen. Kilpi oli myös lohtukirjailijani, kun en päässyt koronasulun aikana Suomeen.  Lääkkeeksi Suomi-ikävääni  auttoi silloin Kilven herkkä ja hersyvä suomen kieli. Olen myös miettinyt voiko "elämän evakkous" siirtyä sukupolvelta toiselle. Ainakin omassa elämässäni tunnistan tätä samaa " nyssyköiden haalijan  -syndroomaa": "Että kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla". Koskaan kun ei tiedä milloin se lähtö tulee. Anna-Riikka Carlsonin  kirjassa  "Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä" Kilpi epäilee, että tokko häntä enää kukaan lukee. Mutta kyllä vaan luetaan! Etenkin Kilven runoutta näkee siteerattavan säännöllisesti kirjasomessa. Proosatekstit ovat ehkä sitten jääneet vähemmälle huomiolle, ja juuri siksi haluankin nostaa esille tämänkertaisessa Klassikkohaastekirjoituksessani yhden Kilven varha...

Saksaa puolin ja toisin

  Loma alkoi vauhdikkaasti pienellä junareissulla Manner-Eurooppaan. Testasimme tänä keväänä aloitetun suoran junayhteyden Tukholma-Hampuri ja hyvinhän se toimi. Tosin junamatka venyi molempiin suuntiin, mutta koska meillä ei ollut kummassakaan päässä jatkoyhteyksiä odottamassa niin saatoimme istua rauhallisina ja vain nauttia matkanteosta. Ensimmäiseksi lomakirjakseni valikoitui moderni saksalaisklassikko. Muistan kun Patrik Süskindin "Parfyymi" ilmestyi v. 1985 ja siitä tuli yhtä suuri jättimenestys kuin Umberto Econ Ruusun nimestä. Econ kirjan luin tuoreeltaan, Süskind saikin sitten odottaa peräti 41 vuotta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1700-luvun Ranskaan. Päähenkilö Grenouille syntyy äpäränä ja, kuten hylätyn vauvan ensimmäinen hoitaja huomaa, ilman ihmistuoksua. Sen sijaan lapsella itsellään on ällistyttävä hajuaisti ja -muisti. Alkaa omituinen elämäntarina, jota kirja kuvaa ulkopuolisen kertojan silmin. Eteemme piirtyy 1700-luvun hajukakofonia ja armoton sääty-yhte...

Kiitos tästä kesästä, Aulikki Oksanen!

  Olen myöhäisherännäinen monien asioiden suhteen, mutta kun löydän jotain innostavaa niin lähdenkin sitten täysillä mukaan. Ja tänä kesänä tämän palavan innostukseni herätti Aulikki Oksanen ! Kaikki alkoi siitä kun luin Helena Ruuskan viime vuonna ilmestyneen elämäkerran Aulikki Oksasesta. Olen lukenut Ruuskalta kaikki hänen kirjoittamansa elämäkerrat (Hugo Simberg, Marja-Liisa Vartio, Mary Gallen-Kallela ja Eeva Joenpelto) ja kaikki nämä kirjat ovat olleet huikeita aikamatkoja. Ruuska on taitava nitomaan tutkimansa henkilön elämänvaiheet suurempaan historiankehykseen samalla kun hän ripottelee matkan varrelle jännittäviä hippusia kunkin ajan arjesta ja omituisuuksista.  Oksanen eroaa muista Ruuskan kohteista sillä, että hän on vielä mitä suuremmiten elossa, jolloin hän on ollut itse mukana kirjan teossa. Koko prosessi vei kolme vuotta ja valmistui Oksasen 80-vuotispäiväksi. Ruuska sai haastatella koko Oksasen klaanin isompia lastenlapsia myöten ja paikoin lukija onkin kuin ...