Siirry pääsisältöön

Ilkka Remes: Pääkallokehrääjä (1997)


Nyt otetaan Ilkka Remes haltuun! Vuorossa on Remeksen esikoisromaani vuodelta 1997, Pääkallokehrääjä. Kirjan takakansi lupaa todella kutkuttavan asetelman - Suomi on ollut toisesta maailmansodasta lähtien  Neuvostoliiton miehittämä Suomen Demokraattinen Tasavalta mutta Tukholmassa asuva suomalaisemigrantti ja liikemies Heikki Ervasti on keksinyt keinon jolla vapauttaa Suomi. Remes käyttää tässä esikoisessa paljolti samoja aineksia kuin ensimmäisessä lukemassani remeksessä, Ruttokellot. Kuningasajatuksen saanut mies, jolla on myös rahaa toteuttaa suunnitelmansa. Paljon aseita, autoja ja lentokoneita.

Jostain syystä näin tarinan mielessäni elokuvana eikä minä tahansa elokuvana vaan aitona Renny Harlin/Markus Selin-tuotantona! Tässähän on kaikki tyypilliset ainekset: autonrenkaiden kirskuntaa, aseiden räiskintää, isänmaallista paatosta (jääkärimarssi-soundtrack), yksiulotteisia naishahmoja ja tönkkö dialogi. Näin sieluni silmin jopa yhden slow motion- kohtauksen kun M15-ryhmä tekee rynnäkön terroristien alppitaloon. Ei muuta kuin elokuvantekoon, pojat!

Oikeastaan tällaisen humanisti-feministin ei pitäisi lukea yhden yhtä Ilkka Remestä. Eikä varsinkaan kirjoittaa niistä blogipostauksia. Sillä ennemmin tai myöhemmin on pakko ottaa puheeksi tämä lajiille tyypillinen heikkous: naiskuva. Aika monta huokausta ja kulmakarvankohotusta sain suorittaa tämän Remeksen esikoisromaanin aikana. Ja lopulta oli todettava, että kirjan takakannen lupaaman "elävän henkilökuvauksen" on pakko tarkoittaa autojen kuvausta joka oli huomattavasti monisyisempää kuin naishenkilöiden kuvaus.

Musta Tšaika kääntyi kovalla vauhdilla tihkusateiselle Dzeržinskikadulle kori kallistuen ja renkaat vinkuen. Auto pysähtyi keula niiaten Dzeržinskiaukion laidalla olevan korttelinkokoisen uusklassisen rakennuksen eteen. Kuljettaja loikkasi ulos, avasi takaoven ja veti kätensä lippaan.

Mutta ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön ja jos aion remeksiä lukea enemmänkin niin saan luvan oppia nauttimaan autojen ja aseiden vivahteikkaasta kuvauksesta. Mutta täytyy kuitenkin jälleen kerran todeta, että Remes osaa juonenkuljetuksen ja cliffhangereiden rakentamisen. En kai muuten olisi lukenut tätäkin kirjaa lähestulkoon yhdeltä istumalta.

Mutta tuli nyt mieleeni, että onkohan olemassa jännityskirjallisuutta jota tällainen naisihminenkin voisi lukea ilman myötähäpeän punaa poskillaan...?

**
Ilkka Remes: Pääkallokehrääjä
WSOY 1997
Kirjastokappale
Tunnisteet:

Kommentit

  1. MarikaOksa26/11/16 18:59

    Olen jokusen Remeksen kirjan aikoinaan lukenut, ja tuon naiskuvauksen kömpelyyden kyllä muistan. Oletko kokeillut Alex Lemaitren Camille Verhoeven -dekkareita? Ne ovat niin kiihkeätempoisia, että käyvät jännäreistä. Olen lukenut osat Alex ja Camille, ja sarjan aloittava osa Irene suomennettiin juuri. Aivan huippujännitystä, tykkäsin tosi paljon. Henkilökuvaus on mielestäni jonkin verran vivahteikkaampaa kuin Remeksellä. :)

    VastaaPoista
  2. Mari / Mrs Karlsson lukee26/11/16 21:04

    Kiitos vinkistä, kokeilenpa niitä! Kun nyt pitkästä aikaa luin jännärin niin muistin, että itse asiassahan tykkään genrestä ja olen kaivannut kunnon jännityskirjallisuutta. Nuorempana näitä tuli luettua viimeksi...

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Rakas vihattu lähiöni

Kun aikoinaan muutimme mieheni kanssa yhteen ei vaihtoehtoja ollut kovinkaan monta. Jotta Tukholmassa saisi vuokra-asunnon on jonossa oltava, alueesta riippuen, 5-25 vuotta. Miehelläni oli vuokrakaksio mutta todennäköisyys, että joku haluaisi vaihtaa isomman asuntonsa pienempään tuntui aika olemattomalta. Niinpä lähdimme etsimään kotia yhdessä pankin kanssa. Mielessämme oli heti alue, jolla olimme käyneet monta kertaa kylässä ystäviemme rivitaloasunnossa. Asunnot olivat tilavia ja lähellä oli paljon metsää ja vettä. Ja kuinka ollakaan, unelmakotimme löytyi nopeasti! Muutimme syksyllä 2006 ja kotiuduimme nopeasti. Alue on luonnonkaunista ja naapurusto hauskasti monikulttuurista. Ainoa ongelma on se, että asumme "pahamaineisessa" tukholmalaislähiössä. Meille aikuisille siitä oli lähinnä vain hyötyä sillä asunnot olivat noin miljoona kruunua edullisempia kuin muilla alueilla. Mutta miehen teinityttäret huomasivat pian, että keskustassa asuvia kavereita oli vaikea saada ky...
14 kommenttia
Lue lisää

Rouva C, oletan?

Aivan ensimmäiseksi tämän lukijan piti päivittää sisäinen kuvansa Minna Canthista. Tiedättehän sen kuvan, jossa Canth istuu musta hattu päässä, suu viivana ja silmissä väsynyt katse. Sen, jossa Canth näyttää jo vanhukselta paitsi että hän ei ollut vanhus eikä koskaan edes yltänyt siihen ikään. Minna Canth kuoli vain 53-vuotiaana! Mutta seitsemän lasta, puolison varhainen kuolema ja taloushuolet olivat vanhentaneet Minnaa auttamattomasti. Minna Rytisalon Minna on nuori tyttö, opettajaseminaarilainen, kihlattu ja sittemmin aviovaimo. Vaimo, josta Ferdinand-puoliso salaa toivoo, että tämä olisi vähän enemmän kuin muut, "tasainen, vähempään tyytyvä". Mutta olihan hän kuitenkin alunperin rakastunut juuri Minnan temperamentiin, älykkyyteen ja nokkeluuteen. "Minä en ole vaimoni vartija", toteaa Ferdinand ja Rytisalo kuvaakin Canthien avioliiton harvinaisen lämpimänä - eikä pelkästään tuon ajan mittapuun mukaan. Rytisalon romaanissa kuvataan hyvin 1800-luvun asennei...
20 kommenttia
Lue lisää

Kevätsukkahousut jalassa matkaan monikielisyyden maailmoihin

  Mielessäni on pyörinyt viime päivinä Sinikka Nopolan pistämätön kirjan nimi "Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla". En ole kyseistä kirjaa (vielä) lukenut, mutta tuo nimi on jäänyt mieleen. Siinä on jotain niin herkullisen suomalaista absurdia huumoria ja sanaleikittelyä. Ja joudun kerta kerran jälkeen toteamaan, että vaikka kuinka opiskelen näitä muita kieliäni ja vaikka pystyn niillä työhommatkin ihan asiallisesti hoitamaan, niin tätä oman kielen tuntua en niihin saa.  Se ei saa kuitenkaan lannistaa vieraiden kielten opiskelua, päinvastoin! Ihmettelyä riittää niissä muissakin kielissä, kuten nyt tässä minulle tällä hetkellä ajankohtaisessa saksan kielessä. Uudet kielet opastavat yllätyksellisille tutkimusmatkoille uusiin maailmoihin. Kuten edellisessä postauksessani mainitsin, nyt ei lueta kirjoja vaan kirjoitetaan lopputyötä. Tämä kevät menee monikielisyyden teorioiden parissa. Tutkielman runko on jo valmis, nyt pistetään paloja paikoilleen.  Ja täytyy sanoa, että tu...
2 kommenttia
Lue lisää

Klassikkohaaste #14: Antti Jalava – Asfalttikukka

  Vaikka Ruotsissa asuu meitä suomentaustaisia n. 7% väestöstä, näkyy se yllättävän vähän ruotsalaisessa kirjallisuuskentässä. Itse asiassa vain kolme kirjaa on onnistunut herättämään ruotsalaismedian mielenkiinnon. Susanna Alakosken Svinalängorna (suomennettuna ’Sikalat’) ilmestyi 2006, jolloin se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja kirjasta tehtiin myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin. Eija Hetekivi Olsson julkaisi 2011 esikoisromaaninsa ’Ingenbarnsland’, jossa hän kuvaa suomalaissiirtolaisten elämää Göteborgissa. Kirja oli August-palkintoehdokkaana ja se on myöhemmin kasvanut trilogiaksi. Mutta suomalaisen siirtolaiskirjallisuuden pioneeri oli Antti Jalava (1949-2021), jolta vuonna 1980 ilmestyi paljon puhuttu romaani ’Asfaltblomman’ (suom. Pentti Saarikoski ’Asfalttikukka’). Kirja ei ollut kuitenkaan Jalavan esikoisteos, hän oli aikaisemmin kirjoittanut kirjat ’Matti’ ja ’Jag har inte bett att få komma’. Etsin oman aamulehteni Dagens...
10 kommenttia
Lue lisää

Kun Suomen lapset lähtivät Ruotsiin - Anna Takanen: Sinä olet suruni

Tänään 15. joulukuuta on kulunut 80 vuotta ensimmäisen suomalaisia sotalapsia Tukholmaan kuljettaneen laivan lähdöstä. Ruotsiin lähti kaikkiaan sotaa pakoon  noin 70 000 lasta ja melkein neljäsosa heistä jäi palaamatta. Näihin lukuihin  mahtuu traagisia tarinoita, joita on kipuiltu sekä Suomessa että täällä Ruotsissa. Eikä asiasta ole sen kummemmin puhuttu, kummassakaan maassa. Yksi Ruotsiin jääneistä lapsista oli Anna Takasen Timo-isä, jonka tarinan Takanen on nyt kirjoittanut kirjaksi "Sörjen som blev". Mutta kirja ei ole pelkästään sotalapsen tarina sillä 80 vuoden takainen tragedia vaikuttaa monen perheen elämään edelleen. Takanen sanoo, että sotalapsen traumasta selviämiseen menee neljä sukupolvea. Tässä yhtälössä hän laskee itsensä kolmanneksi sukupolveksi. Anna Takanen eli lapsuutensa oudossa välitilassa. Hän oli syntynyt Ruotsissa ja puhui ruotsia, mutta sukunimensä vuoksi hänet luokiteltiin suomalaiseksi. Koulussa häntä kiusattiin juuri suomalaisuutensa takia...
19 kommenttia
Lue lisää